maanantai 4. joulukuuta 2017

Jarkko Ahola ja Waltteri Torikka @ Hartwall Arena (Helsinki, 3.12.2017)

Sunnuntaina 3.12.2017 Jarkko Ahola ja Waltteri Torikka esiintyivät yhteiskonsertissa Helsingin Hartwall-areenalla. Kun kuulin, että herrat esiintyvät samana iltana samalla lavalla, ei tarvinnut hetkeäkään miettiä lippujen hankkimista. Molemmat ovat voimakasäänisiä tulkitsijoita, jotka saavat kuulijan liikuttumaan ja elämään jokaista biisiä heidän mukanaan, joten luvassa olisi taatusti upea elämys.

 

Konsertti oli hyvin suunniteltu, tasapainoinen kokonaisuus. Taustanäytölle heijastetut teemaa vahvistavat kuvat olivat todella kauniita ja sopivat kuhunkin biisiin erinomaisesti. Pisteet visuaalisen ilmeen toteuttajille, sillä valojen ja taustakuvien yhteisvaikutelma toi konserttiin suuremman luokan lisänostetta. Erityisesti mieleeni jäi Torikan esitys Tapio Rautavaaran Rakovalkealla-kappaleesta, jolloin taustanäytöllä oli kuva tähtitaivaasta kuvattuna tummien puiden silhuettien välistä, ja välillä kuvaa elävöitettiin revontulien liikkeillä. Waltterin tulkitessa upeaa sinivalkoista biisiä tuntui siltä kuin olisin matkannut melodian mukana Lapin tummiin tähtiöihin, joissa hiljaisuuden rikkoo ainoastaan revontulien vieno ääni ja pakkasen pauke. Siinä hetkessä oli todellista Suomi 100 -juhlavuoden tunnelmaa ja ainutlaatuista lumoa.


Torikka esitti vahvuuksiaan tulkitsemalla tuttuja biisejä kuten Hopeinen kuu, O Sole Mio ja Kuin taivaisiin (You raise me up). Ne ovat juuri Waltterin ominta alaa, ja joka kerta hänen niitä laulaessaan voi vain nauttia ja lipua musiikin pehmeillä laineilla ja unohtaa kaiken muun. Maailmanluokan meininkiä, sanoisin.

Waltteri esitti Maria Ylipään kanssa kaksi duettoa: Myrskyluodon Maija (ruotsiksi) ja Oopperan kummituksen All I ask of you. Torikan ja Ylipään äänet sopivat hienosti yhteen, ja kuten olen aina sanonut, on Myrskyluodon Maija yksi upeimpia sävellyksiä, joita tiedän. Joten tänäkään iltana se ei tuottanut pettymystä vaan sai liikuttumaan ja tuntemaan musiikin vaikutukset koko kropassa. Samanlaisissa tunnelmissa jatkettiin heti perään, kun kaksikko kajautti ilmoille Andrew Lloyd Webberin upean klassikkoteoksen, jonka tarina pysäyttää joka kerta. Ei aina tarvitse lähteä merien ja mantereiden toiselle puolelle löytääkseen upeita laulajia, jotka ymmärtävät millaista tekstiä ovat tulkitsemassa.

Vaikka Jarkko kärsikin flunssasta, niin ei sitä kyllä juurikaan huomannut, sillä niin suurella energialla hän jaksoi painaa koko konsertin läpi ja herätteli yleisöä välillä vauhdikkaampaankin menoon ja yhteislauluun. Sillä tottahan konsertissa kuultiin mm. Elvistä ja Teräsbetoniakin, ja kuten kunnon areenakeikkaan kuuluu, niin mukana oli pyrojakin. Aikamoista tykitystä, kun tulenlieskat paukkuivat ja hevi pauhasi. Taivas ja Hartwall löivät kunnolla tulta. Huh, kyllä tämä mies osaa!

Queenia saatiin kuulla tänäkin iltana, kun Jarkko hemmotteli yleisöä I want it all - ja The show must go on -klassikoilla. Biisit tuntuivat soivan komeammin ja vaikuttavammin kuin aiemmilla keikoilla, eli ehkä Jarkon pitäisi olla flunssassa useammin. Tai sitten minä vain istun Jarkko-kuplassa, joka suodattaa pienet tukkoisuudet tulkinnoissa.

Tokihan Jarkko kietoi yleisön pikkurillinsä ympärille muillakin kuin Queenin mahtipontisuudella, Teräsbetonin tykityksellä tai Elviksen svengillä. Nimittäin Ave Maria ja Nessun Dorma hiljensivät areenan hengitystä pidättäen kuuntelemaan, miten Jarkon ääni lipui sujuvasti voimakkaasta rakennuksen joka kulman täyttävästä mahtipontisuudesta sieluihin uppoavaksi hennon herkäksi tulkinnaksi. Ei tällaista ääntä voi kenelläkään oikealla ihmisellä olla vaan Jarkko on jostain toisesta ulottuvuudesta laskeutunut hahmo. Olen ihan varma siitä, jälleen kerran.

Pääasiassa illan menonumeroista vastasi Jarkko, mutta myös Waltterilta saatiin kuulla vauhdikkaampaa menoa. Ricky Martinin Livin' la Vida loca -biisissä oli tarttuvaa rytmiä ja näpsäkät tanssijat elävöittivät biisiä. Vaikka Waltteri veti todella hienosti, niin häneltä ei vielä aivan irtoa sellaista tällaisen biisin vaativaa letkeän svengaavaa menoa kuin mitä lattareilta tulee luonnostaan, joten siksi esitys ei syttynyt aivan täyteen roihuun, vaikka kipinöitä olikin. Heittäytymisestä ja rohkeudesta mennä oman tutun alueen ulkopuolelle saa ehdottomasti pisteitä eikä veto kylmäksi jättänyt missään nimessä.

Yhteislauluina kuultiin mm. Romanssi ja Silta yli synkän vierran/Bridge over troubled water, jotka kuulostivat todella upeilta, kun Jarkon ja Waltterin äänet yhdistyivät saumattomasti tukien toinen toistaan. Biiseihin tuli uudenlaisia sävyjä ja molemmat tekivät biiseistä toisaalta omanlaisiaan, mutta samalla yhteisiä. Hienoa, upeaa!


Illan encoressa nähtiin varsinainen yllätys, nimittäin Jarkko ja Waltteri vetivät duettona Queenin Bohemian Rhapsodyn. Ei se mikään helpoin biisi coveroitavaksi! Queen on selvästi enemmän Aholan äänelle ja tyylille sopiva, joten vaikka loistavasti Torikkakin biisissä omat osuutensa veti, niin Jarkko on harjoitellut Queenin biisien esittämistä enemmän ja sen huomasi. Näiden biisien 2000-luvulle tuominen luontuu Jarkolta hyvin vaivattomasti ja kuitenkin sopivasti Freddie Mercuryn tyyliä kunnioittaen. Queen sopii Jarkolle kuin nyrkki silmään ja toivottavasti Bohemian Rhapsody kuultaisiin hänen soolokeikoillaankin vielä joskus.


Illan päätti ikivihreä klassikkobiisi My Way, joka puolestaan sopii loistavasti molempien suuhun ja olikin aivan ainutlaatuista nähdä, miten hienon version kaksikko sai tästä luotua. Upea päätös illalle, kun vielä kännyköiden valomeri lisäsi tunnelmaa illan viimeisiin tahteihin.


Ei tämän illan jälkeen oikein tunnu löytyvän sanoja kuvailla, millaista oli istua Hartsulla todistamassa monia upeita tulkintoja. Toivottavasti tämä ei jää ainoaksi kerraksi vaan joskus vielä nähtäisiin herrat yhdessä areenakeikalla, sillä rahkeita kyllä olisi ja yleisöäkin varmasti löytyisi jatkossakin.
Kiitosta jälleen tästä ihanasta illasta, joka nosti mielialaa monta pykälää.

