torstai 3. elokuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #1: Nukutaan (2003)

Nylon Beatin viidentoista parhaan biisin ykkössijalla on 12 apinaa -albumin päätösraita Nukutaan, joka julkaistiin myös sinkkuna.

Tehdessäni TOP-listauksia on ykkössija yleensä se haastavin. Olisi niin monta biisiä, jotka pitäisi laittaa jaetulle ykkössijalle ja tuntuu usein väärältä jättää jokin superkova biisi "vain" kakkoseksi. (Tai yleensä kokonaan pois listalta.) Nylon Beatin kohdalla kuitenkin oli samantien selvää, että Nukutaan kuuluu listalla vain ja ainoastaan ykkössijalle. Biisistähän tuli julkaisun myötä monen fanin suosikki, ja myös yhtye sanoi, että tämä on parhaimpia biisejä, joita ovat levyttäneet. Olisivatko peräti Ile Vainio ja Risto Asikainenkin sanoneet itsekin jotain samansuuntaista? Ehkä biisi ei ole jäänyt samalla tavoin elämään radioissa ja klassikkolistoilla kuten Satasen laina tai Rakastuin mä looseriin, mutta uskoisin, että biisin puolestapuhujia kyllä edelleen riittää. Uskaltaisin nimittäin väittää, että biisi voisi upota sellaisiinkin ihmisiin, jotka eivät yhtyeen alkuaikojen tuotannolle ole lämmenneet.

Käydessäni läpi NB-lehtileikkeitäni osui eteeni eräs Hesarin kysymyspalstan kysymys, jossa tiedustellaan, että mitä ihmettä siellä biisin kertsien välissä/jälkeen oikein lauletaan. Samaa asiaa ihmeteltiin toki jo silloin vuonna 2003 nb.orgin foorumilla, ja yhtyeeltä itseltäänhän saatiinkin vastaus, että tytöt eivät suinkaan laula "she knew" vaan "shinjuu", mikä on japania ja tarkoittaa kahden toisiinsa rakastuneen ihmisen yhtäaikaista itsemurhaa. Huvittavinta oli, että jostain netin foorumeilla tai Youtubesta löytyi aina niitä, jotka kiven kovaan väittivät, että se on jotain muuta kuin "shinjuu", vaikka sanat löytyvät virallisesta nuottikirjastakin. Jostain syystä itselle vierasta käsitettä ei suostuttu hyväksymään, vaikka mitä faktoja olivat toiset ihmiset linkitelleet.

Nylon Beat jäähyväiskeikalla ravintola Maestrossa vuodenvaihteessa 2003-2004.

Biisin kuulin ensimmäisen kerran muistaakseni alkuvuoden Järvenpään keikalla ennen kuin 12 apinaa -albumia oli vielä julkaistu. Useinhan uudet kappaleet tekevät vaikutuksen ihan vain sen takia, että ne ovat uusia, mutta Nukutaan jäi heti mieleen erottuvana ja uudenlaisena Nylon Beatin tuotoksena. Joskus keikoilla kuullut uutuusbiisit väljähtyvät ensihuuman jälkeen, mutta näin ei tämän kanssa käynyt, vaan jos vain ja ainoastaan yhden biisin yhtyeen tuotannosta nostaisin tänäkin päivänä esille, olisi se juurikin Nukutaan.

Vaikka yhtyeen tuotantoon mahtuu monenlaisia helmiä, niin Nukutaan on niin tekstin, laulun kuin yleistunnelmansa puolesta mielestäni aivan omaa luokkaansa. Siihen on saatu tuotua rakkauden lämpöä, mutta myös synkkyyttä ja aikakauden päättymistä. Ei tätä virallisesti koskaan yhtyeen jäähyväisbiisiksi leimattu enkä kyllä minäkään biisiä sellaiseksi miellä, mutta ei sitä käy kieltäminen, etteikö tässä tiettyä tunnelmaan sopivaa kaihoisuutta ja lopullisuuden leimaa olisi, kun biisi on vielä 12 apinaa -albumin viimeinen biisi. Biisin kertojan tarina toki on dramaattisempi, mutta saahan tuosta  halutessaan vietyä ajatusta eteenpäin, että molemmissa tapauksissa laulu päättyy ja jäljelle jää vain hiljaisuus.

Suurimmaksi osaksi biisin erinomaisuus toki johtuu siitäkin, että 2003 oli yksi NB-fanitukseni aktiivisimpia vuosia ja juuri silloin yhtye ilmoitti lopettavansa. Silloin tuntui, että kaikki mahdollinen jäljellä oleva pitää imeä itseensä, koska teininä ajatteli, ettei elämää jäähyväiskeikkojen jälkeen ole. Onneksi tässä vuosien myötä on oppinut sen, että musiikin tuomat muistot eivät katoa mihinkään, vaikka tekijät lopettaisivatkin. Onkin ollut hauska tehdä tätä listausta, koska olen toki kuunnellut nyt muitakin kuin listalle päätyneitä biisejä ja huomannut matkaavani ajassa useamman kerran taaksepäin. Hienoja hetkiä ja muistoja palautui mieleen, ja jos Nylon Beat vielä joskus tekee julkisen comeback-keikan, niin siellä nähdään. :)

Listan kaikki kohdat löydät tämän linkin takaa.

"Silmiis pala taivasta jää
Silmänräpäys vain pimeää
Meille kaikkeus on tuntematon
Mut kanssas ei oo pelättävää

Kovin monta vuotta odotettiin
mut pikavuoro sai meidät kii
Se enää pysähdy ei
vaan sydämet vei
Ja valo näytti rakastaviin"



keskiviikko 2. elokuuta 2017

Linda Howard: Täydellinen mies (2004)

Linda Howardin Täydellinen mies (Mr. Perfect, 2000) oli aikoinaan ensimmäinen kirja, jonka kirjailijalta luin ja jonka olen lukenut jo useamman kerran sen jälkeen. Olen tällä hetkellä (jälleen) jumahtanut lukemisessa siihen pisteeseen, että olen aloittanut varmaankin kymmenen eri kirjaa, mutta yhtäkään en ole saanut loppuun asti. Joskus tällaisissa tilanteissa auttaa se, että lukee sellaisen kirjan, jonka tietää hyväksi. Sen jälkeen on taas helpompi palata "uusien" kirjojen pariin, kun lukujumi on saatu katkaistua. Joten toivottavasti tämä kirja auttaa asiassa tällä kertaa.

Kirjassa työkaverit ja ystävykset Marci, TJ, Luna ja Jaine kokoontuvat usein töiden jälkeen paikalliseen baariin juoruilemaan ja parantamaan maailmaa lasillisten ja hyvän ruoankin ääreen. Eräänä iltapäivänä nelikko alkaa heitellä ajatuksia siitä, millainen olisikaan fantasioiden täydellinen mies. Naiset saavat listattua niin luonteenpiirteitä kuin fyysisiä ominaisuuksia, ja saavat hyvät naurut pohtiessaan, millaista olisi oikeasti tavata täydellinen mies, vaikka toki tietävät, ettei kaikkia kohtia täyttävää adonista olekaan olemassa oikeassa maailmassa. Listan oli tarkoitus pysyä täysin nelikon oman sisäpiirin vitsinä, mutta niinhän siinä käy, että ensin lista päätyy heidän yhteisen työpaikkansa talon sisäiseen lehteen, josta se leviää kulovalkean tavoin lopulta jukiseen mediaan tavoittaen näin yhä laajemman yleisön. Osa suhtautuu asiaan huumorilla, osa julistaa naiset pinnallisiksi ja sitten on tarinan murhaaja, joka ottaa listan henkilökohtaisena loukkauksena. Hän päättää kostaa kokemansa häpäisyn, ja pian on ensimmäinen neljästä naisesta murhattu ja poliisin selvitellessä asiaa huomataan, että jäljelle jääneistä kolmesta ei kukaan ole turvassa.

Täydellinen mies on ehdottomasti yksi parhaimpia tämän tyylilajin kirjoja, vaikka siitä toki tiettyjä kliseitä hahmoissa ja tapahtumissa löytyykin. Juoni on mielestäni riittävän omaperäinen, josta löytyy jopa yllätyksiä, vähän jännitystä ja tottahan mukaan mahtuu sähköä ja kipinää kirjan pääparin, Jainen ja Samin, välille. Kirjailija on osannut luoda erityisesti Samin ja Jainen välisiin keskusteluihin vauhdikasta naljailua, ja juuri nämä dialogit jaksavat vielä useamman lukukerran jälkeenkin naurattaa. Jaine on kipakka, sanavalmis ja jokseenkin kärsimätön nainen, joka koittaa päästä kiroilustaan hauskalla tavalla, ja siitä syntyykin kirjan aikana monia hyviä verbaalisia tilanteita. Romanttisiin kirjoihin usein kuuluu se, että pääroolissa oleva nainen tai mies on hyvä suustaan, ja jos kirjailijalla on riittävästi mielikuvitusta, ovat tällaisten hahmojen sutkautukset juuri niitä parhaimpia. Kotimaisista kirjailijoista Anni Polva luonnollisesti taitaa parhaiten tällaiset asetelmat.

Sen lisäksi, että Jainen hahmo on mietitty loppuun saakka ja hänestä on luotu selkeä persoona, ovat myös hänen kolme ystäväänsä kuvailtu niin hyvin, että he eivät tunnu lainkaan sivuhenkilöiltä. Joskus romanttisissa dekkareissa päähenkilön parhaan ystävät häilyvät vain tähän taustalla ja ovat ehkä vain kirjailijan itsensä mielestä hyvin luotuja hahmoja, mutta lukijalle paistaa keskeneräisyys. Tämän ilmiön olen huomannut erityisesti kirjailijoilla, joilla tulee kirja vuodessa, mutta ainakaan tässä Howardin kirjassa sellaista ilmiötä ei mielestäni ole.

Täydellinen mies on viihdyttävä, hauska, piristävä ja helppolukuinen kirja. Tarinassa on koko ajan jotain meneillään, muttei kuitenkaan liikaa ja kirjailija saa päätettyä juonen selkeästi ja uskottavasti. Myös kurkistukset murhaajan ajatuksiin tuntuvat uskottavalta kyseiselle hahmolle enkä ole useamman lukukerran jälkeen huomannut kirjassa merkittäviä epäjohdonmukaisuuksia. Muistelisin, että olen lukenut kirjan ensimmäisen kerran 2004 tai 2005, ja sen jälkeen olen palannut kirjan pariin suunnilleen kerran vuodessa. Täydellinen mies on kirjana juuri sellainen, johon tarttuu, kun kaipaa jotain kevyttä kirjallisuutta pienellä murhalisällä ja joka ei kuitenkaan mene liikaa Harlekiini-osastolle.




maanantai 31. heinäkuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #2: Kuumalle hiekalle (1997)

Nylon Beatin parhaimpien biisien listauksen toiselle sijalle valitsin kesäisen Kuumalle hiekalle -kappaleen, joka on julkaistu sinkkuna peräti kahdesti. Ensin vuonna 1997 ja  vuonna 2004 uudelleen miksattuna. Tekipä Velikultakin biisistä uuden version tänä vuonna.


