sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Ari Peltonen: Kallioelämää (2003)

Ari "Paska" Peltonen kirjoitti vuonna 2003 kirjan elämästä Kalliossa. Takakansiteksti lupaa, että lukija pääsee sukeltamaan Kallion hämärille kaduille ja lukittujen ovien taakse. Kirjaa mainostetaan niin turistioppaana turisteille kuin itsetunnon kohottajana paikalliselle. Olen asunut Kalliossa (no, Suur-Kallion alueella, jos tarkkoja ollaan) jo kymmenen vuotta, joten koen itseni paikalliseksi ja tottahan kaikki Kallio-aiheinen kiinnostaa, joten kirja lähti mukaani mistäpä muualta kuin Kallion kirjaston Kallio-hyllystä.

Kirjassa seikkailee päähenkilönä Mika, ja sitten liuta muita hahmoja, joihin törmätään pääasiassa Kallion baareissa. Mikalla on säätöä naisten kanssa, totta kai, eniten Hanna-nimisen neitokaisen, josta ei oikein ota selvää, että ollaanko vai ei. Kummempaa juonta kirjassa ei oikeastaan ole vaan pääasiassa edetään baarista ja baarikeskustelusta toiseen. Toki eri hahmot kertovat, mitä heidän ja heidän kavereidensa elämiin kuuluu, mutta nämä ovat tavallista jutustelua sen sijaan, että kirjassa selkeästi edettäisiin selkeän perusajatuksen pohjalta.

Kallioelämää-kirjan pääpaino on baareissa istuskelussa ja krapulan parantelussa. Tajuan kyllä pointin, sillä baarielämähän on yksi niistä asioista, joista Kallio tunnetaan ja miksi turistit (=kaikki muualla kuin Kalliossa asuvat) sinne matkaavat. Tämä ratkaisu antaa kuitenkin yksipuolisen kuvan "katujen salatuista elämistä", koska edes äijien käymät keskustelut olutlasien äärellä eivät ole erityisen ihmeellisiä eivätkä paljasta oikeastaan mitään jännittävää, josta olisi sitten voinut kehitellä kunnon juonikuviot. Lisäksi tyypit hengaavat pääasiassa sisätiloissa, joten tapahtumia eivät edes laajenna ulkotiloissa tapahtuvat sattumukset. Näistä syistä en sanoisi, että kirja välttämättä tarjoaa mitään mullistavaa kurkistusta Kallion sisäpiiriin tai ihmeelliseen yöelämään. Lisäksi juonesta puuttuu mielestäni kokonaan sellainen kliimaksi, jota lukija malttamattomana odottaisi, ja joka toisi hahmojen arkipäivään jotain poikkeavaa.

Tiedän, että joitakin haittaa kovasti, jos kirjassa pääpaino on dialogeissa, mutta minä kyllä tykkään sellaisesta tyylistä, jos kokonaisuus on mieleenpainuvasti ja persoonallisesti toteutettu. Kallioelämää on tosiaan dialogipainotteista, mutta koska kirjassa ei juurikaan kerrota, kuka on puhunut ja mihin tyyliin, on henkilöiden erottaminen toisistaan välillä haastavaa. Tämä aiheuttaa myös sen, ettei hahmoista saa mitään selkeää kuvaa vaan baareissa istuva äijäporukka on aikalailla samaa massaa, vaikka kalliolaisuus sieltä toki esiin tuleekin.

Muutamassa kohdassa Peltonen kuitenkin osui aivan kalliolaisen ajattelutavan ytimeen ja nauroin ääneen vedet silmissä, koska tunnistin niissä myös itseäni. Kuten vaikkapa sen, että Kalliossa asuessaan on tottunut, että kaikki tarvittava on kävelymatkan tai ainakin sporapysäkin päässä. Fillarihuolto, ruokakauppa, rautakauppa, pesula, kirjasto, baarit, dagen efter -ruokalat ja niin edelleen. Onhan se todella huolestuttavaa, jos pitää lähteä rajojen ulkopuolelle asioita hoitamaan. Eihän sellaista kehtaa Kallion kaduilla ääneen sanoa, koska johan siinä maine menee. Varsinkin, jos pitää lähteä keskustaan tai vielä pahempaa: Vantaalle tai Espooseen.