Jos haluat jatkaa lukemista aiheesta, niin tässä vielä aiempia raporttejani molempien keikoilta ja levyarvosteluita.
Jarkko Ahola @ Tampere-talo
Jarkko Ahola @ Savoy (Hauras)
Jarkko Ahola @ Kulttuuritalo (My Way)
Jarkko Ahola: Romanssi
Oulun All Star Big Band Goes Heavy feat Jarkko Ahola

Waltteri Torikka: Rakkaus 
Waltteri Torikka: Sydän
Waltteri Torikka @ Kulttuuritalo 

Jarkko Ahola & Waltteri Torikka @ Finlandia-talo (Tähtien tähdet) 

lauantai 2. joulukuuta 2017

Elokuva: The Dressmaker (2015)

Ohjaus: Jocelyn Moorhouse
Käsikirjoitus: P.J. Hogan, Jocelyn Moorhouse
  Pohjautuu Rosalie Hamin samannimiseen novelliin. 
Musiikki: David Hirschfelder
Pääosissa: Kate Winslet (Myrtle "Tilly" Dunnage), Judy Davis (Molly Dunnage), Liam Hemsworth (Teddy McSwiney), Hugo Weaving (Sergeant Farrat)
 Ensi-ilta Suomessa: 15.4.2016


The Dressmaker kertoo Myrtle-nimisestä naisesta, joka vuosien poissaolon jälkeen palaa takaisin kotikyläänsä, jossa sisäsiittoisuus, juoruilu ja umpimielisyys kukoistavat. Myrtle on kiertänyt Euroopassa keräämässä kokemusta ja mainetta, ja on nyt erittäin lahjakas ompelija. Osa kylän naisista arvostaa Myrtlen poikkeuksellisia taitoja, mutta suurin osa suhtautuu halveksuvasti jo senkin takia, että Myrtlen äiti on kylän hulluksi luokiteltu vanha nainen. Niinpä Myrtlen paluuta ei enemmistön puolesta katsota kovinkaan hyvällä, koska monet ovat lisäksi sitä mieltä, että nainen on murhaaja.

Kate Winslet on yksi suosikkinäyttelijöistäni ja pyrinkin katsomaan leffat, joissa hän on mukana. En ehtinyt käydä katsomassa The Dressmakeria elokuvateatterissa, joten oli hauska huomata, että elokuva oli nyt tullut Netflixiin.

Olin ehkä liian väsynyt elokuvaa katsoessani, mutta minulle jäi lopulta elokuvasta hieman sekavat fiilikset. Myrtle palasi kostamaan hänelle vääryyttä tehneille kyläläisille ja selvittämään mysteerin hänen menneisyydestään, joka vaikutti häneen vieläkin ja siksi hän ajatteli olevansa kirottu.Tapahtumien eteneminen oli enimmäkseen hämmentävää ja en oikein pystynyt löytämään sitä kuuluisaa punaista lankaa tai motiiveja Myrtlen tietyille teoille. Eikä elokuvassa mielestäni selitetty tiettyjen hahmojen muistinmenetyksiin liittyviä syitä niin, että katsojalle olisi tullut tapahtumien kulusta selkeä kuva. Katsoin kylläkin elokuvan kolmessa eri osassa, joten tästä voi toki johtua, että en päässyt kunnolla sisälle The Dressmakerin maailmaan. Toisaalta se myös kertoo, ettei elokuva onnistunut ainakaan minun kohdallani vakuuttamaan ensimmäisen puolen tunnin aikana eikä imaisemaan heti mukaansa kiehtovuudellaan.

Elokuva oli visuaalisesti erittäin miellyttävä ja erityisesti Kate Winsletin hahmon puvut pistivät silmään tyylikkyydellään. Winslet tekee Myrtlestä uskottavan ja elokuvan vetonaulan. Winslet tuo hahmoon arvokkuutta, maailmannaista ja voimakasta luonnetta. On jälleen hienoa nähdä, miten moniin niin erilaisiin suorituksiin Winslet pystyy taipumaan ja miten hän sulautuu hahmoon kuin hahmoon niin komedian kuin pysäyttävän draamankin puolella. Hänen takiaan leffan halusin nähdä ja hänen takiaan jaksoin katsoa sen loppuun.

Winlsetin lisäksi roolisuorituksistaan plussaa saavat ehdottomasti Judy Davis, joka näytteli Myrtlen sekopäistä äitiä ja Hugo Weaving, joka näytteli omalaatuista poliisi Farratia. Molemmat tekivät hahmoistaan uskottavia ja omalla tavallaan hieman humoristisia, mutta erityisesti Farratin hahmo oli sivuhenkilöistä suosikkini värikkyytensä ja kylän massasta poikkeavan persoonallisuutensa ansiosta.

The Dressmaker oli mielestäni komedian ja draaman hieman epäonnistunut yhdistelmä, joka ei onnistunut herättämään suurempia tunteita, vaikka juonessa olikin useampia kohtia, joiden olisi pitänyt aiheuttaa kyyneleitä, naurahduksia tai suuttumusta. Winsletin roolisuoritus on kokonaisuuden kantavin ja selkein osa ja syy miksi elokuva kannattaa katsoa, sillä on ilmiömäistä miten hän muuttuu australialaiseksi Myrtleksi ja vetää kaiken huomion itseensä jokaisessa kohtauksessa täysin jättäen muut varjoonsa. Ilman Winsletiä elokuvaa tuskin olisin jaksanut katsoa loppuun sen sekavuuden vuoksi ja päähenkilökin olisi jäänyt latteaksi ja samanlaiseksi keskinkertaiseksi hahmoksi kuin taustalla häärivät kylän naiset.

Molly Dunnage: What's that Music?
Myrtle Dunnage: The blues.
Molly Dunnage: Ah! Music to get hung by!

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Thor: Ragnarök (2017)

Ohjaus: Taika Waititi  
Käsikirjoitus: Eric Pearson, Craig Kyle, Christopher Yost  
Musiikki:  Mark Mothersbaugh
Pääosissa: Chris Hemsworth (Thor), Tom Hiddleston (Loki), Cate Blanchett (Hela), Idris Elba (Heimdall), Jeff Goldblum  (Suurmestari), Anthony Hopkins (Odin), Mark Ruffalo (Bruce Banner/Hulk), Karl Urban (Skurge), Tessa Thompson (Valkyyria/Scrapper 142) 
Ensi-ilta Suomessa:
3.11.2017

Ukkosenjumala Thor saa kuulla tulidemoni Surturilta, että pian on edessä kaikkien aikojen taistelu ja tuho, Ragnarök. Thor ei tietenkään suostu hyväksymään, että näin voisi käydä ja taisteltuaan Surturia vastaan hän luulee estäneensä tulevaisuudessa siintävät kauheat tapahtumat. Valitettavasti kohtaloa ei vain voi niin helposti päihittää vaan mutkien kautta Thor päätyy Sakaar-nimiselle planeetalle vangiksi, jossa hän joutuu taistelemaan erästä vanhaa tuttuaan vastaan selvitäkseen hengissä ja päästääkseen takaisin palastamaan Asgardin ihmiset ja valtakunnan pahikselta, joka riehuu siellä täysin mielivaltaisesti.

En ole nähnyt Thor-leffojen kahta aiempaa osaa, joten etukäteen pohdin, että putoanko elokuvan kelkasta jossain vaiheessa, koska en tunne hahmojen ja tapahtumien taustoja. Katson valikoiden tämäntyyppisiä elokuvia, joten odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla leffateatterin tuoliin asettautuessani. Toisaalta näyttelijäkaarti oli niin laadukas, että luottoa oli sen verran, ettei tässä ehkä täysin riman alle mennä.