Satasen laina -albumilla on monta suosikkibiisiäni, mutta Kuumalle hiekalle on Jos-biisin lisäksi ainut, johon en ole koskaan kyllästynyt. Vaikka en nykyisin aktiivisesti yhtyeen musiikkia kuuntelekaan, niin Kuumalle hiekalle on silti sellainen biisi, joka kuuluu kesän soittolistalle rantajuomien, mankan ja bikinien takia. On kesäbiisejä ja on KESÄbiisejä, ja jos tätä kuunnellessa ei tee mieli jäätelöä tai alkaa levittää aurinkorasvaa iholle, niin ihme on.

Biisissä on sopivasti rannoille ja hikisiin päiviin sopivaa flirttiä ja nuoruuden intoa. Kuumalle hiekalle nostattaa hymyn huulille, vie fiiliksen lainehtelevalle vedenpinnalle ja polttavalle hiekalle, ja sen haluaa laittaa pyörimään uudestaan kerta toisensa jälkeen. Hauskana lisän kappaleeseen tuo säkeiden taustalla Jonnan äännähdykset ja naurahdukset, jotka korostavat huolettomuutta ja siirtävät sadepilvet pois auringon edestä. Tunnelmassa on oikeastaan jotain samankaltaista lämpöä ja hetkestä nauttimista kuten Vesalan Älä droppaa mun tunnelmaassa, joka on puolestaan 2000-luvun parhaimpia hyvänmielen kesäbiisejä. Suomessa on välillä niin synkät kelit, että kyllä näitä kevyempiä, mukavasti eteenpäin rullaavia ja sanomaltaan vähän vähemmän syvällisiä biisejä kaipaa tuomaan sen auringon taivaalle silloin, kun sitä ei näe vaikka mielikuvitus olisi miten rikas ja lennokas.


"Mä kumiankkaani näin salaa puhallan
ja annan sille sairaan mageen suudelman
Surffilautabodarille katseen suon
ja sen hodarista haukkaan, kun sen rantajuomat juon"

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #3: Jos (1997)

Nylon Beatin parhaimpien biisien listan sijalle kolme valikoitui sinkkunakin julkaistu Jos-balladi Satasen laina -albumilta. Biisi -kuten albumikin- onkin siis jo 20 vuotta vanha.
Nylon Beat esitti Jos-biisin myös jäähyväiskeikoilla vuonna 2003.

Yhtye on toki julkaissut hitaampia biisejä useammankin, mutta Jos on säilyttänyt viehätysvoimansa ja koskettavuutensa paremmin kuin moni muu. Jos on mielestäni täysin epäilyksettä yksi hienoimpia balladeja suomalaisessa popmusiikissa ja ehdottomasti yksi suurimpia helmiä Nylon Beatin tuotannossa. Olipa joskus aikoja, kun biisiä ei pystynyt silmäkulmiaan pyyhkimättä kuuntelemaan.

Jos-kappaleen tunnelma on kaihoisa ja jopa epätoivoinen, kun toivotaan, että rakkaus ei jätä. Toisaalta biisi on täynnä aitoa rakkautta, joka jatkuu ensihuuman jälkeenkin. Jälleen päästään biisin teossa siihen, että selkeältä ja sopivalla tavalla riisutulta kuulostava biisi toimii paremmin kuin täyteen ympätty pilipalisoppa. Jos kuulostaa vaivattomalta, muttei suinkaan liian yksinkertaiselta, ja jos jollekin yhtyeen musiikkia tuntemattomalle ehdottaisin joitakin biisejä, niin Jos olisi yksi niistä, joista kannattaisi aloittaa. Biisi kestää aikaa ja kulutusta ja aihe on toki aina ajankohtainen. Uskoisin, että vielä vuonna 2027 Jos on sellainen kappale, jota jaksaa kuunnella ja jonka pariin eksyvät myös uudetkin kuulijat.


"Jos sun täytyy valehdellakin
niin mä uskon kaiken tietenkin
Koko juttu tää on satua muutenkin

Jos sun silmissä näkisin kyyneleen
Otan talteen sen ja vien eteiseen
Niistä valtamerta itsellein mä teen"


keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #4: Varaosasydän (2003)

Nylon Beatin parhaimpien biisien listasijalle neljä päätyi Varaosasydän, joka julkaistiin sinkkuna 12 apinaa -albumilta, mutta ei siitä huolimatta tainnut saada kovinkaan paljon radiosoittoa.

Varaosasydän on aina ollut yksi suurimpia suosikkejani, sillä se erottui muista biiseistä akustisemman saudinsa puolesta ja samalla siinä tuntui olevan jotain raikkautta, vaikka tutulta Nylon Beatilta toki kuulostaakin. Kokonaisuudessaan 12 apinaa on kyllä albumina sellainen, että sillä on otettu suuri harppaus verrattuna Extremeen, joka hieno albumi oli sekin. Tykästyin tähän Naikkareiden "uuteen suuntaukseen" ja olikin harmi, että 12 apinaa jäi yhtyeen viimeseksi albumiksi, sillä olisi kyllä ollut mielenkiintoista kuulla millainen seuraava albumi olisikaan ollut. Tietysti aina on luonnollisesti parempi lopettaa siinä vaiheessa, kun ei ole enää kivaa ja uutta musiikkia ei tarvitse hampaat irvessä väkertää nauhalle.

Varaosasydämessä Jonna hoitaa säkeiden tulkinnan ja Erin kertosäkeiden, ja tämä jaottelu tuntuu sopivan tähän biisiin erityisen hyvin. Risto Asikaisen ja Ile Vainion teksteistä ollaan montaa mieltä, mutta Varaosasydän on ehdottomasti yksi hienoimpia heidän yhteistyönään tekemiä tekstejä. Tässä ei ole omaan korvaan ontuvia riimejä tai hölmöjä sanavalintoja vaan sanoma toimii, ja tytöt hoitavat tulkintapuolen uskottavasti ja mieleenpainuvasti. Voisi jopa sanoa, että Varaosasydän on "uudemman ja aikuisemman" Nylon Beatin Jos, sillä vaikka erilaista tarinaa kertovatkin niin biiseissä on samanlaisen aidosti sydämeen käyvän rakkauden tunnelmaa, joka koskettaa helposti kuulijaa.


"Käytettyä rakkautta ja ruostetta toit uniin kiiltäviin 
Sain aidosti kai väärennetyn lupauksen ja hiekkaa rattaisiin
Nyt silti jään sun luo, tien pimeään se tuo
Ei valoo näy, ei sydän käy"

tiistai 25. heinäkuuta 2017

HIM @ Tuska (Helsinki, 1.7.2017)

Olen ollut kesällä niin paljon poissa koneen äärestä, että blogi raahaa todella pahasti jäljessä, vaikka halua olisi kirjoitella useamminkin. Tuskan keikkaraportti on pyörinyt luonnoksissa jo pari viikkoa, mutta nyt vasta ehdin kirjoittaa sen loppuun. Eli tässä se nyt lopultakin olisi.

HIM esiintyi Tuska-festareilla ensimmäistä kertaa ikinä festareiden 20-vuotisen historian aikana. Ennen keikkaa oli sadellut vettä jo jonkin aikaa, mutta onneksi lopulta keikan aikana vettä ripsahteli vain muutamia hassuja pisaroita, joten ei onneksi tarvinnut kaatosateessa seistä.


Viime Tuskastani on vähän liian kauan, ja minulla onkin ollut sikäli huono tuuri, että aina samalle viikonlopulle on osunut jotain muuta ja ei ole ollut mahdollisuutta revetä useampaan paikkaan samaan aikaan. Tuska on nimittäin niitä harvoja festareita, jonne voisi lähteä ihan vain yleisön takia, sillä en ole vastaavanlaiseen tähän mennessä muualla törmännyt. Aina jotenkin huvittaa, kun jostain vieläkin kuulee kommentteja, miten mustiinpukeutuneet palvovat saatanaa ja heaviä kuuntelevat ovat pelottavia. Enimmäkseen metallikansa on aika leppoisaa, suvaitsevaa ja hyväntuulista, kun alkoholistakin osataan pääasiassa valita enemmän muita tuotteita kuin rähinäviinaa. Ensimmäinen kokemukseni Tuskasta oli vuonna 2008 ja olin syvästi hämmentynyt, että keikan aikana minulla oli koko ajan pieni tila ympärilläni eikä jengi tunkenut iholle, kuten useimmiten kevyen musiikin keikoilla. Ympärilläni olevista ihmisistä moni oli humalassa, mutta kertaakaan ei edes vahingossa tullut olkapäätä silmäkulmaan tai muuta, toisin kuin jälleen kevyemmän musiikin tapahtumissa/baarikeikoilla. Olin silloin yllättynyt ja iltahtunut, miten hienosti ihmiset osaavatkaan käyttätyä ja vuosien saatossa odotan aina niitä iltalehtien juttuja, joissa todetaan, että eipä tänäkään vuonna Tuska aiheuttanut poliiseille lisähommia. Toisin kuin ne Tangomarkkinat, kun "sivistynyt" väki juhlii.

Tosiaan tällä kertaa viereeni sattui muutama tyyppi, joille olisi tehnyt mieli sanoa, että :"Act like you belong here", mutta koska tyypit olivat oikeasti pilvessä, niin koin paremmakseni olla sanomatta mitään. Onneksi sitten keikan puolivälin tienoilla yleisömassan liikkeistä johtuen nämä pilviveikot ajautuivat vähän kauemmaksi ja löysin itselleni sopivan paikan, jossa oli jopa hajurakoa ympärillä oleviin. Sattuihan sitten tuohonkin joukkoon ajautumaan eräs henkilö, joka oli ottanut naista vahvempaa ja ehkä aineitakin, joka ei osannut käyttäytyä, kuten kuuluu. Jonkin aikaa hänen ympärillään olevan tilannetta seurasivat, jonka jälkeen tiimityönä osoittivat sekopään järkkärille, joka saattoi henkilön pois. Ja heviyleisö palkitsi tämän aplodein.

Mutta sitten itse keikkaan. HIMin Tuskan keikka alkoi Buried alive by love -biisillä, jota olen kuunnellut vähän vähemmän, mutta joka kyllä toimii varsinkin näin livenä erittäin hyvin. Eipä HIMillä oikeastaan sellaista biisiä ole, jota en haluaisi livenä kuulla, joten jälleen kaikki käy, mutta mukavampihan se on myös niitä omiakin suosikkeja kuulla.