Toinen varsin osuva kohta oli se, kun kirjan henkilöt pohtivat Kallion muuttamista omaksi valtiokseen. Roskapankissa istuvat kantikset miettivät nimeä, hallintomuotoa, verotusta ja millaisia palveluja Kallion Demokraattinen Diktatuuri tarjoaisi. Yhden Kalliossa asuvan kaverini kanssa olemme käyneet pelottavankin samanlaisen pohdinnan koko kokonaisuudesta mukaanlukien sen, mihin Kallion rajat vedettäisiin ja kenellä olisi lupa astua rajojen sisäpuolelle. Että kyllä, samoja ajatuksia näköjään pyörii muidenkin päässä. Mahtavatkohan vaikkapa vuosaarelaiset tehdä samanlaisia ajatusleikkejä?

Kallioelämään lukee nopeasti, ja se ajaa asiansa viihdyttävänä kirjana, mutta ei kuitenkaan ole mikään syväluotaava kirja Kalliosta ja sen asukkaista. Tapahtumia ei juuri ole, mutta "tylsää" arkeakaan ei kirjailija mielestäni osaa kuvata niin, että se tuntuisi koukuttavalta. Tarinan yksityiskohdat toki naurattavat (ainakin paikallista), mutta muita tunteita se ei aiheuta. Ei se oikein jaksa ärsyttää, mutta ei se myöskään lunasta takakannen myyntipuhetta. Kirja on kuin mikä tahansa kuvaus yhden asuinalueen tietyn pienen piirin arjesta, jossa elämää ei varsinaisesti eletä vaan hengaillaan sen mukana. Vaikka juonen pääpaino olisikin hengailussa, niin kyllä mielestäni kirjailijan pitää silti tuoda siihen syvyyttä ja mehustaa tapahtumia sen verran, että kirjan tarina jäisi mieleen sen lukemisen jälkeenkin.

Vuoden 2017 lukuhaasteen kohta 27.: kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja.

"Aamupäivällä Roskapankissa joku tekee järisyttävän paljastuksen:
- Poistuin eilen Kalliosta!
- Älä helvetissä!
- Mieshän on tullut hulluksi.
- Juo ittes äkkiä känniin niin tulet järkiisi.
- Kävin minäkin viime viikolla tossa vieressä Alppilassa. 
- Siellä tulee kieltämättä käytyä muutaman kerran vuodessa.
Ensimmäisenä puhunut avaa uudestaan suunsa:
- Eikä siinä vielä kaikki. Arvatkaas missä kävin sillon kun poistuin Kalliosta?
Pöydässä istuvien pupillit alkavat laajeta ja hämmästyksestä väriseviä kommentteja alkaa putoilla.
- Ei kai vaan...?
- Kyllä se kuulkaa taisi...
- Sano ettei se ole totta!
- Ikävä kyllä. Minä kävin...
- Älä sano sitä sanaa!
- ...KESKUSTASSA...!
- Hullu!
- Toivottavasti toi ei ole tarttuvaa.
- Ilmankos se onkin käyttäytynyt tänään jotenkin omituisesti. 
- Joo, ja ulkonäkökin vaikuttaa jotenkin...
- Sivistyneeltä?
- Nimenomaan!
- Hyi helvetti kuinka ruma sana!
- Okei jätkät, rauhoitutaanpa. Kun pöydässä on yksi joka on eilen käynyt... öö... SIELLÄ, niin yritetään nyt ottaa kaikki hyöyty moisesta kammottavuudesta. Kerro nyt ensiksi miltä ne ihmiset siellä oikein näytti, kysyn. "





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.