Helpotuksekseni huomasin, että Thor: Ragnarök toimii hyvin itsenäisenä elokuvana, vaikkei hahmoista tietäisi mitään etukäteen, vaikka toki varmasti jotkin yksityiskohdat loksahtaisivat paremmin kohdilleen, jos aiemmat elokuvat olisi katsonut ensin. Alun epäluuloni haihtuivat aika pian, sillä elokuvan huumori upposi ensimmäisistä minuuteista alkaen. Pidän juuri tämäntyyppisestä sarkasmista ja hyvistä heitoista, joita sankari heittää, vaikka olisi vihollisen edessä ketjuihin sidottuna. Leffan aikana sai tosiaankin nauraa useampaan otteeseen ja olipa hetkiä, kun piti keskittyä enemmänkin, jotta naurun sai pysäytettyä. Tätä juuri tarvitsi tähän marraskuuhun!

Ragnarökissä oli käytetty paljon erikoistehosteita, mutta tämäntyyppistä toimintaseikkailua ei tänä päivänä oikein voisi kuvitella ilmankaan ja onneksi tässä tapauksessa juoni ei kärsinyt tehosteiden käytöstä. Kokonaisuus oltiin osattu toteuttaa tyylikkäästi ja varsinkin 3D-versiossa tuntui kuin olisi irtautunut teatterin tuolista ja istunut jossain Sakaarin tai Asgardin kulmalla seuraamassa tapahtumia.

Leffa etenee sopivalla tahdilla ja näyttelijät hoitavat oman osuutensa loistavasti, ja lisäksi monet näyttelijöistä kuuluvat niihin, joita katselen mielelläni. Chris Hemsworth toki on kiistaton tähti ja hottis, mutta Jeff Goldblum on kilahtaneena Sakaarin johtajana aivan omaa luokkaansa. Varmasti paras valinta Suurmestarin rooliin, koska tuon tyyppinen hahmo tuntuu tulevan Goldblumilta hyvinkin vaivottomasti. Mark Ruffalon olen tottunut näkemään romanttisissa komedioissa, joten on aina vähän hämmentävää nähdä hänet tekemässä jotain muuta. Hän ei nyt ehkä ihan paras valinta ollut Hulkiksi, mutta menee muiden siivellä mukavasti.

Thor: Ragnarök oli oikein hauska, menevä ja viihdyttävä leffa, jossa on sopivasti kaikkea: toimintaa, huumoria, pientä romantiikkaa ja lihaksikkaita miehiä. Joten tästä johtuen otan seuraavaksi hyvän asennon ja katson Thorin ensimmäisen osan Netflixistä.
Ja muutaman muunkin, missä on mahdollista katsella Chris Hemsworthia.


Thor: "She's too powerful, I have no hammer."
Odin: "What are you, Thor, God of hammers?"


torstai 16. marraskuuta 2017

Päivä 28: Ikävöin

Ikävä on välillä niin voimakasta, että mikään ei tunnu auttavan. Tyhjä tunne valtaa mielen eikä itkeminenkään helpota. Kun näen syksyn tuulissa pyöriviä kuivia lehtiä, ajattelen häntä. Miten hän olisi sukeltanut lehtikasaan, heittänyt värikkäitä lehtiä ilmaan ja katsonut minua virnuillen. 

Kun vesisateet yllättivät, muut alkoivat valittaa kosteudesta ja pimeydestä. Mutta ei hän. Joskus hän katsoi taivaalle mietteliäänä, mutta enimmäkseen hän ei välittänyt vaan lähti ulos touhuamaan intoa puhuen.  Minä jäin sohvalle makaamaan ja mietin kateellisena toisen ihmisen energian määrää ja uskoa parempaan seuraavaan päivään. Minä en aina jaksanut uskoa, että huominen olisi tätä päivää parempi. Hänen lähtönsä jälkeen olen nähnyt aina vain vähemmän hyvää tässä maailmassa ja ihmisissä, jotka täällä asuvat. Hän valoi minuun uskoa, sai minut nauramaan hölmöillekin asioille ja muistutti, että vahvuudella pärjää. Ilman häntä en enää onnistu löytämään niitä hassuja tapahtumia ja hetkiä, joille ennen nauroin. Tiedän, että niitä edelleen jossain on, mutta en vain näe niitä missään enkä enää muista mille asioille ennen jaksoin nauraa. Aivan kuin iloa tuottavat asiat olisivat kadonneet hänen myötänsä.  En myöskään jaksa olla vahva, koska hän ei ole päivittäin näyttämässä miten se tehdään. Aivan kuin hänellä olisi ollut tiedossa salaiset keinot elämästä selviytymiseen, mutta ne haihtuivat ihmiskäden ulottumattomiin, kun hän poistui. 

Tiesin kyllä, että häneen iskenyt sairaus ei ollut parannettavissa ja lääkkeilläkin saimme lisäaikaa vain muutaman henkäyksen verran. Silloin osasin kuitenkin nauttia täysillä niistä hetkistä, jonka olimme saaneet olla yhdessä. Diagnoosin jälkeen jokainen yhdessä eletty päivä tuntui voitolta ja lahjalta. Että näinkin kävi, että vielä yhden kokonaisen päivän saimme kalenteriin merkattua. Sanoinkin hänelle aina iltaisin, että näin saimme taas yhden päivän pakettiin, että eikö olekin hienoa. Jokainen hetki, vaikka vain hiljaa sohvalla istuskelu, tuntui elämisen arvoiselta ja sellaiselta, että siitä jäisi pysyvä merkintä muistoihini. Nyt en keksi kovinkaan montaa asiaa, jotka motivoisivat heräämään aamuisin.

Vaikka hänen voimansa alkoivat uupua, hän ei suostunut olemaan heikko. Meistä kahdesta minä olin se, jolta tuntuivat voimat ja jaksaminen loppuvan. Viimeisinä tunteinaankin hän näytti, että jaksaa vielä itse kantaa itsensä, vaikka minä olisin halunnut olla tukipilarina ja vaikka kävellä hänen puolestaan. Hän ei ominaiseen tapaansa antanut rahtuakaan periksi vaan eli täysillä kuin vain ihminen osaa, jota eivät elämän vastamäet ole koskaan onnistuneet lannistamaan kuin muutamaksi tunniksi. Kuinka olisinkaan halunnut oppia häneltä lisää ja ehkä varastaa itselleni rahtusen hänen asennettaan korjaamaan omat puutteeni. 

Nyt minusta tuntuu, että ikävä on vienyt minulta kaiken energian, sillä päivät kuluvat vain miettiessä, mitä hän nyt tekisi. Melkein näen hänet vieressäni, mutta en voi koskettaa ja siksi luhistua toistuvasti lattialle makaamaan ja huutamaan tuskaani ääneen. 

Pala minua on lopullisesti pois enkä saa sitä koskaan takaisin, koska se pala otettiin pois sydämestäni sillä hetkellä, kun pieni poikani hymyili minulle ennen silmiensä sulkemista. 

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

SAARA: All The Love (2017)

SAARAlta on tullut uusi All The Love -single, jossa mukana myös Jillionaire-niminen artisti. Edellinen single oli keväällä julkaistu Superpowers.

Enssimmäisenä biisin kokonaisuudesta tuli mieleen Katy Perryn tai Jennifer Lopezin massattuontantobailuhitit hitaammalla tempolla, ja olinkin siksi vähän pettynyt. En haluaisi, että SAARA lähtee siihen samaan tylsäksi käyneeseen muottiin mukaan, jossa biisejä tai artisteja ei tahdo erottaa toisistaan vaan biisit tehdään kuulostamaan mahdollisimman neutraaleilta, tasaisilta, mutta toisaalta sellaisilta, että ne vetävät tanssilattialle hytkymään. Muutamien kuuntelukertojen myötä biisistä saa hieman enemmän irti, mutta silti merkittävin persoonallisuus kappaleesta tuntuu puuttuvan, koska SAARAn äänikään ei pääse näyttämään parhaimpia sävyjään. All the love on toki huolella tehty ja siinä on ihan ok teksti, mutta sekin kuitenkin hautautuu muun toteutuksen alle. Kun biisi on ohi, ei se rullaile päässä eikä se koukuta niin, että se olisi pakko kuunnella heti uudestaan. Minä en koe yhteyttä biisin kanssa oikein minkään polun kautta, joten taitaa jäädä kuuntelukerrat tällä kertaa vähemmälle.