Yksi suurimpia suosikkejani on Gone with the sin, sillä siinä siinä Valon matala ääni tekee todellisia taikojaan, sillä kyseinen biisi aiheuttaa niin sanotun musiikkiorgasmin kuulijalleen. Tai ainakin minulle. On se vain niin hienoa, kun laulajalla on persoonallinen ja voimakas ääni, joka tuntuu kantautuvan ilmoille vaivattomasti ja miellyttävästi. Valon ääni ei inise tai narise eikä hänen tarvitse tehdä minua suunnattomasti ärsyttävää "pumppausliikettä", jota tehdään silloin, kun ääni ei oikein riitä nuotin pitempään venytykseen tai ääneen yritetään siten saada lisää poweria. GWTS-biisiä olisin tosiaan voinut kuunnella vaikka parikymmentä minuuttiakin, niin upea se on. Tässä kohtaa studioversio ei kyllä ole mitään verrattuna siihen, miten biisi soi livenä. Huh ja wau.



Rebel Yell on kyllä niin kovaa kamaa HIMin versiona, että alkuperäinen jää kirkkaasti jälkeen, vaikka klassikkohan sekin on. Toki fiilis oli ollut koko keikan ajan katossa, mutta tuntui, että tämä biisi nosti sitä vieläkin korkeammalle ja ehkä toisaalta tieto siitä, että kohta bändi poistuu lavalta, sai elämään biisiä vielä vähän enemmän.

Tutuimmat hitit kirvoittivat kovempaa yhteislaulua, mutta oli hauska huomata, että jopa näissä vähemmän radiosoittoa saaneissa biiseissä yleisö lauloi koko ajan mukana. Hiljaista hetkeä ei keikalla päässyt syntymään vaan alusta loppuun yleisö eli mukana ja osoitti miten kovasti yhtyeen musiikki ihmisiin vetoaa. Upea fiilis kerrassaan.

Useimmiten keikat päätetään johonkin menevään ja nopeatempoiseen tykitysbiisiin, mutta oli piristävää ja HIMin tyyliin sopivaan päättää se massiiviseen, mutta hieman rauhallisempi When Love and Death Embrace. Ja miten upea lopetus olikaan, aivan mielettömät sävärit kyllä tuostakin biisistä sai. Se oli täydellinen päätös hienolle illalle, ja pakkohan biisiä oli hyräillä vielä kotimatkallakin.


Olen nähnyt HIMin vain kerran aiemmin, puolisentoista vuotta sitten Tavastialla, joten oli hienoa päästä kokemaan bändi livenä ainakin toisen kerran ennen kuin lopettavat. Veikkaan, että keikkoja Suomeen on varmasti vielä loppuvuodeksi tulossa ja ihmettelisin suuresti, jos viimeinen jäähyväiskeikka olisi jossain muualla kuin täällä. Joten sitä odotellessa.

Ville Valo ei juurikaan juttele biisien välillä, mutta kun on noin paljon hienoa materiaalia, niin miksipä sitä turhia juttelemaan, jos ei siltä tunnu. Valon lavaesiintyminen on pienieleistä, mutta miksipä sitä pitäisi kenkutella eestaas, kun on tuollainen määrä karismaa kuin herralla on. Tanssimisessa ja spiikkaamisessa ei toki ole mitään vikaa, mutta on mielestäni hienoa, että keikka voi olla juuri esiintyjänsä näköinen ja yhtä mahtava kokemus riippumatta siitä, kuinka monta kierrosta artisti lavalla vetää. Energisiä esiintymisiä on niin monelaisia, ja HIMin energisyys kumpuaa soittajista, voimakkaista biiseistä ja Valon äänestä. Ja millainen ääni miehellä onkaan! Erityisesti matalat äänet soivat nyt Tuskan illassa todella pärisyttävästi ja tuntuu melkein luonnottomalta, että jostain ihmisestä voi lähteä noin makeita saundeja. Toivottavasti Valolta tullaan jatkossakin kuulemaan musiikkia, sillä tätä ääntä ei mielestäni ole kuultu lainkaan tarpeeksi.





Setlist-sivustolta löytyy Tuskan settilista, mutta laitan sen silti vielä tähän loppuun:

Buried Alive by Love
Heartache Every Moment
Your Sweet Six Six Six
Resurrection
The Kiss of Dawn
The Sacrament
Tears on Tape
Wings of a Butterfly
Stigmata Diaboli
Gone With the Sin
Bleed Well
It's All Tears (Drown in This Love)
Wicked Game
Killing Loneliness
Poison Girl
Heartkiller
Join Me in Death
In Joy and Sorrow
Right Here in My Arms
The Funeral of Hearts
Rebel Yell
When Love and Death Embrace




torstai 20. heinäkuuta 2017

Ostoksia: Rammstein, Lindemann, Leevi and the Leavings, Dreamtale (Jarkko Ahola)

Vuoden 2017 ensimmäinen puolisko on ollut suhteellisen hiljaista levyjen hankintojen suhteen, sillä ei ole oikein sattunut eteen mitään hyviä löytöjä järkevällä hinnalla. Mutta muutamia kivoja juttuja on silti onneksi osunut eteen, joten tässäpä niitä olisi.

Svart records on aloittanut julkaisemaan Leevi and the Leavingsin albumeita vinyyleiden uusintapainoksina. Alkuun ajattelin, että en lähde vinyyleitä ostelemaan, kun ei ole sitä soitintakaan vielä. Sitten tulin toisiin aatoksiin ja päätin hommata levyt hyllyyn odottamaan, että jonain päivänä saan hankittua soittimen ja vielä raivaamaan yksiöstäni tilaa sille. Olenkin monesti tässä CD-kokoelman karttuessa miettinyt, että pitäisi olla oma huone pelkästään niille. No, ehkä sitten sen Eurojackpot-voiton jälkeen voi kartanossa olla ihan oma siipi musiikille ja kirjoille.

Eli ensimmäiset hankinnat olivat albumit Suuteleminen kielletty ja Mies, joka toi rock'n'rollin Suomeen. 



Kuinka taas ollakaan, niin eteeni sattui yksi Jarkko Aholan projekti, josta minulla ei ole ollut mitään käsitystä. Nimittäin Dreamtale-yhtyeen nimissä tehty albumi Difference. Vaikka hetken ehdin jo kuvitella, että olen suunnilleen ajantasalla näistä Aholan aiemmista jutuista, niin en näköjään olekaan vaan mies tuntuu olleen mukana vähän joka suunnalla. En ihan tarkkaan muista, mitä kautta tämä Dreamtalen albumi osui silmiini, mutta jossain päin nettiä pyöriessäni huomasin, että ennen Teräsbetonin uran nousua Jarkko on käynyt yhden levyllisen verran laulelemassa lauluja englanniksi. Joten pitihän tuo levy hankkia heti omaksi ja irtosikin alle 20 eurolla Discogsista, vaikka Amazonissa kyseinen levy oli parhaimmillaan satasen luokkaa. Nyt vain jään odottelemaan sitä seuraavaa jo aikoja sitten julkaistua Aholan levyä, josta en vielä tiedä mitään ja johon sattumalta tulen törmäämään, ja ihmettelen sitten taas, etten ole siitäkään mitään tiennyt.



Tässä olen hiljalleen huomannut, että Rammstein-fanitukseni on ottanut ihan uusia suuntia enkä uskonut, että johonkin yhtyeeseen voisin vielä hurahtaa edes osittain samalla tavoin kuin mitä 90-luvulla tuli vaikkapa Spice Girlsiä, Nylon Beatia, Aikakonetta, Michael Jacksonia tai Backstreet boysia fanitettua. Huomasin nimittäin emp.fi-sivustolla Rammstein-aiheiset lakanat ja luettuani positiivisia arvioita niistä, niin ajatus lähti kytemään. Kyseisellä sivustolla kyseinen setti maksaa kuitenkin 50 euroa ja siihen päälle tulisi postikuluja n. 8 euroa, joten tuo tuntui vähän kovalta hinnalta yhdestä tuotteesta. Sitten muistin, että minulla on vielä voimassa LIFAD-jäsenyys Rammsteinin omaan nettikauppaan, joten sitä kautta ostettuna lakanapaketti oli 5 euroa halvempi, mutta postikulut olivat 10 euroa, joten oli sitten ihan pakko tilata jotain muuta samaan pakettiin, koska kerran Saksasta asti tilataan ja jäsenhintaan kaikki verkkokaupan tuotteet saa vähän halvemmalla. Niinpä mukaan klikkailin äärimmäisen tuikitarpeellisen tarra-arkin ja oikeasti vähän tarpeellisemman avainkaulanauhan. Vähän tämä huvittaa itseänikin, että vain hieman -köhköh- yli teini-iän ylittäneenä tuli sitten hankittua ensimmäistä kertaa bändilakanat. Mutta tosiaalta merkittävä hyvä puoli on se, ettei näissä ole kenenkään lärviä. Vaikka Till Lindemann kuinka mahtava onkin, niin en ihan välttämättä halua hänen naamaansa öisin kietoutua vaan tällainen naamaton ja ihmisetön toteutus sopii oikein hyvin. Ja juu, muutaman euron halvemmalla olisin todellakin päässyt tilaamalla vain pelkän lakanapaketin, mutta toisaalta kivana yllärinä virallisten sivujen kautta tilaamassani paketissa oli lisäksi pussillinen Rammstein-karkkeja. Heh. Veikkaan, että varastolla on tarve päästä noista eroon, koska parasta ennen -päiväys on jo syyskuussa, mutta toisaalta pienikin ilmainen bonus saa aina hyvälle mielelle, joten yllätys oli mieluinen. En tosin ole vielä ehtinyt noista maistaa, joten saa nähdä millaisia makuelämyksiä on luvassa. Mutta hei, ei sitä ihan joka päivä Rammstein-karkkeja tule syötyä. 




CD-puolelle puolestaan löysin huuto.netistä Mutter-albumin tour edition -painoksen. Nyt on kolme eri versiota Mutterista hyllystä, ja pahasti näyttää, että ei tämä varmaan tähän jää. Eihän tässä tosiaan mitään järkeä ole, mutta no, se juna meni jo ajat sitten.

Jonkinlaisen harkinnan (?) jälkeen päädyin hankkimaan Lindemannin Fish on -sinkun eBaysta. Sinkulla on G-Spot Michael -biisi, jota ei Skills in Pills -albumilta löydy ja siltä varalta, että tuo bonusbiisi katoaa jossain vaiheessa Spotifysta, niin halusin varmistaa, että minulla on edelleen mahdollisuus kuunnella sitä. Onhan biisi ihan pirun hyvä ja sitä tuleekin välillä luukutettua monta kertaa päivässä. Seuraavaksi täytyy etsiä hyllyyn toki myös Praise abort- single, niin sitten olisi Lindemann-paketti kasassa lukuunottamatta tietysti albumin eri versioita. Nooh, ehkä nekin sitten ajallaan.

