tiistai 28. helmikuuta 2017

J. Karjalainen @ Tavastia (Helsinki, 25.2.2017)

J. Karjalainen esiintyi loppuunmyydyllä Tavastialla lauantaina 25.2.2017. Karjalaisen Tavastian keikat ovat aina menneet hujauksessa loppuunmyydyiksi, ja tämä oli nyt ensimmäinen kerta, kun ehdin saada lipun. Onneksi sain, sillä ilta oli jälleen aivan mahtava.

Parasta J. Karjalaisen keikoissa on se, että sekä hänestä että koko bändistä näkee, että he tekevät musaa ja keikkaa siksi, että aidosti nauttivat siitä. Soittamisessa on iloa ja letkeyttä, vaikka ovat kiertäneet maata vuosia ja soittaneet samoja biisejä lukuisia kertoja. Tosin J. Karjalaisella on niin pitkä ura ja paljon materiaalia, että vaikka tietyt pakolliset hitit onkin soitettava, on silti valinnanvaraa rutkasti. Pelkästään hittejäkin on miehellä niin paljon, että niitäkin pystyy vaihtelemaan ja aina settilistassa on suuremallekin yleisölle tuttuja biisejä. 

Keikka alkoi hieman myöhässä, mutta kun yhtye asteli lavalle, kaikki muu unohtui. Täydessä salissa oli kuuma ja hiki virtasi muillakin kuin esiintyjillä, mutta fiilis ei siitä kärsinyt. Keikan polkaisi käytiin Hölmö nuori sydän ja ilta päättyi Mä meen -biisiin. Välissä kuultiin biisejä Sinulle, Sofia -albumilta ja myös vanhempaakin tuotantoa. Alkupuolella tullut Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään  kirvoitti jo yleisön laulamaan yhdessä ja Jii antoi yleisön laulaa poistuen itse välillä mikin ääreltä. Eikä yhteislauluhetket tuohon jääneet vaan jatkuivat pitkin iltaa. Meripihkahuone -biisin loppufeidaus ei meinannut loppua ollenkaan, koska Karjalainen halusi kuulla yleisöltä kertsin laulua aina vielä yhden kerran uudestaan.


Yksi keikan yllätys oli Päiväkirja-biisi, joka on julkaistu vuonna 1991. Kun biisi alkoi soida ja päästiin kertsiin, oli se kuin aikamatka menneisyyteen. Olen ollut viisivuotias, kun biisi on julkaistu, joten siihen ei sikäli liity henkilökohtaisia muistoja, mutta muistan, että se on meillä soinut kotona ja nyt sain huomata, että se on yksi osa ns. lapsuuteni soundtrackia. Eli vaikka sanat eivät täydellisesti muistissani olleetkaan, niin melodia ja kertsi olivat. Olinkin keikalla ihan sfääreissä tästä biisistä! Jälleen oli pysäyttävää ajatella, että J. Karjalainen on "elämäni artisti", koska ennen ennen kuin olen itse osannut valikoida, mitä kuuntelen, on J. Karjalaisen biisit jo ohjelmoitu päähäni.

Se mies oli Tommy Ramone svengasi kyllä sellaisella vauhdilla ja ilolla, että jos yhtään oli lauantaiaamuna ollut huono fiilis, niin ei kyllä enää tämän biisin jälkeen olisi! Olikohan se tämän biisin lopussa, kun bändi vain kiihdytti tempoa koko ajan enemmän ja enemmän, yleisö taputti tahtia ja jossain vaiheessa aloin pohtia, että kuukahtaako ensin yleisöstä vai lavalta joku. Kukaan ei kuukahtanut vaan bändin käsittämätön energia virtasi alusta loppuun huimilla tasoilla ja yleisö pysyi hyvin perässä.

Yleisöstä täytyy vielä sanoa sen verran, että olipa muuten mahtavaa huomata, että enemmistö keskittyi kuuntelemaan ja elämään keikkaa eikä ollut jatkuvasti puhelin/kamera kädessä. Nykyisin monilla keikoilla tuntuu, että kuvaaminen on pääasia ja seisomokatsomossa näkyy vain puhelinten valoja ja näyttömerta. Toki kuvaan itsekin ja jos tiedän, että kyseessä on vaikkapa artistin viimeinen keikka, niin haluan saada useampia hetkiä talteen, mutta pyrin silti siihen, että seuraisin keikkaa muutenkin kuin kameran näytön läpi. Tulin poikkeuksellisen hyvälle tuulelle siitä, kun huomasin, että tällä keikalla jengi on oikeasti kuuntelemassa Karjalaisen tarinoita ja tanssimassa bändin ammattitaitoisen soiton tahtiin.

J. Karjalaisen keikoissa on myös se mahtava juttu, että ne ovat positiivisia, hyväntuulisia ja rentoja. Kun bändi ei pingota ja biisit ovat persoonallisia tarinoita, loppu menee omalla painollaan. J. Karjalaisen keikoista ei voi tuoda esille vain yhtä kohokohtaa vaan jokainen biisi on sellainen. Tavastian keikka kesti vajaa pari tuntia, mutta ajankulua ei lainkaan huomannut. Pikemminkin ilta loppui aivan liian nopeasti. Enkä ollut ainut, joka oli tuota mieltä, kun yleisön kommentteja kuuntelin narikkajonossa. Paras kommentti oli kuitenkin se, kun yksi mies totesi, että ei Cheek mikään koko kansan artisti ole vaan J. Karjalainen on. Amen!


Illan aikana kuultiin ainakin seuraavat biisit (enää en muista kaikkia biisejä eikä järjestyskään ollut tämä): Hölmö nuori sydän, Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, Stindebinde, Mennyt mies, Meripihkahuone, Kolme cowboyta, Ihana ilta, Hän, Se mies oli Tommy Ramone, Mä käännyn hiljaa pois, Sinisestä kankaasta, Sydänlupaus, Sekaisin, On kaikki niinkuin ennenkin, Verinen mies, Villejä lupiineja, Päiväkirja, Avaruuden ikkuna ja Mä meen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.