"You got all the love and I got nothing."

tiistai 24. lokakuuta 2017

Karanteeni 2: Terminaali (2011)

Alkuperäinen nimi: Quarantine 2
Ohjaus:
  John Pogue
Käsikirjoitus: John Pogue
Pääosissa: Mercedes Mason (Jenny), Josh Cooke (Henry), Mattie Liptak (George), Ignacio Serricchio (Ed), Noree Victoria (Shilah), Bre Blair (Paula), Lamar Stewart (Preston)
Kesto: 86 min
Valmistusvuosi: 2011

Karanteeni 2: Terminaali -elokuvan tarina lähtee liikkeelle siitä, kun lentokoneen henkilökunta ja matkustajat asettautuvat omille paikoilleen valmiina lähtemään taas yhdelle tavanomaiselle matkalle.  Matkustajien joukosta löytyy eri ihmistyyppien edustajia, mutta kirkon seurakuntaryhmä (tai joku muu vastaava) perui tulonsa, joten koneessa on lopulta vain kourallinen matkustajia. Kauhuelokuvan kannalta näin on tietysti helpompi, niin katsoja pysyy paremmin kärryillä kuka oli kuka, kun väki alkaa pudota pois pelistä.

Lennon alkuvaiheilla yksi matkustaja alkaa käyttäytyä oudosti, ja aluksi vaikuttaa, että henkilö on vain ottanut muutaman rohkaisuryypyn liikaa tai osunut flunssa-aaltoon. Näin ei kuitenkaan ole vaan henkilön käytös muuttuu aggresiiviseksi ja suusta alkaa valua valkoista vaahtoa. Matkustajat alkavat mennä paniikkiin ja pieni lentokone alkaa tuntua vielä pienemmältä. Ainut vaihtoehto on tehdä hätälasku ja toimittaa sekava matkustaja hoitoon. Lentokentällä tulee kuitenkin lisää ongelmia eteen, sillä hoitoon pääsy ei sujukaan aivan suunnitelmien mukaan. Pian matkustajat saavat huomata, että tartunnan saaneita onkin heidän joukossaan useampi kuin vain ensimmäisenä oireillut henkilö. Jos paniikkia ei vielä aiemmin ollut, niin nyt on, kun pelastuksestakaan ei ole saatu kunnon takeita.

Juoni vaikutti omaan makuun sopivalta, sillä yleensä pidän elokuvista, joissa jokin mystinen tauti alkaa tappaa ihmisiä/ihmiskunnan tuho on muutoin lähellä, ja lentokone/lentokenttä tapahtumampäristönä vaikutti siltä, että nyt voisi luvassa olla mukaansatempaavan kauhea leffa. No, jälleen kerran odotukset olivat korkeammalla kuin elokuva. Joitakin juonipaljastuksia on luvassa, joten jos et halua tietää mitään, niin tässä vaiheessa kannattaa lopettaa lukeminen.

Kun lentokoneen lentoemännät astuivat ensimmäisen kerran valkokankaalle, niin välittömästi heidän (kliseinen) kanamaisuutensa alkoi ärsyttää. Toinen heistä oli olevinaan se, joka tekee päätökset ja on enemmän johtavassa asemassa, ja toinen taas on hukassa ilman kunnon auktoriteettia, mutta molemmista sai aivan samanlaisen hihittelevän, tyhjäpäisen teinin vaikutelman. Meinasin jo ihan näiden kahden takia jättää elokuvan katsomatta. Tunnustan, että kun ensimmäisen kohtauksen aikana toinen heistä oli jo pusero auki, niin tuli väistämättä mieleen, että nyt mennään siitä, missä aita on matalin. Sen suhteen kuitenkin erehdyin, eli Karanteeni 2 ei ollut totaalinen rimanalitus.

Seuraavaksi ärsytyskynnysksen yli astuttiin, kun esiteltiin koneeseen saapuneet matkustajatyypit, ja jopa tässä harvassa joukossa paikalla sattui olemaan hoitaja. Hohhoijaa. Miten sopivasti sattuikin ja ah, niin kovin yllättävästi, että käsikirjoitukseen oli pakko lisätä se henkilö, joka osaa ammattitaidolla paikata haavat ja selittää miten mikäkin aine vaikuttaa ihmisen elimistössä. Jos koneessa olisi ollut enemmän ihmisiä, niin todennäköisyys hoitohenkilön paikallaololle olisi ollut helpommin hyväksyttävissä, mutta nyt osuttiin vain kliseeosastolle.  

Juonen käänteissä oli hieman liikaa ennalta-arvattavattavuutta, vaikka toki muutama oikeasti yllättävä hetki kokonaisuuteen onneksi oli onnistuttu löytämään. Mielestäni "raivotaudin" syntymisen syyt olivat suhteellisen onnistuneesti rakennettu ja selitetty katsojalle, vaikka aukkoja siltäkin osastolta löytyi. Lähtökohdat olivat hyvät, mutta tuntui, että joko mielikuvitus tai jaksaminen oli loppunut juonta rakennettaessa kesken, sillä kokonaiskuva jäi hajanaiseksi. Kyllä katsoja, tai minä ainakin, miellän hyvän kauhuelokuvan sellaiseksi, että tapahtumat saavat jollain tavoin selkeän ja eheän selityksen eikä niin, että kaikki voidaan pistää vain määrittelemättömän hulluuden piikkiin tai ufojen epäloogiseen käytökseen (kuten Skylinessa).

Elokuvan loppuratkaisu oli niin typerä, että elokuvan päättymisen jälkeen tuijotin hetken aikaa ruutua miettien, että todellako näin hölmöön loppuratkaisuun päätyivät. Viimeiset minuutit olivat vain tyhjä hetki eivätkä päättäneet tyydyttävällä tavalla elokuvan aiempia tapahtumia. Avonaisiakin loppuratkaisuja voi tehdä, mutta ei niiden väärällä tavalla hölmöjä tule olla.

Kyllähän Karanteeni 2 viihdyttää ja sen jaksaa jotakuinkin katsoa alusta loppuun, mutta jälleen tullaan siihen, että ei veriroiskeilla, mielipuolisella käytöksellä ja muutamalla yllätyksellisellä "ai tuon kulman takaa se verenhimoinen saalistaja hyökkääkin" -kohtauksella vielä laadukasta ja oikeasti karmivaa kauhua tehdä vaan kyllä käsikirjoitukseen pitää ihan oikeasti panostaa enemmän kuin mitä sunnuntaiaamuna krapulassa tasottavia nautittaessa tulee raapustettua.



maanantai 16. lokakuuta 2017

Vesala @ Veho Herttoniemi (Helsinki 5.10.2017)

Veho-autotalo järjesti Facebook-sivuillaan kilpailun, jossa Paula Vesalan uuden automerkin oikein arvaamalla osallistui arvontaa, jossa voi voittaa pääsyn Vesalan yksityiskeikalle. Pitihän sitä kilpailuun osallistua ja vastauksia oli jo siinä vaiheessa niin monta, ettei tarvinnut alkaa guuglettelemaan oikeaa vastausta. Heh, helpolla pääsin.