Tällaista tällä kertaa ja katsotaan millaisia hankintoja sitten syksyn ja loppuvuoden puolella osuu eteen. Ainakin siellä olisi tulossa Jonna Geagean uutta albumia (ei tosin vielä tilattavissa), kirjat Gösta Sundqvistista ja Marco Hietalasta, joten on tässä ainakin muutamia syitä odotella taas postiluukun kolinaa.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #5: Seksi vie ja taksi tuo (1999)

Nylon Beatin viidenneksi parhaaksi biisiksi valitsin hittisinkku Seksi vie ja taksi tuon, joka on lohkaisu vuonna 1999 julkaistulta Valehtelija-albumilta.

Kun uran alussa rakastuttiin nallekarkkiin, niin nyt ollaan aikuistuttu ja lasissa kuplii siideri ja suhaillaan taksilla bileistä toiseen. Seksi vie ja taksi tuo onkin ehdottomasti 90-luvun kotimaisen musiikin suurimpia kesäisiä bilebiisejä, sillä siiderin lisäksi tunnelmaa luovat poikien tiirailu ja Suomen kesässä liiankin toistuvasti nähdyt vesisateet. Tähän biisiin on oikeastaan saatu aseteltua kaikki, mitä hyvää mieltä nostattavaan ja letkeällä tempolla svengaavaan biisiin tarvitseekin. Ei mitään monimutkaista pyörittelyä vaan selkeää ja kivaa poppia, jota ei tietenkään voi jättää ysärisoittolistoilta (tai karaokeilloista) pois.

Biisi on tehty myös englanniksi nimellä Sex while a taxi ride, joka on hyvä vaihtoehto silloin, kun alkuperäisversio kyllästyttää. Enkkuversio on astetta hikisempi ja enemmän K-18-kamaa, joten vaikka sanoma onkin sama, niin silti on saatu luotua pientä muutosta ja piristettä biisiin. Kyllä olisin uskonut, että Naikkareilla olisi voinut olla hyvinkin saumaa ulkomailla, jos heitä sinne tosissaan olisi alettu ajamaan.

En oikeastaan välitä musiikkivideoiden kohdalla siitä sopiiko videon tarina itse biisiin ja mielestäni onkin hauska nähdä jotain muuta kuin kirjaimellista tulkintaa ja erityisesti tykkään musiikkivideoista, joissa on hyvä juoni tai tehdään muutakin kuin seistään mikin edessä. Livevideot ovat toki sitten asia erikseen. Esimerkiksi Viimeisen video on loistavan kekseliäs, samoin Anna mulle kuuluu suosikkeihin. SVJTT-biisin ei videona ole huono, mutta mielestäni tämän biisin visuaaliseksi ilmaisuksi se on tylsä ja idea tuntuu jääneen vähän levälleen sen sijaan, että ajatus olisi mietitty loppuun asti. Onhan videossa toki käsikirjoitus ja jopa aika perverssi sellainen, mutta en ole koskaan lämmennyt toteutukselle vaan olen aina ajatellut tämän olevan yhtyeen musiikkivideoista sitä heikompaa osastoa. Jopa Teflon love kaikessa köykäisyydessään on sympaattinen ja hauska oman aikansa tuote neonväreineen ja kouluympäristöineen. Onneksi biisiin eivät omaan makuun huonot ratkaisut vaikuta, eli Seksi vie onkin pysynyt suosikkilistallani aina videosta ja suuresta radiosoitosta huolimatta.

"Seksi vie ja taksi tuo
sun seurastasi humaltuu
Rakkauttani lisää juo
Ja sitä ei saa maistaa kukaan muu"




maanantai 10. heinäkuuta 2017

Jenni Vartiainen: Se oikea (2017)

Jenni Vartiaisen tulevan albumin ensimmäinen single oli Turvasana ja nyt saadaan toinen maistiainen Se oikea -biisin muodossa. Jenni kertoi biisin taustoja sen verran, että polttariporukka oli lähestynyt häntä rakkausneuvojen toivossa ja Jenni oli saman tien tullut ajatelleeksi, että tässä on hyvä aihe biisiin. Eli sanat ovat Jennin käsialaa, sävellyksestä vastaa Jenni, Jukka Immonen ja Jurek.

Se oikea on kivan kevyt ja raikas popbiisi, joka koukuttaa kesäisellä tunnelmallaan ja johon on helppo samaistua. Neuvoja on aina helpompi olla monessakin asiassa antamassa, mutta sitten se, että toimisi itse niiden neuvojen mukaan, ei vain aina onnistu. "Älä tee niin kuin mä teen vaan niin kuin mä sanon", eikös niin? Tykkään biisissä juurikin ilmaisusta "olen ryssinyt kaiken", vaikka ilmeisesti ryssiminenkin on sellaisten sanojen listalla, joita ei saisi enää käyttää, koska siitä voi joku niin mielensä pahoittaa. Muistaakseni jonkun tuotteen mainokset jouduttiin kadunvarsilta poistamaan, koska niissä oli juurikin käytetty tuota ryssiä-verbiä. En nyt taas oikein ymmärrä tätä kouhkaamista, mutta toivottavasti tämä ei nyt biiseihin ylettyisi.

Se oikea on helposti mieleenjäävä biisi, joka ei vaadi sen kummempaa sulattelua, jotta siitä voisi pitää nopeasti. Se jää kivasti pyörimään päässä, ja pidän tämän biisin tunnelmasta enemmän kuin Turvasanasta, vaikka hyviä biisejä toki ovat molemmat. Mitään uutta ja mullistavaa Se oikea ei varsinaisesti tarjoa, mutta toisaalta joskus biisi voi toimia hyvin kaikessa simppeliydessään, kunhan vain albumilta löytyy enemmäkin variaatiota. Olen hyvin odottavaisin mielin liikenteessä Jennin uuden albumin suhteen, sillä nämä ensimmäiset sinkut ovat molemmat toimivia ja tanssittavia biisejä.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #6: Veit multa frendin (1997)

Nylon Beatin kuudenneksi paras biisi on Satasen laina -albumilta löytyvä Veit multa frendin. Biisi on levytetty myös englanniksi nimellä Don't dissapoint me.

Veit multa frendin iskostui suosikkilistalleni jo vuonna 1997, kun Satasen laina -kasettia pyörittelin soittimessani. Biisissä viehättää eniten Jonnan ja Erin vuorottelevat laulut ja iskevä meininki. Kun aikoinaan näiden biisien jokaista hengähdystäkin kuuntelin, jotta saisin paperille eroteltua Jonnan ja Erinin osuudet (lauloimme siis kaverini kanssa näitä biisejä), niin Veit multa frendin oli yksi niistä biiseistä, joka tuotti eniten tuskaa. Tytöt laulavat todella samankaltaisesti, ja varsinkin nuo taustalla kuuluvat erinäköiset äännähdykset vaativat kunnolla aikaa, jotta erottaminen onnistui, ja muutamalla ensimmäisellä kerralla ei edes mennyt täysin kohilleen. Välillä tyttöjen stemmatkin menevät niin hyvin yhtenäiseksi, että tuntuu joidenkin biisien kohdalla, että joka toisen sanan laulaa Jonna ja toisen Erin. Extreme-albumin Sanoja-biisi on mielestäni yksi hyvä esimerkki tällaisesta biisistä.

Ihastuin aikoinaan Veit multa frendin -kappaleessa myös siihen, että siinä esiintyy englannin lainasanoja ja se oli coolia ja uutta, sillä en muista sellaista huomanneeni muissa kotimaisissa biiseissä, joita silloin aktiivisemmin kuuntelin. Ehkä paras kohta kuitenkin koko biisissä on Jonnan matalalla äänellä ja melkein kuin hampaita nirskuttaen todettu "pirun kylmää".  Jonna on erityisesti tuohon kohtaan saanut mielestäni juuri oikean tunnelatauksen, joka kertoo, miten inhottavalta hänelle tehty temppu laulun kertojasta tuntuu. Muutenkin tulkinnassa molemmat tytöt osuvat suoraan tekstin ytimeen, mikä on hienoa, kun ottaa huomioon, että kyseessä on vasta toinen albumi.

Veit multa frendin on turhaan jäänyt muiden biisien varjoon, sillä tarttuvuutensa, sanoitusten tarinan ja melodiansa puolesta se olisi sopinut hyvin Viimeisen, Teflon loven ja Psykedeliaan joukkoon.

"Ikävää, mun elämä on upside down
Nyt alointan kai uuden kundifrendin haun
Veit multa frendin"

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #7: Naparengas (1996)

Debyyttialbumilta löytyvät Naparengas on seitsemänneksi paras Nylon Beatin biisi.

Naparenkaan sijoituksesta kävin ehkä suurinta taistelua itseni kanssa, sillä se on yksi loistavimpia yhtyeen biisejä, joka kyllä hyvin sopisi korkeammallekin sijalle, mutta kuten aina, vaikeitakin päätöksiä on ihmisen tehtävä. Ja onneksi voin aina perustella valintojani sillä, että paremmuus vaihtelee aina sen hetkisen fiiliksen mukaan, mikä toki totta onkin. Mitä olen ymmärtänyt, niin Naparengas on sekä fanien että monien ei-fanien yksi suosikki, mikä on mielestäni sikäli mielenkiintoista, koska Naparengasta ei jostain hämmentävästä syystä koskaan julkaistu sinkkuna. Tai ehkä syy onkin juuri siinä: radio ei ole tätä biisiä onnistunut pilaamaan.

Naparenkaassa on nuoruuden ihastumista, rakkautta ja kaipuuta, kun ei välttämättä ole tarve saada oikeaa kihlasormusta vaan mikä tahansa rengas riittää, kunhan se käy merkkinä suhteen vakavuudesta. Oli se sitten avainrengas tai naparengas. Söpö ja sympaattinen biisi, jossa on eniten kesän ja syksyn tunnelmaa, ja jonka tempo jeejee-välihuutoineen imaisee mukaansa. Naparengas jää päähän pyörimään, joten korvamadon aineksia on tässäkin, ja kuuluuhan biisi aina ehdottomasti ysärisoittolistoille. En muista sen tarkempaa historiaa biisiin tutustumisesssa tai ensikuuntelusta, mutta ikinä se ei ole ärsyttänyt ja aina sen olen albumia kuunnellessani kuunnellut, joten kaipa tämän voisi luokitella tietynlaiseksi kestosuosikiksikin.

