maanantai 2. tammikuuta 2017

Suomi 100 vuotta -avajaiset (31.12.2016, Helsinki)

Suomi käynnisti Suomi 100 vuotta -juhlavuoden 31.12.2016 pidetyillä avajaisjuhlilla, joissa lopulta kävi noin 100 000 ihmistä. Aikamoinen määrä yhdelle päivälle harvaan asutussa Suomessa.

Koko päivän kestäneet avajaiset huipentuivat illan konserttiin ja ilotulitukseen. Katsoin konsertin ensimmäiset minuutit telkkarista ja kun kamera kuvasi yleisömerta, olin hieman yllättynyt ihmismäärästä. Melkein olisi voinut kuvitella, että kyseessä on maailmantähden konsertti, vaikka esiintyjät olivatkin "vain" kotimaisia.

Kävelin Hesperianpuiston kautta kohti tapahtumapaikkaa ja pysähdyin monen muun tavoin ihastelemaan ja kuvaamaan Kari Kolan puistoon luomia valotaideteoksia. Niitä oli eri puolilla puistoa ja sävyiltään olivat sinisiä, totta kai. Hauskana yksityiskohtana huomasin myös, että ainakin Töölönlahden viertä kulkevan kevyenliikenteenkäytävän katuvalot olivat myös muutettu sinisiksi.

Karujen puunrunkojen ja lehdettöminä kiemurtelevien oksien taustalla hohkaava sininen valo ja kostea ilma saivat aikaan sen, että muuten pilkkopimeässä illassa puisto muuttui mystiseksi jännitys- tai tieteiselokuvan näyttämöksi. Tunnelma oli hämyisä, hieman jännittävä, mutta kaunis. Jos olisi ollut tavallinen, rauhallinen, jopa autio, joulukuun ilta, niin mielikuvitus olisi voinut vapaammin alkaa kehittelemään erilaisia tarinoita puiston kasvottomista asukeista ja omituisista sumupilvistä.



Finlandia-talon kohdilla ihmisiä oli jo seisoskelemassa enemmän, mutta välistä mahtui vielä kulkemaan. Ajattelin, että kokeilen mahdollisuuksiani päästä lähemmäs lavaa. Suunnilleen Musiikkitalon takana ihmismassa näytti läpäisemättömältä (olisi sinne mahtunut, jos olisi vaivautunut puikkelehtimaan) ja käännyinkin ympäri, koska ajattelin, että jos jatkan pidemmälle, en pääse irtautumaan massasta ennen aamua.

Kiersin Musiikkitalon ympäri ja huomasin, että Manskun jalkakäytävän aidan edusta oli jo aivan tukossa, koska kansalaisia oli sielläkin jo useammassa rivissä. Aidosti ihmettelin, että porukkaa oli saapunut paikalle niin paljon ja olivat ihan kuin kukaan ei enää välittäisi omasta henkilökohtaisesta tilastaan. ;)

Lopulta löysin Musiikkitalon viereiseltä tilalta pienen rakosen, josta näin lavan toisen näytön ja ylärakenteiden valot. Se riitti, koska ympärilleni katsoessa totesin, että aivan sama minne menisin, niin näkyvyys lavalle ei ainakaan parane.

Olin paikalla n. 22:30 tienoilla, joten ehdin kuunnella Robinin, Saara Aallon, Samuli Edelmanin, Hurriganesin ja Jenni Vartiaisen. Välissä esiintyi myös muutama muu artisti, joita en biiseistä enkä ulkonäöstä tuntenut. Jenni Vartiaisen ja Saara Aallon takia pääasiassa paikalle tulinkin, joten minua ei haitannut, että missasin Paula Koivuniemen, mutta Alman olisin mielenkiinnosta kyllä voinut katsoa. Hänen soittaessaan olin vielä toisella puolella Töölönlahtea, mutta vettä pitkin kantautuva kumina kuulosti kyllä menevältä.

En kuuntele Robinia enkä ole häntä missään tapahtumassa nähnyt, joten hän onnistui yllättämään positiivisesti. Kundi veti livenä hienosti, mutta Robinin oma biisi oli tapahtuman teemaan nähden mielestäni liian hidastempoinen. Olisin toivonut Robinilta vähän vauhdikkaamman biisivalinnan, koska olen kuullut, että hän on menevätempoisissa kappaleissa parhaimmillaan. Hyvä meininki ja läsnäolo, ja jos ihmeempiä ei eteen tule, niin pitkää uraa voisi hänelle ennustaa.


Samuli Edelmann esitti (Sinä olet) Aurinko -biisistä letkeämmän, jopa reaggea-vivahteisen version. Vaikka biisi on hyvin kesäinen, niin sen tahtiin oli kiva jammailla kylmenevässä illassa. Ja ollaanhan tässä jo kovaa vauhtia menossa kohti kesää, juhannukseenkin on vain puoli vuotta.


Saara Aalto puolestaan esitti bravuuriksi muodustuneen SIAn Chandelier-kappaleen. Tapahtuman äänentoisto osoitti laadukkuutensa, kun Saaran huikea ääni kajahti ilmoille. Vaikka hän taisi kärsiä pienestä flunssasta (ei vetänyt kaikkein korkeimpia kohtia niin korkealta ja kirkkaasti kuin aiemmin), niin hienolta kuulosti ja kylmät väreet menivät käsiä pitkin muustakin kuin viileästä ilmasta ja paikallaan seisomisesta johtuen. Upea veto, joka keräsi huikeat aplodit.