Kun Veho sitten laittoi Facebookin kautta viestiä, että onni on potkaissut, niin en meinannut uskoa tuuriani. Voitan aika harvoin missään kilpailuissa tai arvonnoissa, mutta välillä näköjään onnistaa. Huvittavaa tässä on se, että olen toisinaan harkinnut Facebookista luopumista, mutta nyt kun muutamia voittoja on tullut juurikin Facen kautta, niin kyllä niiden mahdollisuuksien takia kannattaa vielä pitää tili aktiivisena. Ja olisipa jäänyt varmasti muutamat konserttiliputkin saamatta, jos en Facebookin eri tiedotuskanavia seuraisi, joten kyllä tuolla sivustolla on vielä paikkansa. Mutta tosiaan, olin fiiliksissä voitosta, totta kai, koska enhän koskaan ole ollut Vesalan yksityiskeikalla. Tilaisuus järjestettiin Hertsikan Vehon tiloissa ja paikalla taisi olla viitisenkymmentä ihmistä. Mukavana lisäbonuksena keikka oli oikeasti akustinen toisin kuin Alasti-klubi.


Tunnelma oli oikein kivan positiivinen ja tuntui siltä, että kuului johonkin spesiaaliin joukkoon, koska yleisöä oli niin vähän eikä tapahtuma ollut julkinen. Bändi ja Paula olivat hyvässä iskussa ja jopa näinkin pienessä porukassa saatiin yhteislaulua ja kuuluvia aplodeja aikaiseksi. Illan aikana akustiseen käsittelyyn pääsivät Muitaki ihmisii, Tequila, Ruotsin euroviisut, Tytöt ei soita kitaraa, Sinuun minä jään ja Älä droppaa mun tunnelmaa.

Sinuun minä jään on ollut aina koskettava biisi, joka saa liikutuksen valtaan jopa festareillakin, joten näin akustisena toteutuksena vaati hieman enemmän keskittymistä, että pystyi pitämään itsensä kasassa. Muutenkin biisien akkarivedot toimivat todella hyvin ja Paulan ääni pääsi soimaan kauniisti autoliikkeen hallissa. Vaikka ulkona oli pimeää ja satoi (vaihteeksi), niin tämä minikeikka oli yksi parhaimpia Vesalan keikkoja, joilla olen ollut. Tai ainakin ainutlaatuisin. Ehkä olen jossain toisenlaisessa mielentilassa kuin mitä yleensä, mutta jostain syystä tänä syksynä akustiset biisit ja keikat tuntuvat osuvan, uppoavan ja piristävän aivan eri tavalla kuin muutoin.


Keikan jälkeen tarjoutui mahdollisuus myös nimmariin ja yhteiskuvaan, ja koska jonoa ei ollut niin paljon kuin loppuunmyydyillä keikoilla, niin tokihan nuo molemmat tuli sitten hankittua. Ihan kiva lisä muutenkin erinomaiselle illalle. 

Vaikka Onnettaren osumat ovatkin harvassa, niin silloin, kun osuu, niin mennään kerralla napakymppiin. Kyllä moneen kertaan ihmettelin, että olipa hienoa, että tuuri osui sellaisen asian kohdalle, jolla on itselle suurempi merkitys kuin vaikkapa elintarvikepalkintojen suhteen. Vesala-arvontoihin olenkin kyllä osallistunut aina välillä, mutta kyllä tämä keikka korvasi ne missatut palkinnot oikein mukavasti. Mahtava ilta, joka varmasti pysyy mielessä vielä pitkään.



sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Vesala @Alasti-klubi, Kulttuuritalo (Helsinki, 26.9.2017)

Paula Vesala esiintyi Alasti-klubilla Helsingin Kulttuuritalolla 26.9.2017. Kuten kuvioon kuuluu, ensin Elias Kaskinen haastatteli ja sitten lauleltiin. Haastatteluosuus oli jälleen mielenkiintoinen, sillä Kaskinen oli osannut valita erilaisia kysymyksiä, joihin Paula hyvin vastaili, ja moneen kertaan myös naurettiin salissa melkein vedet silmissä. Vaikka haastattelussa puhuttiin monenlaista aiheista, niin silti tunnelma ei Paulan hyvän huumorin ansiosta mennyt liian vakavaksi vaan ilta oli tasapainoisesti hyväntuulinen ja kiinnostava elämys.


Biiseistä oli toki riisuttu jonkin verran klubisettien elementtejä, mutta mainittavan suurta eroa ei kuitenkaan normiversioihin ollut. Minä olisin mieluusti halunnut kokea vielä pelkistetymmän toteutuksen, jossa biisit olisivat saaneet mahdollisuuden näyttäytyä selkeästi erilaisemmassa asussa. Olisin toivonut kappaleista versioita, joissa mukana olisi ollut vaikka vain akustista kitaraa ja rumpuja, ja kaikki elektroniset tehosteet olisi karsittu kokonaan pois. Ei keikka silti missään nimessä huono tai pettymys ollut, sillä ei Vesalan äänellä, biiseillä ja karismalla voi vetää huonoa settiä, mutta Alasti-klubin ajatusta olisi mielestäni tukenut akkarimpi toteutus paremmin.

Tuttujen debyyttialbumin biisien lisäksi illan aikana kuultiin pari oikein makoisasti tosifania hemmotelevaa ylläriä. Nimittäin demoasteella vielä ilman c-osaa oleva On lähtö (tai Nyt on lähtö) ja illan loppupuolella Prinsessa-elokuvasta biisi Prinsessalle. Demobiisit voivat olla mitä vain ja joskus on parempi, että ne jäävät vain demoiksi. Mutta On lähtö -biisi oli todella hyvässä vaiheessa jo nyt ja teksti oli hyvin koskettava. Paula lunttailikin On lähtö -biisin sanoja muistiinpanoistaan, sillä niin alkuvaiheessa se vielä oli. Aina eivät edes valmiit biisit tee näin lähtemätöntä vaikutusta, joten jos biisi ei koe liian suuria muutoksia matkalla levulle, niin voisin ennustaa tästä suurta suosikkia ainakin fanien keskuudessa. Toivottavasti tämä tulee levylle, ja toki toivon monien tavoin myös Niin sä päästät mut menemään -biisiä sille samalle levylle. "Lähtö"-biisistä tekisi mieli jo tämän illan version perusteella sanoa, että se on koukuttavampi ja sanoiltaan omaan makuun osuvampi kuin Muitakin ihmisii, vaikka tuostakin biisistä tykkään myös.

Prinsessalle oli aivan mahtava yllätys illan lopussa, ja koska itse en juurikaan Johanna Kurkelasta perusta, niin Paulan versio osui jo upposi. Ja olisihan tämäkin kiva nähdä joskus vaikka jollain kokoelmalevyllä tulevaisuudessa, sillä tulkinta oli niin kaunis ja koskettava, että olisi toisaalta harmi, jos sitä ei enää kuultaisi. Toisaalta silloin biisin ainutlaatuisuus tietysti säilyisi paremmin, jos se olisi vain tämän yhden illan juttu. Niin tai näin, olen onnellinen, että olin paikan päällä todistamassa tätä hetkeä.