Biisihän pääsi uusintakäsittelyyn myös 2000-luvun puolen keikoille ja silloin mukaan otettiin vähän rouhempaa soundia, kun bändikin oli mukana ja lauluosuuksiakin pistettiin uuteen uskoon, jolla biisiin saatiin mielestäni enemmän elävyyttä. Myös tämä myöhempi versio toimii erittäin hyvin ja on iskevämpi kuin alkuperäinen. (Samoin Kreisi oon -biisin uusintakäsittely oli erittäin onnistunut.)

P.S. Egotrippihän on tehnyt Naparenkaasta yllättävän hyvin toimivan coverin, joskaan se ei tietenkään päihitä alkuperäistä.


"Naparengas vain 
on nyt susta mulla muistonain
sen annoin vuokses sun kerran ihoon lävistää."

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Elokuva: Robinson Crusoe (1997)

Ohjaus: Rod Hardy, George T. Miller
Käsikirjoitus: Christopher Lofton, perustuu Daniel Defoen novelliin
Musiikki: Jennie Muskett
Pääosissa: Pierce Brosnan (Robinson Crusoe), William Takaku (Perjantai), Polly Walker (Mary McGregor)
Julkaisuvuosi: 1997

Pierce Brosnan näyttelee skotlantilaista Robinson Crusoeta, joka vahingossa tappaa ystävänsä ja päättää lähtee pois maasta siksi aikaa, että pahin kostonhimo kuolleen miehen lähipiirissä laantuu. Rakastamalleen naiselle hän lupaa palata vuoden päästä, ja sitten he voivat mennä naimisiin.

Crusoe lähtee kauppalaivan kyytiin seilatakseen pois Skotlannista, mutta matkaan tulee mutkia rajuilman muodossa. Laiva haaksirikkoutuu eikä eloon jää muita kuin Crusoe ja koira Skipper. Koska saarelta, jonne Crusoe ajatui, ei ole pääsyä pois ilman ehjää laivaa eikä hän tiedä sijaintiaan, ei miehelle jää muita vaihtoehtoja kuin yrittää opetella elämään saaren antimia ja joitakin laivan hylystä pelastamiaan työkaluja apuna käyttäen.

Myöhemmin Crusoe huomaa, että ei olekaan saarella yksin vaan viidakossa asustelee myös alkuasukasheimo. Pelastettuaan toisen heimon alkuasukkaan sotaisten saaren alkuasukkaiden kynsistä ystävystyy Crusoe tämän Perjantaiksi nimeämänsä mustan miehen kanssa. Saarella elosta tulee peloista huolimatta hieman mielekkäämpää, kun on toinen ihminen seurana, jolle Crusoe on vielä opettanut englantia, jotta haasteleminen on helpompaa. Tästä uudesta ystävyydestä huolimatta Crusoe silti toivoo jonain päivänä pääsevänsä pois saarelta.

Pierce Brosnanin elokuvia katselen aina mielelläni, vaikkakin joskus hänen leffoissaan mennään myös metrien päästä ohi napakympin. Brosnan on mielettömän karismaattinen näyttelijä, mutta sekään ei pelasta tämänkertaista valjua ja sekavaa elokuvaa.

Vaikken elokuvien teosta paljoakaan tiedä, niin monessa kohtaa pisti häiritsemään miten kohtauksia oli silpottu ja jätetty liian lyhyeksi. Tarina eteni turhankin rivakasti, kun siirryttiin turhankin yllättäen kohtauksessa toiseen ilman sopivia johdantoja. Mielestäni Crusoen ja Perjantain ystävystyminen tapahtui katsojilta pimennossa, koska sellaiset tarinaa eteenpäin vievät "hiljaiset" kohtaukset olivat oikeastaan kokonaan jätetty pois ja siirryttiin suunnilleen vihamiehistä seuraavaksi siihen tilanteeseen, kun Perjantai jo puhui englantia. Samoin jotkin taistelukohtaukset tuntuivat pysähtyvän kuin seinään, puhumattakaan siitä, miten nopeasti ja töksähtelevästi elokuvan loppuratkaisukin oli toteutettu.

En oikein lämmennyt Crusoen ja Maryn suhteelle, koska sekin tuntui olevan mukana ainoastaan siksi, että saadaan tarinaan pakollinen romanttinen vivahde. Marya näytellyt Polly Walker ei toki saanut kovinkaan paljon ruutuaikaa, mutta se vähänkin sai haukottelemaan, sillä näyttelemisestä ei oikein hänen kohdallaan voinut puhua eikä hänen ja Brosnanin välillä ollut kemiaa nimeksikään.

Enkä toki kaikkia eri skotlannin murteiden vivahteita tunne, mutta omaan korvaani Brosnanin aksetti kuulostaa luonnottomalta ja väkinäiseltä, ja välillä tuli fiilis, että Brosnan unohti esittävänsä skottia eikä ohjaajakaan ollut sen enempää hereillä virhettä korjatakseen. Crusoen hahmo jää muutenkin todella latteaksi ja persoonattomaksi, vaikka hänestä pitäisi huokua arvovaltaisuutta ja villissä luonnossa elämisen aiheuttama tietynlaista kovuutta ja valppautta. Enempi minulle tuli fiilis, että tässä on näyttelijä heitetty lavasteisiin eikä niin, että haaksirikkoutunut herrasmies on joutunut villin luonnon armoille. Brosnanin näyttelemä "valppaus" ja epätoivo vaikuttivat enemmänkin vain päämäärättömältä pyörimiseltä ja siltä, ettei ole kokonaiskuvaa esittämästään hahmosta. Ei Brosnan näin kujalla ole Bondeissa vaan näytteleminen on niissä aivan eri luokkaa ja tasokkaampaa.

Hämmentävän ja harmittavan sekava elokuva käsikirjoituksesta näyttelemiseen ja leikkaukseen asti. En saanut leffasta oikein mitään irti ja katsoinkin sen kolmessa osassa, koska en ehtinyt enkä olisi jaksanut sitä yhdellä istumalla katsoakaan. Tom Hanksin tähdittämä Tuuliajolla (Cast away) on modernimpi versio Crusoen tarinasta, ja on niin paljon paremmin tehty, ettei näistä kahdesta elokuvasta oikeastaan voisi edes puhua samassa lauseessa. Hanksin elokuvan olen katsonut ehkä kymmenen kertaa ja sanon kyllä, että jos siitä tykkää, niin Robinson Crusoe tulee taatusti tarjoamaan vain pettymyksiä. Ja jopa Wilson-jalkapallossa oli enemmän mielenkiintoa kuin tämän elokuvan Perjantai-alkuasukkaassa. Onneksi Brosnan on tehnyt laadukkaampiakin elokuvia, sillä tätä en lähtisi suosittelemaan kovinkaan mielelläni.


torstai 22. kesäkuuta 2017

Jonna Geagea: Pumppaa (2017)

Jonna Geagea on viettänyt pitkään hiljaiseloa musiikkipuolella muutamia vierailubiisejä - ja keikkoja lukuunottamatta, sillä edellinen suomenkielinen albumi Katso mua julkaistiin peräti seitsemän vuotta sitten. Katsoa mua oli kokonaisuutena omaan makuuni turhan tasainen, vaikka muutamia hyviä biisejä joukossa toki olikin. Omasta mielestäni albumi ei tuntunut olevan Jonnan näköinen vaan sulautui muihin pop-albumeihin, joten on siksi jäänyt suhteellisen vähälle kuuntelulle. Muita Jonnan julkaisuja olenkin kuunnellut senkin edestä, kuten mielettömän hienoa Jonna's Problem -albumia, joka valitettavasti ei saanut julkaisuajankohtanaan ansaitsemaansa huomiota. 

Kuten meneillään olevassa Nylon Beatin parhaiden biisien listauksessa olen todennut, niin olen aina tykännyt kovasti Jonnan äänestä, ja hän pääsee erityisesti edukseen rockimmissa tuotoksissa, kuten vaikkapa Warmenin kanssa yhteistyönä toteutetuissa biiseissä They all blame me, Goodbye ja Don't bring her here. Aina kyllä innolla odotan Jonnalta uutta materiaalia, ja ilahduin kovasti, kun julkistettiin uutinen, että 21.6. on luvassa uusi Pumppaa-sinkku (säv. ja san. Jonna).

Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen mietin, että olisin toivonut vähän rokimpaa biisiä, mutta sitten jo toisella kuuntelukerralla löysin biisistä sen svengaavan tunnelman tuomaa iloa. Pumppaa on pirtsakka biisi, joka saa kuulijalla hymyn huulille. Kertosäe on oikein pinkisti runnovaa ja tarttuvaa jumputusta. Muutaman kuuntelukerran jälkeen päässä ei mitään muuta soikaan kuin "kundi vaan pumppaa, pumppaa, pumppaa salilla/minä juon skumppaa, skumppaa, skumppaa - liikaa".  Kunnon korvamato siis. Lisäksi nuo ymmmm-hymistelyt puolestaan koukuttavat laulamaan mukana ja vetäisevät mukaan biisin hikiseen rullailuun ja helmeilevästä juomasta humaltumiseen. Kesäähän biisin toteutuksessa on roppakaupalla, joten kyllä tätä voisi hyvin kuvitella luukuttavansa rannalla makoillessa tai kävellessä viilenevässä kesäillassa hyttysen ja muiden öttiäisten pyöriessä ympärillä. Pumppaa on peruspoppia, johon on mukaan saatu pientä räväkkyyttä ja huumoria, joiden avulla biisi kestää kuuntelukertoja. Ja ei pelkästään kestä kuuntelukertoja vaan vaatii niitä lisää. Kyllä tämä kesäbiisi minuun uppoaa ja mielenkiinnolla odottelen syyskuussa ilmestyvää Omaa aikaa -albumia ja keikkoja. Jos Jonna on odotellut pääsevänsä lavalle, niin on sitä täälläkin päässä odoteltu yleisöön pääsyä.

"Onhan se kauheen kaunis ja täydellinen, paljon timmimpi kuin mun edellinen."




Tämän myötä toivottelen kaikille hyvää juhannusta!

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Keikkamatka Tallinnaan: Rammstein @ Lauluväljak (11.6.2017)

Kotiuduin Rammsteinin perjantain keikasta aamuyön puolella, ja lauantaiaamuna olikin sitten aikainen nousu, kun piti lähteä laivalla kohti Tallinnaa. Ajattelin, että on kuitenkin tällä kertaa mukavampi mennä samoilla väsymyksillä päivää aikasemmin Tallinnaan, nukkua pitkät unet hotellissa ja sunnuntaina aloittaa reissut puhtaalta pöydältä kuin ensin matkustaa sunnuntaina Tallinnaan ja sitten vielä illalla keikalle. Ehdottomasti ratkaisu oli oikea, koska lauantai-iltapäivä meni oikeastaan zombeillessa, mutta sunnuntaina olikin sitten jo ihan eri meininki, kun vielä bussi Viru-keskukselta meni Lauluväljakille vain kymmenisen minuuttia.