Hurriganesin esiintymisen aikana (kahden biisin medley, joista ensimmäisen biisin nimi ei nyt millään muistu mieleen, mutta toisena oli Get on) Michael Monroe varasti koko show'n. Mies on 54 vuotta, mutta vauhti on yhä huikea eikä karisma ole rapissut tippaakaan. Erityisesti ympärilläni oleva vanhempi väki tuntui pääsevän parhaiten fiiliksen tämän biisin aikana.


Jenni Vartiainen esiintyi n. klo 23:45, ja biisinä oli tietysti Mä en haluu kuolla tänä yönä. Ennakkoon jo mietin, että kyseinen biisi olisi täydellinen tähän iltaan ja että mikä tahansa muu biisi voisi olla "pettymys". No, onneksi tuo kuultiin ja saatiinhan siinä aikaan yhteislauluakin. Onhan ne hetket hienoja keikalla kuin keikalla, mutta tässä illassa siinä oli lisänostetta, kun kymmenettuhannet laulavat yhdestä suusta: "Mä en haluu kuolla tänä yönä!" Fiilis ylettyi kattojen ylle, ja biisin sanojen noustessa kansan huulilta, tuli aidosti sellainen olo, että tänä iltana noita sanoja todella tarkoitetaan. Taisipa MEHKTY-biisiin juuri tulla uusi muisto, jota voi vuosien päästä biisiä kuunnellessaan muistella.

Jennin esityksen jälkeen lähdin takaisin Töölönlahdenrantaan, koska ajattelin, että sieltä näkisi ilotulituksen paremmin. (Sen takia missasin Samulin ja Jennin dueton, koska ajattelin, että Jennin osuu oli tässä. Onneksi sen näkee vielä Areenasta.) No, niin ajatteli muutamat muutkin lähteä. Siellä sitten jonoissa kipitimme kukin etsimään sopivan tähystyspaikan ennen kuin vuosi vaihtuisi. Ja etsiä vähän aikaa saikin, jos halusi nähdä myös kevyesti jäätynyttä vedenpintaa eikä vain pelkkää taivasta.

Ilotulitukset olivat hienot, vaikkakin ohi aika nopeasti. Daruden soittoa ei ilotulitusten aikana kuulunut (tai ehkä vain minä en huomannut), mutta eipä sitä kaivannutkaan. Räiskinnässä oli väriä ja monipuolisuutta, ja kuuluipa puistossa useampaankin otteeseen spontaaneja ooh-huudahduksia. Ja kuten asiaan kuuluu, niin esityksen päätyttyä taputettiin riemuisasti kuin parhaimmassakin konsertissa.


Minulle tapahtumasta jäi erittäin hyvät fiilikset. Kokonaisuuteen oli panostettu, koska juhlista todella oli saatu koko kansan tapahtuma, ja uskoisin, että kynnys tulla paikalle oli aika pieni. Kertoohan nuo hurjat kävijämäärätkin sen, varsinkin, kun ennakko-odotukset taisivat olla jotain 60 000 kävijän tienoilla. Aristikattaus oli mielestäni ihan hyvä, vaikka olivat aika lailla saman genren edustajia. Minä jätin välistä ne, jotka eivät kiinnostaneet, joten näin sain itse muokattua illasta itselleni sopivan. Ja se tapahtumassa juuri oli parasta: jokainen sai mennä ja tulla kuten halusi, maksaa tai olla maksamatta, ja silti sai olla osana satavuotiaan Suomen juhlavuoden ensimmäisiä hetkiä.

Kaikkia ei koskaan voi miellyttää ja aina löytyy niitä, jotka itkevät, että huonot artistit ja huono ilotulitus. Paikalle ei onneksi ole kenenkään pakko tulla vaan aina on muita vaihtoehtoja. Uskon, että suurin osa oli laillani tyytyväinen iltaan, koska näin paljon iloisia kasvoja ja spontaaneja ihastusta ilmaisevia sanoja. Tapahtuma oli suunnattu kaikenikäisille ja oli hienoa huomata, että iltasellakin liikkeellä oli aivan kaikenikäisiä. Yksi asia kuitenkin puuttui. Nimittäin urpoja, riitahaastavia känniörveltäjiä ei tielleni osunut, mikä on tuon kokoisessa massassa suuri ihme. Toki alkoholia oli nautittu ja osasta sen huomasi helpommin kuin toista, ja eräs keski-ikäinen nainen ei meinannut pysyä jaloillaan konserttia kuunnellessaan, mutta hänkin piti suunsa kiinni eikä haastanut riitaa, kunhan kokeili kuinka takamuksen saa nurmikkoon eri tavoilla. Joten omasta vinkkelistä katsottuna voisin sanoa, että paremmin ei olisi ilta voinut mennä ja Helsinki voi olla ylpeä järjestämistään juhlista. Positiivista fiilistä, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja monipuolista kulttuuria; näillä on hyvä aloittaa uusi vuosi.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.