Yleisöä oli tällä keikalla enemmän kuin Erinin keikalla, mutta Vesalan ilta olikin loppuunmyyty. Toisaalta tykkäsin sitä, että yleisöä oli vähemmän, mutta toisaalta täysi sali lähti huomattavasti innokkaammin elämään biisien mukana, joten se oli kyllä mukava lisä ja artistin ja yleisön vuorovaikutus tuntui suuremmalta. Toki varmasti myös vaikuttaa millaisia ihmisiä yleisöön sattuu, sillä ei se määrä aina sanele sitä, että ihmiset tekevät muutakin kuin istuvat totisina paikallaan. Molemmat Alasti-keikat olivat erilaisia, artistinsa näköisiä ja ehdottomasti molemmilla oli yhtäläinen piristävä vaikutus. Minä ainakin olen seuraavissakin Alasti-illoissa mukana, ja olisin nytkin halunnut käydä useammalla, mutta aikataulut eivät antaneet periksi, joten Michael Monroet ja muut katsellaan sitten telkkarista myöhemmin.



lauantai 14. lokakuuta 2017

TV-sarja: 13 syytä (13 Reasons Why)

13 syytä on Jay Asherin samannimiseen romaaniin perustuva tv-sarja, joka on katsottavissa Suomen Netflixistä.  Tarina kertoo lukiolaistytöstä, Hannah Bakerista, joka tappaa itsenstä ja jättää jälkeensä C-kasetteja, joissa on 13 syytä sille, miksi hän tappoi itsensä.
Hannahin (Katherine Langford) lisäksi merkittävässä roolissa on Clay Jensen (Dylan Minnette), joka saa sarjan alkupuolella kasettilaatikon haltuunsa. Hän ei suinkaan ole ensimmäinen, joka kasetit pääsee (tai joutuu) kuuntelemaan ja se selviääkin Claylle kuuntelun edetessä. Kaseteilta paljastuu karuja totuuksia lukiolaiselämästä, joilta Clay mielummin sulkisi korvansa ja silmänsä, mutta hän kuitenkin löytää aina motivaatiota jatkaa kuuntelua, sillä totuuden löytäminen ja uteliaisuus vievät häntä eteenpäin.

Sarjan aikana katsoja saa tutustua tyypillisiin leffoistakin tuttuihin oppilastyyppeihin: nörttiin, machoon, hikipinkoon, huutosakkilaisiin, koulun korisjoukkueeseen, "outsider"-kahvilatyöntekijään ja runoja kirjoittavaan homoon. Hahmoissa oli aika paljon ennalta-arvattavuutta sen perustella, mitä ihmistyyppiä he edustivat eivätkä monet "paljastukset" juurikaan yllättäneet ainakaan minua. Justin (Brandon Flynn) hahmo oli ehkä kaikista ärsyttävin ja kliseisin cheerleader-tyttöystävineen, ja sitä kuviota olisin halunnut nähdä sotkettavan hieman enemmän. Toisaalta Hannahin ja Clayn välinen ystävyys ja kemia toimi mielestäni niin hyvin, että sen varjolla antoi paljon sivuhenkilöiden puutteita anteeksi.

Paikoitellen sarjan tapahtumat tuntuivat laahaavan paikallaan ja dialogi oli väsähtänyttä. Mielestäni joitakin jaksoja olisi hyvin voinut tiivistää ilman, että kokonaiskuva olisi kärsinyt. Jouduinkin jonkin verran pikakelaamaan kohtauksia omasta mielestä turhien kertauksien tai ns. täytekohtauksien osalta.

Pääasiassa kuitenkin pidin sarjasta eivätkä nämä satunnaiset suvantovaihteet haitanneet merkittävästi sarjan katsomista. Aihe on tärkeä, ja on mielestäni hienoa, että on tehty sarja, joka on aidonoloinen ja näin varmasti myös nuorille helpommin ymmärrettävissä. Amerikassa jotkut vanhemmat olivat suivaantuneet siitä, että sarja tarjoaa mm. opaskirjan itsemurhan tekoon, niin itse en osaa ajatella sarjaa siinä valossa. Jos joku ihminen, nuori tai vanha, haluaa itsensä tappaa, niin kyllä ne keinot löytyy. Netistä, kirjallisuudesta tai omasta luovuudesta. Minusta sarja ei myöskään ihannoi itsemurhaa (näinkin jossain väitettiin) vaan tekee selväksi, että se on lopullista ja koskettaa syvästi etenkin läheisimpiä ihmisiä.

13 syytä on hyvin toteutettu nuorista kertova sarja, jossa käsitellään itsemurhan ohella muita vaikeita asioita ja haastavia tilanteita, johon koulussa ja koulun ulkopuolella nuoret (ja vanhemmat) voivat ajautua. Nuoret ovat pääosassa, mutta myös vanhempien ja koulun henkilökunnan rooli on tuotu hyvin mukaan, sillä heilläkin on suuri rooli nuorten elämien vaikeissa paikoissa. Kokonaisvaikutelma ei mene mässäilyn puolelle vaan on pysytty hyvän maun ja siistin toteutuksen rajoissa. Sarjaa on nyt tehty yksi kausi ja toinen on jossain vaiheessa tulossa. Joissain sarjoissa on juoni tehty siten, että se kantaa parhaiten yhden kauden verran, mutta jatkokausiin pidennettynä ei enää jaksakaan vetää mukaansa samalla tavoin, koska perusajatus on koluttu ensimmäisessä kaudessa kokonaan läpi. 13 syytä -sarjan ensimmäisen kauden perusteella luokittelisin sarjan juurikin mainitsemaani lokeroon. Suhtaudun hieman epäilevästi siihen, että kakkoskausi voisi tarjota jotain samanlaista koukuttavuutta ilman, että katsojasta tuntuu siltä, että juonta on väkisin yritetty venyttää menestyksen myötä toiselle kaudelle. Toivoisin, että jatko ei ole sitä, että kasetteja löytyykin X-määrä lisää ja niissä mennään vielä syvemmälle aiempiin tapahtumiin tai lisätään alkuperäisiin syihin uusia henkilöitä, koska ei ne 13 olleetkaan vielä kaikki syyt. Nähtäväksi jää, mitä sieltä tulee, mutta ainakin ensimmäinen kausi on sellainen, jota voisin suositella, vaikka muutamia heikkoja kohtia kokonaisuudesta löytyykin.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Elokuva: Skyline (2010)

Ohjaus: Colin Strause, Greg Strause
Käsikirjoitus: Joshua Cordes, Liam O'Donnell
Musiikki: Matthew Margeson
Pääosissa: Eric Balfour (Jarrod), Scottie Thompson (Elaine), Brittany Daniel (Candice), Crystal Reed (Denise), David Zayas (Oliver), Neil Hopkins (Ray), Donald Faison (Terry)
Ensi-ilta Suomessa: 10.12.2010

Kaveriporukka pitää vuosisadan bileitä Los Angelesissa sijaitsevan pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa. Kun juhlijat ovat sammuneet kuka minnekin, heräävät he krapulapöhnässään outoon valoilmiöön ja selittämättömiin ääniin. Aiheuttajaksi paljastuvat ulkoavaruudesta saapuneet hyönteisiä muistuttavat johtorykelmät, jotka ampuvat ympärilleen sinistä valoa, ja jos ihminen osuu kyseiseen valokiilaan, joutuu olioiden vangiksi.

Bileporukka väittelee useampaan otteeseen siitä, että onko turvallisinta jäädä asuntoon vai lähteä ulos ja merta pitkin karkuun. Tottahan he käyvät kokeilemassa onneaan lähtemällä ulos, mutta kuten arvata saattaa, niin ei siinä järin hyvin käy. Niinpä on palattava sisätiloihin ja yritettävä jatkaa selviytymiskeinojen pohtimista samaan aikaan, kun tuntematon uhka listii ihmisiä paremman tekemisen puutteessa.