Valitsin majoitukseksi My Apartments -huoneistohotellin, joten olisi sitten helpompi pitää hotellissa eväsvarastoa kuin käydä aina ulkona syömässä tai kikkailla jonkun pienen jääkaapin kanssa. My Apartments sijaitsee vajaan  10 minuutin kävelymatkan päässä Viru-keskuksesta, joten kulkuyhteydet olivat hyvät ja toisaalta hotelli sijaitsi sen verran sivussa, ettei maantien aiheuttamat härdellit kantautuneet sinne asti. Majoitus oli ihan muuten ihan ok, mutta huoneeseeni kantautuivat todella hyvin yläkerran lasten lattian poikki juoksemisen äänet ja myös naapurihuoneiston puhe, eli äänieristys oli yllättävän huono. No, onneksi korvatulpat kulkevat aina matkassa.


Lauluväljakilla esiintyi lisäksi Winny Puhh ja Mustasch, mutta kumpikaan ei kuulu omille soittolistoilleni, joten ei siksi ollut väliksi mennä kovinkaan paljon aikaisemmin festarialueelle. Mustasch oli jo vauhdissa, kun saavuin paikalle, mutta en juurikaan jaksanut heidän vetoonsa keskittyä, sillä mielessä pyöri ainoastaan se absurdin oloinen ajatus, että oikeasti kohta näen Rammsteinin uudestaan ilman, että välissä on vähintään vuoden odottelu. Siistiä! Mietin Mustaschia kuunnellessani, että on toki mahtava tilaisuus päästä Rammsteinin lämppääjäksi ja saada sitä kautta lisää näkyvyyttä, mutta toisaalta, kun Rammstein on pamauttanut ensimmäiset tahdit ja tulet ilmoille, niin kaikki aiemmat esiintyjät haihtuvat samana sekuntina savun mukana ja unohtuvat.


Minulla oli myös Tallinnan keikalle fan zone -lippu, eli mahdollisuus päästä rajatulle alueelle lavan edustalle. Netissä luki, että alueelle on myyty 3 000 lippua ja vähän huolestuin tuosta määrästä, että näenköhän sittenkään yhtään mitään. Mennessäni paikalle n. klo 20 tienoilla yllätyin, että pääsinkin eturiviin, vaikka toki hieman sivuun lavan keskiosasta, johon jo suurin massa oli luonnollisesti pakkautunut. Toisaalta sivummallakin olevassa eturivin paikassa on se etu, ettei kukaan pitkä ihminen pääse eteen tukkimaan näköyhteyttä ja näin konsertista saa jälleen aivan uudenlaisen elämyksen.

En ole aiemmin käynyt ulkomailla keikalla, joten jännitin sitäkin, että mitenköhän heviyleisö käyttäytyy muualla. Suomessa yleensä hevikeikoilla ihmiset antavat toisilleen tilaa eikä ryysijöitä juurikaan ole ja kyynärpäästäkin saa vähemmän osumia kuin poppikeikoilla. Pääsinpä yllättymään iloisesti, sillä koko ajan ympärilläni oli hajurakoa eikä kertaakaan kukaan koettanut ryysiä päälle tai minun ja vieressä olevan eturiviläisen väliin. Takanani oleva nainen jopa olisi tarjonnut minulle huikkaa lonkerostaan keikan aikana. Eli yleisö oli oikein hyvissä tunnelmissa, ja sain huomata ennakkohuoleni turhiksi, sillä ainakin tällä Rammsteinin keikalla omasta näkökulmastani yleisö osasi käyttäytyä hienosti. Jopa ne muutamat humalaiset suomalaiset.


Sama settihän oli tosiaan Tallinnassa kuin Vantaallakin, mutta oli niin mielettömän hienoa nähdä kaksi Rammsteinin vetoa samana viikonloppuna. Voi vinde! Jos tähän asti olen ihan vain pikkiriikkisen hehkuttanut yhtyettä, niin jälleen täytyy lisätä muutama lisähehkutussana listalle. On ne tyypit vaan niin uskomattomia hommassaan. Vaikka edellinen keikka oli ollut toissapäivänä, niin ei yhtyeestä mielestäni ollut väsymystä havaittavissa vaan yhtä kovat piipussa painettiin nytkin. Toki omaa fiilistä nosti sekin, että nyt olin Rammsteinin keikalla ensimmäistä kertaa eturivissä(!!) ja näin koko ajan, mitä lavalla tapahtui, ja kyllähän ne pyrot onnistuivat vähän sinne lavan sivuunkin lämmittämään.

Kuten Vantaan raportissani totesin, ei Rammsteinin keikoissa ole yhtä tähtihetkeä vaan koko keikka tuntuu pilvissä leijailulta tai ehkä helvetin lieskoissa pyörimiseltä voisi sopia kuvailuksi paremmin tämän bändin kohdalla. Esitys on loppuun asti hiottu ja yhtye tietää, miten ihmiset saadaan viihtymään. Biisit toki toimivat toki itsessäänkin, mutta erikoistehosteet luovat kappaleisiin sen viimeisen silauksen. Sonnessa paukkuvat tulet kuin oltaisiin auringon keskiössä, Mein Herz brennt sytyttää punaisen lieskan Tillin sydämeen, konfettisade täyttää ilman Amerikassa ja Engelissä enkelinsiivet palavat jättäen jälkeensä vain savukoukeroita. Jokainen biisi on oma taideteoksensa enkä voi kyllin korostaa, että jos yhtään tuntuu siltä, että Rammstein kiinnostaa, niin kannattaa keikalle lähteä. Vaikka biiseistä ei mitään ymmärrä tai niitä ei entuudestaan tunne, niin se ei haittaa: mukaan ja fiilikseen pääsee takuulla.








Yhteislaulut raikasivat Tallinnassakin komeasti, paikoittellen jopa Vantaata komeammin. (Toki yleisöäkin oli enemmän paikalla.) Myrskyisät aplodit, jotka melutasollaan nousivat melkein keikan desibelien tasolle, nostivat minunkin fiilistä entisestään, sillä onhan se aina mahtavaa huomata, kun koko yleisö on nauttinut kokemastaan ja haluaa siksi palkita yhtyeen mahdollisimman suurella metelillä. Keikan päättyminen on aina harmillinen asia, mutta toisaalta se on myös yksi parhaimpia hetkiä: silloin voi tuntea paikalla olevien kanssa suurta yhteenkuuluvuutta, kun esiintynyt artisti on onnistunut tarjoamaan poikkeuksellista nautintoa, joka kantaa vielä keikan jälkeenkin.
 


Keikan loputtua klo 23 tienoilla massa purkautui suhteellisen sujuvasti ulos alueelta (kyllä, sujuvammin kuin Rockfesteillä) ja Pirita teen puolelta poistuvia tervehti mitä upein auringonlasku. Meren rannalla auringolaskut ovat aina omaa luokkaansa ja tämä lasku melkein salpasi hengen upeudellaan ja kruunasi kaikinpuolin jo valmiiksi täydellisen illan. Minä sitten muiden muassa menin tietysti ottamaan muutamat kuvat rannasta käsin, sillä kaikki kiire oli hävinnyt onnentunteen alta, vaikka tiesinkin herätyskellon soivan klo 5 jälkeen.


Lähialueen kadut olivat ymmärtääkseni ainakin osittain suljettuina liikenteeltä, joten vaikka Tallinnan julkinen liikenne olisi ajanut klo 24 asti, niin bussit eivät Lauluväljakin vieressä olevalle pysäkille ajaneet tai en ainakaan huomannut. Toisaalta eipä tuollainen massa olisi millään busseihin mahtunutkaan, koska lisäliikennettä kaupunki ei tarjonnut. Matkaa hotellille oli vajaa 5 kilometriä, joten olin jo alunperinkin ajatellut käveleväni tuon matkan. Tarkistin kartasta reitin, joka olikin pääasiassa pelkkää suoraa, joten helpolta vaikutti. Ja jos olisi ollut enempikin käännöksiä ja kiertoreittejä, niin ei olisi tarvinnut huolehtia. Oli siellä nimittäin muutama muukin, joka valitsi saman reitin ja isona massana sitten porukka valui kohti keskustaa. Tämä yhtenä Rammstein-faniporukkana eteneminen oli mahtava kokea. Tunnelma oli samanlainen kuin Suomessa MM-lätkän kultajuhlien aikaan. Ihmiset juttelivat toisilleen, välillä joku soitti Rammsteinia, välillä kuului hurrauksia ja välillä laulamista. Joku takanani ihmetteli edestä kantautuvia huutoja ja vislauksia, että onko itse yhtye siellä paikalla. No, ei ollut vaan ainoastaan fanien suuret fiilikset purkautuivat ilmoille. Aivan uskomattoman positiiviset energiat olivat ilmassa ja tuntui, että jalkojakaan ei seisoskelu tai kävely pakottanut lainkaan, kun pääsi kokemaan jotain näin hienoa. Kun maailmassa on niin paljon eripuraa ja vihamielisyyksiä kansojen välillä, niin tämän keikan aikana maailman eri kolkista tulleet olivat sulassa sovussa ja jälleen konkretisoitui se, miten upealla tavalla musiikki todella ydistää sellaisiakin ihmistä, joilla ei muuta yhteistä kieltä ole. Tästä syttyi palo lähteä uudestaan Rammsteinin perässä ulkomaille ja ehkäpä jonain päivänä vaikka Saksaan tai Ranskaan, kun vetävät kolme keikkaa putkeen samassa paikassa. 

maanantai 19. kesäkuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #8: Shut up (2001) & Sairaanfuckinkipeenraastavaa (2000)

Teen nyt ensimmäistä kertaa poikkeuksen TOP-listoissani ja laitan kaksi biisiä samalle jaetulle sijalle, eli Nylon Beatin parhaimpien biisien listauksessa kahdeksannelle sijalle päätyivät Shut up Extreme-albumilta ja Sairaanfuckingkipeenraastavaa Demo-albumilta.


Aluksi ajattelin, etten ota ollenkaan soolobiisejä mukaan, mutta sitten aloin miettimään, että Shut up on biisinä minulle niin merkittävä, että en voi jättää sitä pois. No, tasavertainen duo kun on kyseessä, niin ei tuntunut oikeudenmukaiselta jättää Eriniä ulkopuolelle. Varsinkaan, kun hänen Demo-albumin soolobiisinsä on niin loistava sekin.

