perjantai 24. helmikuuta 2017

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1998)

J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjasarja toinen osa (alkuperäinen julkaistiin v. 1998, suomennos v. 1999) Harry Potter ja salaisuuksien kammio kertoo Harryn toisesta lukuvuodesta Tylypahkan velhokoulussa.

Harry on taas joutunut viettämään kurjan kesän sivistymättömän Dursleyn perheen hoivissa, koska Harryn vahemmat ovat kuolleet, ovat Dursleyt ainoat sukulaiset, joiden luona hän voi asua silloin, kun Tylypahka on kiinni. Perhe kohtelee Harrya kaltoin ja vihaa kaikkea, mikä liittyy taikuuteen ja näin ollen siinä on myös yksi lisäsyy suosia perheen toivotonta jästipoikaa, Dudleyta. Jos perheen isä saisi päättää, Harrylla ei olisi mitään asiaa Tylypahkaan ja hän yrittääkin estää Harryn pääsyn ulos talosta. Weaslyn veljekset rientävät apuun ja "kidnappaavat" Harryn mukaansa Weaslyn perheen lentäväksi tuunatulla Anglialla.

Harry pääsee näin hetkeksi asettumaan Weaslyn perheen Kotikoloon, mikä onkin tervetullutta vaihtelua, koska siellä Harry voi olla itsensä ja tutustua tarkemmin velhojen arkeen. Lisäksi perheen vanhemmat ovat sympaattisia ja ystävällisiä, toisin kuin Dursleyt.

Kun kouluvuosi vihdoin alkaa, niin tavanomaista Tylypahkan arkea tulee kiemuroittamaan koulun alueella sijaisteva mystinen Salaisuuksien kammio, jonka joku on avannut. Sen lisäksi, että pitäisi selvittää, kuka kammion on avannut niin samoin pitäisi saada tietää syy avaamiselle. Vaikka Harryn, Ronin ja Hermionen olisi parempi pysyä erossa vaikeuksista, niin eiväthän he sille mitään mahda, että mysteerin ratkaiseminen imee mukaansa.

Kirjassa tavataan ensimmäistä kertaa Dobby-kotitonttu, joka kärsii vähintäänkin yhdestä mielialahäiriöstä, ja toisaalta Harry kuulee Tylypahkassa ääniä, joita kukaan muu ei kuule.

Ensimmäisessä kirjassa kerrottiin, että Harry oli selvinnyt vauvana pelottavan pimeyden velhon, Lordi Voldemortin hyökkäyksestä, niin sama teema tuodaan esille myös tässä kakkososassa. Onko todella niin, että pimeyden velho on kadonnut vai voisiko olla, että jonain päivänä tämä vielä palaa kostamaan? Tietämättä, miten kirjasarja päättyy, niin veikkaan, että tiedät-kai-kuka tulee taatusti jokaisessa kirjassa jollain tapaa vastaan. Joissain tapauksissa suhtautuisin pienellä varauksella siihen, että kirjoissa esiintyy sama päävihollinen, mutta Harry Potterien kohdalla asia ei hierrä vaan se tuntuu kuuluvan asiaan. Toki Salaisuuksien kammio ei pyöri yksinään Voldemortin uhkan ympärillä vaan mukana on paljon muutakin niin huispausta, kummituksia kuin henkilökemiaongelmiakin.

Jo Viisasten kivi toi esille huikean laajan fantasiamaailman, joka lumosi salamannopeasti. On samaan aikaan hämmentävää ja ihastuttavaa ajatella, miten kaikki pienetkin yksityiskohdat ovat mahtaneet muodostua kirjailijan mielessä. Täysin uuden maailman ja käsitteiden luominen vaatii poikkeuksellista mielikuvitusta, ja vaikka Pottereissa lennetään luudalla, tavataan mitä kummallisempia karkkeja loitsuista puhumattakaan, tuntuu kaikki silti täysin mahdolliselta. Kirjailija todella on onnistunut luomaan eheän, selkeän maailman, jossa mikään tapahtuma ei tunnu olevan liian överi tai epärealistinen. Aivan hyvin voisin uskoa, että Lontoon pimeillä kujilla piilee salaisuus poikineen. Jos Carlos Ruiz Zafón loi mystiikkaa ja taikuutta Barcelonaan, niin J. K. Rowling on tehnyt saman Lontoolle (toki kirjat on julkaistu jo ennen Zafónin teoksia, mutta itse olen ne taas lukenut ensin).

Kakkososan myötä kirjan hahmot toki tulevat enemmän tutuksi ja samaan aikaan niihin kiintyy enemmän. Alusta asti suosikkejani ovat olleet Hagrid ja Dumbledore, jotka ovat molemmat hyväsydämisiä ja sympaattisia, mutta eivät liian siloposkisia ja virheettömiä. Hagrid on hauska hölösuu ja Dumbledore viisas ja karismaattinen velhorehtori. Toisaalta pidän myös todella paljon Kalkaroksen hahmosta, joka hänkään ei ole liian selkeästi paha vaan jotain pientä hyvyyttäkin on jossain syvällä pinnan alla kätköissä. Oikeastaan kirjoissa ei tunnu olevan yhtään turhaa tai ärsyttävää hahmoa vaan jokaisella on paikkansa ja persoonansa. Samoin jokainen kirjassa esiintyvä tapahtuma vie tarinaa jollain tapaa eteenpäin eikä tule sellaista oloa, että mukana olisi ns. täytekohtauksia.

Mielestäni myös kakkososan loppuhuipennus oli monipuolisempi ja mutkikkaampi kuin ykkösessä, koska onhan päähenkilö jo vuoden vanhempi ja hänellä on enemmän kokemusta ongelmien ratkaisusta. Sen verran loppukohtauksesta on sanottava (yksityiskohtia paljastamatta), että se, miten Harry nousee sankariksi ja erityisesti se, miten hänen haavansa parannetaan, saivat kylmät väreet kulkemaan läpi koko kropan. Siinä hetkessä oli jotain koskettavaa ja aitoa, joka oli koko lukukokemuksen yksi hienoimpia hetkiä.

Kaksi kirjaa luettuani maltan tuskin odottaa, mitä jatko-osat tuovat tullessaan. Samaan aikaan, kun haluan tietää jokaisen käänteen velhomaailman seuraavista tapahtumista, niin pieni pelko häilyy taustalla: mitä ihminen sitten tekee, kun kaikki Harry Potterit on luettu?


Kuittan tällä Harry Potterilla vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 28 eli kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.