Skyline on visuaalisesti tyylikkäästi toteutettu elokuva, mutta muuten kaikki muu on pielessä. Juoni on naurettava, vaikka tämän tyylilajin elokuvissa hyväksyykin sen, että kaikkea todella sekopäistäkin voi tapahtua ja se voidaan aina selittää alieneiden epäinhimillisillä käytöstavoilla. Skylinessa ei vain tunnu olevan mitään ydinajatusta vaan pääpaino on näyttää, miten hienoja erikoistehosteita osataan luoda. Osasin nimittäin hahmojen esittelyn jälkeen arvata, ketkä heistä kuolevat ja kuka kuolee ensin. Kummasta se sitten kertoo enemmän: elokuvan tasosta vai siitä, että olen katsonut liikaa leffoja. Heh. Sci-fi-leffan on vain kovin vaikea sen jälkeen vakuuttaa, kun ensimmäisen vartin aikana osaa jo arvata miten tapahtumat suunnilleen etenevät. Toki loppupuolella tuli pieni yllätys, jota en osannut käsikirjoittaa,mutta sekin tuntui enemmän siltä, että on yrittämällä yritetty tehdä kohtaus, jossa katsoja liikuttuu syvästi kyyneliin asti ihmisten rakkauden syvyydestä. Kohtaus ei kyllä koskettanut millään tasolla, vaikka kuulunkin siihen porukkaan, joka liikuttuu Disneyn piirrettyjenkin kohdalla. Loppuratkaisu oli kokonaisuudessaan väärällä tavalla outo eikä mielestäni oikein sopinut ajatukseltaan siihen, mitä elokuvassa oli siihen mennessä nähty.

Skylinen hahmoissa ei ole mitään uudenlaista persoonallisuutta tai yllätyksellisyyttä vaan kaikki on nähty jo aiemmin. Jos kliseitä ei ole tarpeeksi, niin lisätään vielä mukaan yksi raskaana oleva nainen, jota ulkoavaruuden tekniset otukset eivät missään nimessä saa napta, niin johan on jännittävä ryhmä ihmisiä kasassa. Jo elokuvan ensimmäisien kohtauksien aikana aloin toivoa, että pääosassa oleva Jarrod olisi ilmaistu valon syövereihin, sillä hänen hahmonssa ärsytti laimeudellaan ja näyttelijän karisman puute vain lisäsi hahmon kokonaisvaltaista tylsyyttä, mutta valitettavasti päähenkilöillä on tapana roikkua elokuvassa mukana koko elokuvan keston ajan. Niin kävi nytkin.

Skyline on yksi huonoimpia sci-fi-leffoja, joita olen nähnyt enkä oikein voi suositella tätä edes viihdyttävänä ajanvietteenä, koska leffa oli pikemminkin ajanhukkaa ja dialogi niin väsynyttä, että se kävisi vain unilääkkeeksi.


sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Erin @ Alasti-klubi 16.9.2017 (Kulttuuritalo, Helsinki)

Erin esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla lauantaina 16.9.2017 Alasti-klubin tunnelmissa. Alasti-konseptissa artistia haastatellaan ensin ja sen jälkeen kuultava keikka vedetään riisuttuna "ylimääräisistä" soittimista/tehosteista. Valot olivat keikan ajan samat ja lava oli rakennettu salin keskelle, ja paikkoja yleisöllekin oli rajoitetusti. Näin iltaan saatiin luotua intiimimpää tunnelmaa ja tuntui siltä kuin olisi kuulunut sisäpiiriin, kun artistikin istui lavalla rennosti jutustellen. Elias Kaskinen oli tehnyt taustatyönsä ja ottanut selvää haastattelemastaan artistista, joten vältyttiin kiusallisilta hiljaisuuksilta ja epämukavilta hetkiltä. Hieno ja mielenkiintoinen haastattelu, jossa ei kysytty niitä kaikkein yleisimpiä kysymyksiä vaan vähän jotain sieltä sivustakin. Kuuntelin nimittäin hiljattain erästä ohjelmaa radiosta, josta välittyi sellainen kuva, että juuri mitään ennakkoselvityksiä henkilön historiasta ei oltu tehty. Oli todella kiusallista kuunnella ohjelmaa, jossa haastattelija toistuvasti takertelee ohjelman eteenpäin viemisessä.

Kulttuuritalon Alasti-keikat tulevat aikanaan myös televisiosta, joten kaikki muutkin pääsevät nauttimaan näistä illoista, mikä on kyllä hienoa ja aion itsekin katsoa myös ne keikat, joille en nyt päässyt. Tykkään Alasti-klubien ideasta, sillä se tarjoaa jotain uutta yleisölle ja artistille, kun tutut biisivät näyttäytyvät uudessa valossa. En kuuntele Eriniä aktiivisesti, mutta halusin nähdä, millaisena hän on Alasti-klubilla, ja hän oli tyylilleen uskollisen aitona ja ihanana. Biisit kuulostivat elävimmiltä ja raikkaimmila kuin studioversioissa, ja illan intiimiys loi kokonaisuuteen uutta tunnelmaa. Jos tällaisia keikkoja olisi useammin, niin se olisi hienoa, sillä kuluneimmatkin listahitit tuntuivat jälleen mielenkiintoisia. Tietysti se huono puoli tässä on, että nyt levyversiot kuulostavat huomattavasti laimeimmilta, koska niissä ei ole Kultsalla syntynyttä tunnelmaa mukana. Tykkään kovasti akustisestakin musiikista, joten nämä pelkistetyt keikat ovat upeita kokemuksia ja ainutlaatuisia hetkiä. Toivottavasti Alasti-formaatti ottaa tästä enemmän tuulta alleen ja yleisö kiinnostuu niin, että näitä tulisi vaikkapa kerran vuodessa eri artistikattauksilla. Minulla olisi kyllä jo mielessä pitkä lista artisteja, joita voisi pyytää mukaan.


Lauantai-ilta Erinin keikalla ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto, sillä musiikin avulla sai taas stressit hetkeksi unohtumaan. Erinillä on hienoja tekstejä, joissa on sisältöä ja syvyyttä, ja joihin monen on varmasti helppo samaistua. Illan aikana kuultiin muistaakseni ainakin seuraavat biisit Kohta hänen, Sydäntä särkee, Sä et enää oo mun, Miten tätä ollaan, Älä tule hyvä tyttö, Ei taida tietää tyttö, Laura tietää sen, Vanha nainen hunningolla, Vanha sydän, On elämä laina ja Onko se oikein. 

Tämän illan osilta yhdeksi suosikkihetkekseni muodostui yllättäen Kohta hänen, joka tuntui vievän koko Kultsan biisin kertojan hääpäivään ja jossa yleisö oli kirkonpenkeissä istuvia vieraita. Melkein pystyi näkemään ilmassa leijuvat valkoiset ruusunterälehdet ja silmänurkkiaan pyyhkivät kaasot. Koskettava ja kaunis hetki.


On elämä laina on aina ollut mielestäni yksi hienoimpia Erinin biisejä ja oli todella mukava kuulla se tässä syyskuisessa illassa. Pysäyttävä biisi, joka on mielestäni jopa parempi kuin monet varsinaiset sinkkubiisit.

Vanha nainen hunningolla -biisissä Erin sai yleisönkin osallistumaan, vaikka vähän nihkeältä aluksi näyttikin. Kiinnitin muutamassa muussakin menevämmässä tai muuten rytmikkäämmässä biisissä huomiota siihen, että yllättävän moni istui aivan paikallaan. Joissain muissakin konserttisalikonserteissa olen ihmetellyt sitä, miten ihmiset voivat kuunnella meneviä biisejä täysin paikallaan istuen ilman, että edes pää vähän heiluu musiikin tahtiin. Ääripääesimerkkinä ovat ne tietyntyyppiset miehet, jotka istuvat kädet puuskassa ja suu nurinpäin aivan kuin heidät olisi aseella uhattuna pakotettu paikalle. Minä kun en vain mahda sille mitään, että sopivan rytmin kohdalla alkaa pää vähän nykiä, sormi taputtaa polvea tai jalka tampata lattiaa. En sano, että pitää hyppiä aropupuna, mutta välillä olisi hauska nähdä pientä liikettä ja osoitusta siitä, että musiikki vie mukanaan. Kun ei se kuitenkaan ole rangaistava teko vähän jammailla keikalla. Ajattelen sen myös niin, että varmasti myös istumapaikallisissa keikoissa artistista on mukava nähdä, että yleisö on hereillä eikä istu vain ilmeettöminä suolapatsaina. Onneksi nyt kuitenkin yleisö osoitti suosiotaan aplodeilla, joista kyllä kuuli, että viihdytty ja nautittu oli.