Extreme-albumin julkaisun aikoihin NB-fanitukseni oli katkolla, vaikka albumin julkaisupäivänä ostinkin ja kuuntelin kertaalleen läpi. Silloin en kuitenkaan tykännyt yhtään oikein mistään biisistä, ja annoin levyn kerätä pölyä jonkin aikaa. Myöhemmin kuitenkin palasin Nylon Beatin musiikin pariin, sillä kaipasimme kaverini kanssa uusia biisejä laulettavaksi ja olimme aiemminkin laulaneet Nylkkäreitä yhdessä. Tunnustin hänelle, että Extremekin kyllä hyllyssä on, ja niinpä oli aika kaivaa albumi kuunneltavaksi ja tutustua biiseihin syvemmin. Sen myötä muistin myös Shut up -biisin olemassaolon ja tykästyin biisin vauhdikkaaseen menoon ja Jonnan nousevaan rock-asenteeseen. Vaikka biisin sanoissa on muutama notkahtava kohta, niin silti kokonaisuudessaan teksti on Jonnan suuhun sopiva ja erityisesti olen pitänyt pienistä yksityiskohdista, kun kun biisissä loppupuolella todetaan "shut the f*ck up". Se tuntui aikoinaan Naikkari-biisissä poikkeukselliselta ja sopivan rouhealta. Ja sitten, kun vielä sitä 15-vuotiaan ponnella itse laulelin, niin oli fiilikset niin katossa kuin vain voi olla. Joten tämänkin biisin kohdalla nostalgia-arvo on merkittävän korkealla.

"Vaieten tää, rakkaus lentää,
sua mä en nää,
on vain äänesi huulillain."



Demo-albumilla kuultiin ensimmäistä kertaa molempien soolot, joka piristivätkin kokonaisuutta kivasti. Muistan, kun kuuntelin albumia ensimmäistä kertaa ja Sairaanfuckinkipeenraastavaa-biisin kohdalla odotin koko ajan, että koska Jonna liittyy mukaan. Ei liittynyt missään vaiheessa ja salaa aloin toivoa, että joku edessä oleva biisi olisi puolestaan Jonnan soolo. Epätoivo alkoi jo hiipua, kunnes sitten albumin viimeinen raita pärähti soimaan. Vaikka molempien soolobiisit ovat niin Demolla kuin Extremellä hyviä, on Sairaanfuckingkipeenraastavaa Erinin soolobiiseistä huomattavasti parempi. Se on mielestäni enemmän Erinin näköinen ja oloinen kuin Multa tulta saa. Erin tulkitsee sanahirviöbiisin riipaisevan kauniisti ja koskettavasti, ja Naikkareiden balladeista se on ehdottomasti yksi hienoimmista ja persoonallisimmista. Jälkeenpäin asiaa ajatellessani tajusin, että ei teksti ja biisi olisi Jonnaa mukaan vaatineetkaan vaan kipale on parhaimmillaan juuri näin.

"Viime tippaan viini juodaan, rööki ainut palaa tuhkaan
kyynel ensimmäinen kaiken sammuttaa
Epäilykseen kaikki loppuu,
vaikka aloin sinuun tottuu
Tää on sairaanfuckingkipeenraastavaa.
"

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Rammstein @ Rockfest (Vantaa, 9.6.2017)

Vantaalla järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Rockfest, jossa ensimmäinen ja merkittävin kiinnitys oli Rammstein, ja tulihan listalle muutamia muitakin. Viime vuonna yhtye esiintyi Provinssissa, joten oli ihan mukavaa, että nyt matka festareille oli vähän lyhyempi. Tapahtuman lähetessä ja tiedotusten edetessä oli hämmentävää seurata, miten paljon ihmiset jaksoivat valittaa milloin mistäkin festareihin liittyvästä asiasta etukäteen, ja joista osa oli ihan naurettaviakin (joku nimittäin jopa valitti, että esiintyjät ovat väärässä järjestyksessä). Itselleni kuitenkin riitti pelkkä tieto siitä, että Rammstein esiintyy perjantaina, ja aiemmista festareista osasin arvata, että varmaankin aika lähellä puoltayötä, niin minua ei ehkä sen takia jaksanut erityisemmin kiinnostaa muut yksityiskohdat. Ja toisaalta ehkä ensikertalaiselle festarille voi vähän enemmän antaa anteeksi kuin jos vaikkapa Ruisrock lähtisi möhlimään perusasioissa.

Yleisesti ottaen olin ihan tyytyväinen festareihin, joten hieman ihmettelen ainakin sitä valitusta, että alue olisi ollut sekava ja suurinpiirtein kaikki olisi järjestelyissä ollut pielessä. Kun itse menen festareille, menen yleensä sen verran aikaisemmin, että minulla on aikaa kiertää kertaalleen alue läpi ja tarkistaa minulle tärkeät pisteet. Näin ei tarvitse sitten lavalta toiselle siirtymisessä käyttää aikaa turhaan palloiluun. Ja toisaalta itse en yleensä juo tai syö festareiden superkalliita tarjottavia, joten minun ei tarvitse jonottaa kojujonoissa enkä näin ollen osaa ottaa kantaa jonojen purun sujuvuuteen Rockfestin osilta.

Toki parannettavaa ensi vuodeksi on, ja erityisesti päälavan edustan maasto oli todella huono melkein nyrkin kokoisine kivineen. Kävely oli hieman haastavaa ja niin oli myös se, jos yritti yhtään enempää jalkojaan liikutella keikan aikana tanssiessaan. Tuli siinä mieleen sekin, että jos kivikasaan olisi kaatunut, niin jälki ja kipu olisi ollut hurjempaa kuin pelkälle asfaltille kaatuminen. Tuohon kivikkoon verrattuna jopa mutavelli olisi ollut miellyttävämpi vaihtoehto.

Alueen läheisyydeltä oli suljettu teitä jonkin verran, joten festariyleisö joutui hieman kävelemään ennen kuin pääsi alueelle. Olihan tuo matka tavallaan vähän pitkä (jäin Vantaankoskella pois, koska Vehkalan asemalta ei tosiaan ollut suoraa pääsyä vaan sieltäkin joutui kiertämään), mutta sanoisin, että aika paljon on omastakin asenteesta kiinni minkä verran tuosta viitsii ottaa pulttia. Toki usein festareille pääsee joko suoralla kuljetuksella tai muuten helposti julkisilla, mutta itse en nähnyt tuota järjestelyä mieltä haittaavana ongelmana. Tai sitten vain yksinkertaisesti olin niin Rammsteinin lumoissa jo ennen festreita, että olisin kävellyt vaikka lumimyrskyn läpi t-paidassa. Mutta tokihan se huomattavasti kivempi olisi, jos sitten ensi vuonna Vehkalan asemalta olisi mahdollista tulla alueelle suoraan. (Tosin oma menemiseni uudestaan näille festareille on täysin rippuvainen esiintyjistä.)

Tarkoituksenani oli mennä paikalle niin, että olisin nähnyt Brother Firetriben keikan, mutta omat aikataulut eivät sitten ihan pitäneet ja keikka jäi näkemättä. Ennen Rammsteinia ehdin kuunnella muutaman biisin Viikatteelta, ja tarkoitus oli katsoa myös Kotiteollisuuden keikka, mutta Perkele-lava oli aidattu hassusti katoksen alle siten, että sekä katos että aitausten sivut olivat jo niin täynnä ihmisiä, että onnistuin ainoastaan näkemään vähän Hynysen päälakea. Kuuntelin siinä muutaman biisin, mutta koska näköyhteys oli niin huono, niin siirryin sitten jo päälavan eteen odottelemaan Painin esitystä. Pain veti energisen setin ja vaikka tunnen vain muutaman biisin, niin meno oli sen verran hyvä, että heidän vetonsa kannatti katsoa alusta loppuun. Tosin kovasti olisin odottanut (ja niin olisi aika moni muukin), että kun kerran Pain ja Rammstein olivat samoilla festareilla ja vielä samalla lavalla peräkkäin, että olisivat soittaneet Praise Abortin. Mutta ei. Se kyllä harmitti vietävästi, koska olisihan se ollut pirun kova juttu päästä todistamaan niinkin ainutlaatuista livevetoa.




Etukäteen tuli "varoituksia", että Rammstein vetää samanlaisen setin kuin viime vuonna. Vähän siis harmitti, että Bück dich, Wiener Blut ja Pussy jäivät tällä kertaa kuulematta, mutta toisaalta Keine Lust, Halleluja ja vaikkapa Zerstören kyllä korvaavat hyvin nuo "puutteet". Provinssissa en superina lämmennyt Engelille keikan viimeisenä biisinä, koska mielestäni Pussy oli parempi päätösbiisi. No, koska olen nyt vuoden verran voinut sulatellut tätä "järkytystä" ja tutustua Engeliin uudestaan, niin viime vuoden pienet harmitukset olivat tiessään ja biisi olikin yllättäen ehtinyt saada uutta nostetta. Todella yllättävää tosiaan, että jokin "huonompikin" Rammsteinin biisi alkaa jossain vaiheessa kuulostaa paremmalta. Onpahan nyt jälleen vahvistettu, että loppupeleissä on aivan sama millaisen setin Rammstein vetää, kunhan vetää. Ja vaikka setti olikin sama, niin ainakin minusta tuntui, että Rammstein oli paljon kovemmassa iskussa kuin viime vuonna.

Keikka tosiaan alkoi tutulla minuutin lähtölaskennalla, punaisilla savupilvillä ja siitä siirrytiin Ramm4-biisiin. Edelleen biisi on mielestäni täydellinen osoitus yhtyeen lahjakkuudesta, kun he pystyvät tekemään tarttuvan tykityksen käyttämällä melkein ainoastaan vanhojen biisiensä nimiä. Olenkin kuunnellut kyseistä biisiä monta kertaa Youtubesta ja aina se vain tuntuu paranevan. Tulisipa uusi albumi mahdollisimman pian! Joka kerta tätä lähtölaskentaa ja Ramm4-biisiä katsoessani menee kylmät väreet ja koko kropan kattavat sävärit, koska tämä yhtyeen "intro" on vain jotain niin loistavaa, mahtavaa ja mieletöntä!




On oikeastaan turha lähteä erikseen nimeämään erityisiä kohokohtia keikasta, sillä jokainen biisi on pelkkää hemmottelua, ainakin näin fanin näkökulmasta.Keine Lust on yksi suurimpia suosikkejani, joten sen pärähtäessä ilmoille tuntui, ettei sitä vain voi millään fiilistellä liikaa. Ja toisaalta Mein Herz brennt -biisin sinfoninsuus häikäisee joka kerta. Olisipa mieletöntä joskus kuulla sinfoniaorkesterin versio biisistä jousineen päivineen.

Yleisö oli mielestäni muutenkin hienosti mukana koko keikan ajan ja yhteislaulut kajahtivat raikuvina ilmoille, ja lisää ääntä lähti. kun yhtye sitä vaati. Tottahan Till lausui taas muutaman sanasen suomea ja jos yleisö ei olisi jo syönyt hänen kädestään aiemmin, niin siinä vaiheessa se tapahtui viimeistään. Mitä ympäriltäni pystyin kuulemaan, niin kuulosti jopa siltä, että hieman tuntemattomammassa Hallelujassakin ihmiset osasivat laulaa mukana. Mahtavaa!




Rammsteinin esitykset ovat uskomatonta tykitystä alusta loppuun ja jopa vähän rauhallisemmat biisit kuten Seeman nostattavat tunnelmaa aina vain korkeammalle, puhumattakaan Ich willin kaltaisista kunnon survomisbiiseistä tai Du Hastin yhteislaulusta. Till Lindemann on ainutlaatuinen esiintyjä, joka tietää, miten yleisö otetaan haltuun, mutta ihan yhtä lailla kaikki muutkin yhtyeen jäsenet ovat suuri osa kokonaisvaltaista elämystä, sillä onhan heillä instrumenttinsa lisäksi tarjottavana oma karsimansa ihmisten iloksi. Niinhän Flake-reppana joutui jälleen kärsimään Tillin dominointia yleisön viihtyvyyden nimissä. On tämä niin mahtava bändi, että tämän hetken aktiivisista bändeistä en pysty sanomaan yhtäkään, joka pääsisi edes lähelle. Visuaalisuus pyroineen on täysin omaa luokkaansa, biisit ovat persoonallisia ja vahvoja, ja yhtyeellä on karismaa enemmän kuin sadallakaan nykyisellä "pinta-artistilla". Ja jos mietitään, että Rammsteinilta on tullut uutta musiikkia viimeeksi vuonna 2009 ja pystyvät silti myymään festareita loppuun, niin ei ole tuulesta temmattua nämä minunkaan loputtomat ylistyslaulut. Olen toki kuullut sellaisiakin kommentteja, että ihmiset eivät mene katsomaan Rammsteinia ennen kuin heiltä tulee uutta musiikkia, koska konserteissa ei ole muuten mitään uutta ja mielenkiintoista. Toki sen voi noinkin nähdä, mutta koska olen nähnyt Rammsteinin aiemmin vain kaksi kertaa, niin en voi kuvitellakaan, että keikat olisivat tylsiä, vaikka samankaltaisia olisivatkin. Tällä hetkellä tuntuu, että Rammsteinista ei millään voi saada kyllikseen, joten oli ehdottomasti oikea päätös ostaa liput myös Tallinnaan, ja siitä keikasta kirjoitan vielä kuvineen oman pienen raportin.

Danke schön Rammstein!







keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #9: Huume (1997)

Jatketaan Nylon Beatin parhaimpien biisien listausta, ja sijalta yhdeksän löytyy Satasen laina -albumin Huume.

Satasen laina -albumin kansikuva on mielestäni sikäli yksi onnistuneimpia yhtyeen tuotannossa, että siitä huokuva tunnelma sopii useampaan albumin biisiin, ja Huume on yksi niistä. Biisissä puhutaan siitä, miten rakkaus pistää pään sekaisin huumeen lailla ja sen avulla selviää huomisestakin päivästä, kun pää leijailee pilvissä. Samaa utuista romanttisuutta löytyy myös albumin kannesta, joita kukkakuviot vielä täydentävät. Hyvin olisi käynyt Huume--sinkun kanneksikin, jos tämä olisi sinkkuna julkaistu.

Listan edellinen biisi oli Valmis oon vaikka armeijaan, ja itse miellän Huumeen sopivan helposti jatkoksi kyseisen biisin tarinalle. Nyt ollaan päästy armeijasta ja voidaan olla rauhassa rakastuneita, ja toivoa samalla, että ei tarvitse erota koskaan. Nuorta ja toiveikasta rakkautta leijalee ilmassa, kun yhdessä käsi kädessä kuljetaan. Meneehän rakkaus ja ihastuminen niin voimakkaasti verenkiertoon, että elämä ei tunnu elämältä ilman sitä. Huume on myös kuulijaa addiktoiva biisi, sillä kevyen hempeänä soiva laulu sopii hienosti vähän jopa liian imeliin sanoituksiin. Poppia parhaimmillaan!

Biisistä on tehty myös englanninkielinen versio, Why me, why you. Enkkuversiossa ei olla enää söpösti rakastuneita vaan nyt on enemmän draamaa ilmassa. Tavallaan ihan hyvä versio tuokin on, mutta en oikein ikinä ole siihen tykästynyt samalla lailla kuin Huumeeseen, joten kyllä tässä taistossa suomenkielinen versio vetää pisteet kotiin.

"Pilveen taas meen
Sun kanssasi saan piikin sydämeen
Sen teen
Tää trippi auttaa meidät huomiseen
Suoniin

Tuo tunteen, joka sekoittaa mut niin
Suhun kii"



tiistai 6. kesäkuuta 2017

Tarzanin legenda (2016)

Alkuperäinen nimi: The legend of Tarzan
Ohjaus: David Yates
Käsikirjoitus:  Adam Cozad ja Craig Bewer. Perustuu Edgar Rice Burroughsin luomiin Tarzan-tarinoihin.
Musiikki: Rupert Gregson-Williams
Pääosissa: Alexander Skarsgård (Tarzan/John Clayton III), Samuel L. Jackson (George Washington Williams), Margot Robbie (Jane Porter Clayton), Djimon Hounsou (päällikkö Mbonga), Jim Broadbent (pääministeri), Christoph Waltz (kapteeni Léon Rom)
Ensi-ilta Suomessa: 15.7.2016

Tarzanin legenda etenee tutun Tarzanin tarinan mukaisesti. Tarzan, John Clayton, menettää lapsena vanhempansa viidakossa, ja gorillat ottavat hänen perheenjäsenekseen ja kasvattavat Tarzanista selviytyjän ja taistelijan. Myöhemmin Tarzan tutustuu ja ihastuu viidakossa tutkimusmatkalla olleeseen amerikkalaiseen Jane Porteriin, ja näin on Tarzanilla edessä muutto takaisin ihmisten ja niin sanotun sivistyksen pariin.

Elokuvan tarina lähtee käyntiin, kun Belgia ja Britannia ovat jakaneet Kongon alueen keskenään, ja Belgian hallitsija alkaa käyttämään alueen luonnonvaroja omaksi edukseen tunnontuskia tuntematta. Jotta asia etenisi tehokkaasti ja ihmishengistä välittämättä, astuu tarinaan mukaan Léon Rom, joka on sekä kiero että julma konna dollarinkuvat silmissä. Ja jotta kyseinen konna saataisiin pysäytettyä, tarvitaan John Claytonin viidakkominää apuun, sillä kukaan muuhan ei kyseistä viidakkoaluetta tunne tai osaa liikkua siellä yhtä hyvin kuin Clayton. Suostuttelua yrittää ja siinä lopulta onnistuukin poliitittko George Washington Williams. Tottahan matkalle mukaan lähtee myös Jane ja Williams itse, ja reissussa erityisesti Williams pääsee huomaamaan, millaisen miehen viidakko on on Claytonista kasvattanut.

Olen lapsesta asti tykännyt kovasti Zorrosta, Tarzanista, Batmanista ja kumppaneista, joten aina mielelläni -ja toiveikkaana- katson uusintaversioita. Tarzanista ensimmäiset muistikuvat on mustavalkoisista elokuvista, joita 90-luvulla tuli telkkarista. Pikainen googletus kertoi, että niissä pääosaa näytteli Johnny Weissmüller ja ne julkaistiin alunperin 30- ja 40-luvuilla.

Tarzanin legendasta etukäteen olin kuullut vain kommentteja, että se on tylsä, täyttä kuraa ja ettei elokuvassa ole mitään ideaa. Samasta aiheesta kun tehdään se sadas elokuva, niin riskit toki ovat olemassa, että ei saada tarinaan tai toteutukseen mitään uutta ja saada näin katsojan mielenkiintoa pidettyä yllä alkua pidemmälle. Koska kuitenkin aihe kiinnostaa, niin aloin katsomaan elokuvaa avoimin mielin.

Nykyisin live action -elokuvissa erikoistehosteet ovat lähes poikkeuksetta hyvin toteutettuja ja omalla tavallaan myös pääosassa. Esimerkiksi Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvassa kaikki tehosteet toki puolustivat paikkaansa elokuvan tyylilaji huomioon ottaen, mutta jopa silloin tuli paikka paikoin olo, että vähän vähemmälläkin olisi pärjännyt. Överiksi on helppo vetää, kun ajaudutaan siihen upottavaan erikoistehosteiden suohon. Tarzarin legendassa tulee myös välillä sellainen olo, että erikoistehosteisiin luotetaan rahtusen liikaa, mutta mielestäni kokonaistarina ei kuitenkaan suuremmin ottanut erikoistehosteiden roolista osumaa. Vaikka tekniikka onkin paljon kehittynyt viime vuosina, niin eläimien live action -versiot ovat mielestäni edelleen paikoitellen häiritsevän epätyydyttäviä. Jopa 90-luvun kömpelöt ja vielä selkeämmin tekoeläimet (esim. Eläintohtorissa) ovat mielestäni siedettävämpiä kuin jotkut 2000-luvun elokuvien "hienot" ja sulavasti liikkuvat eläimet. Tämä toki on aivan makuasia, ja enimmäkseen minäkin kyllä tykkään myös näistä nykypäivän versioista.

Alexander Skarsgård esittää Tarzania mielestäni yllättävän hyvin, vaikka muutamassa kohtauksessa hänen esiintymisensä on hieman liian yksieleistä, vaikka viidakon kasvatista onkin kyse. Ehkä oma näkemykseni eroaa ohjaajan näkemyksestä, mutta olisin kyllä toivonut hahmolle pienen pilkkeen silmäkulmaan, jotta John Clayton olisi ollut mielenkiintoisempi. Pienistä puutteista huolimatta tykkäsin kyllä roolivalinnasta Tarzanin ja oikeastaan muidenkin hahmojen kohdalla. Suurempia ärsytyksiä ei kukaan näyttelijöistä aiheuttanut, ja Samuel L. Jackson otti tämänkin roolin haltuun erinomaisesti. Olen tottunut näkemään hänet yleensä ase kädessä heiluvana koviksena, joten nauruhermoja kyllä kutkutteli elokuvassa esiintynyt tilanne, jossa Samuelin esittämä George Washingtonin hahmo ei oikein tiedä, miten asetta käsitellään.

Tarzanin legenda oli kokonaisuudessaan viihdyttävä, huumori oli tarinaan sopivaa ja näyttelijät hoitivat kukin tonttinsa hyvin. Juoni eteni sopivalla vauhdilla ilman suurempia notkahduksia, ja vaikka suurempia yllätyksiä elokuvan tarina tai toteutus ei toki tarjoillut, niin ei tämä mielestäni niin luokattoman huono ole kuin mitä olin ennakkoon kuullut. En tätä nyt ehkä leffahyllyyn omaksi ostaisi, mutta voisin hyvin katsoa joskus toisenkin kerran.




.