Hieno ilta, jossa todella jokaiseen biisiin löysi uuden yhteyden. Erin on todella symppis tyyppi ja on kehittynyt artistina ja biisintekijänä hienosti. Ilta meni turhankin nopeasti, sillä encoren tullessa tuntui, että Erin oli vetänyt vain pari biisiä ja pitikin kellosta tarkistaa, että onko tässä istuttu todella yli 2 tuntia vai vain 20 minuuttia. Voin suositella käymään Alasti-keikoilla, jos (kun) niitä jatkossakin tulee, sillä tämä porukkaa osaa hommansa.







maanantai 11. syyskuuta 2017

We love the 90s @ Suvilahti (Helsinki, 25.8.2017)

We love the 90s -ysärifestarit rantautuivat jälleen kerran helsingin Suvilahteen. Kuten aikaisempinakin vuosina, niin nytkin perjantain artistikattaus oli mielenkiintoisempi kuin lauantain, joten lippu tuli hankittua vain perjantaille. Alunperin oli tarkoitus mennä paikalle viiden tienoilla, mutta matkalle sattui pieniä hidasteita ja olinkin paikalla vasta hieman seitsemän jälkeen. Se ei toisaalta haitannut, koska monet aiemmin esiintyneet artistit oli jo nähnyt aiemmin ja osa oli sellaisia, joiden näkeminen ei ollut välttämätöntä. Tärkein oli kuitenkin AQUA, jota en ole koskaan nähnyt livenä. Illan aikana selvisi, että he ovat olleet kerran aiemmin Suomessa, mutta tämä on varmaankin tapahtunut 90-luvun puolella eikä silloin alaikäisenä ole oikein päässyt kiertämään keikoilla ja festareilla juurikaan.

Oma iltani alkoi siis Solid Basella, joka veti hyvän setin, vaikka ei mitään tajunnanräjäyttävää. Mirror, mirror on kyllä pirun kova ja sillä pääsi hyvin starttailemaan fiilistä ennen E-typea. E-type veti tuttuun tapaan energisesti uusien naislaulajien voimin ja yleisöä kehuskellen, ja mukana oli totta kai savua ja vähän tultakin. Yhteislaulu raikui mukavasti viilenevässä illassa, mutta E-type ei ole ollut ikinä niitä suurimpia suosikkejani, joten siksi tämäkään veto ei iskenyt täysillä kuin metrinen halko. Odotukset olivat eniten AQUAssa, joten en oikein malttanut keskittyä kunnolla näihin aiempiin artisteihin.

Ajatuksenani oli yrittää päästä suhteellisen lähelle lavaa AQUAn keikan ajaksi, joten E-typen lopetettua lähdin valumaan kohti lavan etuosaa katsastamaan millaisia paikkoja olisi tarjolla. Yllättäen ihmisiä lähti niin paljon pois, että sain eturivin paikan. Siistiä! Nyt alkoi fiilis nousta.

Harmillisesti juuri AQUAn kohdalla tekniikka kuitenkin petti ja yhtye pääsi aloittamaan puolisen tuntia myöhässä. Ja koska Helsingin kaupungin järjestyssääntöjen takia soiton pitää päättyä klo 23, niin AQUA joutui jättämään kolme biisiä pois. Tarkistin tämän vuoden aiempien keikkojen biisilistoja ja siellä olisi ollut nyt kuultujen lisäksi Turn back time, My mamma said ja Back to the 80s. Jälkimmäistä yhtye kyllä aloitti, mutta jotain tapahtui ensimmäisen minuutin jälkeen ja soitto hiljeni. Hetken päästä jatkoivat suoraan seuraavaan biisiin. Harmitti kyllä kovasti, että juuri sen yhtyeen kohdalla, jota eniten on odottanut, sattuu tällaista, mutta eihän näille mitään mahda. Eivätkä festarin järjestäjät näitä tahallaan tee. Olikin taas todella väsyttävää kuunnella, kun jotkut ulisivat ympärillä, että mikä maksaa ja miksi yhtye ei jo tule, vaikka selvästi sanottiin, että kyseessä on tekninen vika, jota korjataan parhaillaan. Joskus toivoisi näiden junttien vain jäävän kotiin, mutta onneksi soraäänet sentään hiljenivät (tai hautauivat musiikin alle), kun yhtye lopulta asteli takaisin lavalle.


Keikka alkoi Aquarius-levyn Around the World -biisillä, ja vaikka se ei ykkössuosikkini ole ollutkaan, niin muistin syövereistä kumpusivat biisin sanat huulille. AQUA rysäytti jo tällä ensimmäisellä biisillä sellainen show'n käyntiin, että saman tien alkoi harmittamaan, ettei yhtyettä ole nähty Suomessa useammin. Jos on vain kuullut biisejä radiosta ja nähnyt musavideoita, ei välttämättä usko, että purkkapoppibändi osaa oikeasti esiintyä myös lavalla. Itse en sitä epäillyt erityisemmin, mutta yllätyin silti positiivisesti siitä hurjasta energian määrästä, mitä yhtyeellä oli.

Seuraavaksi kuultiin debyyttialbumin Happy Boys & Girls, joka ainakin eturivissä kirvoitti jo enemmän yhteislaulua, sillä se lienee aloitusraitaa tutumpi useammalle. Mutta viimeistään My Oh My sai festariyleisön heräämään kohmeestaan, sillä biisin musavideokin pyöri MTV:llä melkein kyllästymiseen asti, ja kyllähän tuo biisi radiossakin aikaansa vietti. Kyllä vaan tuntui niin hienolta ja ainutlaatuiselta olla tällä keikalla läsnä ja eturivissä. Yksi parhaimpia hetkiä koko We love the 90s -festareiden historiassa!


Barbie Girl ja Doctor Jones olivatkin jo sellaista nostalgiatykitystä, että ei sitä itsekään ollut tajunnut ennen kuin nyt, kun vihdoin pääsi kuulemaan ne livenä. Lene ja René flirttailivat ja kähmivät toisiaan kuten biisien tunnelmiin kuuluu, ja tottahan se yleisölle sopii, kun esiintyjät tuovat lavalle kuumia aaltoja. Tosin René kyllä kähmi itseään pitkin keikkaa ja piti omaa kivaa mikrofonin kanssa, mutta toisaalta yhtyeen sanoituksethan eivät ole oikeasti mitään barbileikkejä ja purkkapalloja. Sikäli mielestäni mielenkiintoista, että E-roticin biisit ovat huomattavasti suorapuheisempia kuin AQUAn, mutta AQUAn lavaesiintymisessä on enemmän jännitettä ja seksikkyyttä kuin mitä E-roticilla. Ei E-rotickaan huono ole (onhan minulla yhtyeen levyjäkin vissiin neljä hyllyssä), mutta esiintyminen on ollut vaisumpaa ainakin niillä keikoilla, joita minä olen todistanut.

AQUAn jäsenten lauluäänistä ja -taidoista on varmasti miljoona mielipidettä, mutta tänä iltana yhtye soitti ja lauloi livenä, ja hyvältä kuulosti. Toki Youtubessa on tullut vastaan hieman epävireisiäkin esityksiä, mutta niitä välillä on eikä maailma niihin kaadu, varsinkaan silloin, kun biisit iskevät täydellä teholla. Epävireisyydestä ei ollut teknisistä haasteista huolimatta tietoakaan ja itse nautin konsertista todella paljon, ja erityisesti "pääpari" kemioista. Alkuperäisistä jäsenistä ainoastaan Claus ei ollut konsertissa mukana, sillä on jättäytynyt pois AQUAn riveistä -ainakin toistaiseksi.




Lisäksi kuultiin Cartoon Heroes, Lollipop (Candyman) ja illan päätti Roses Are Red, jossa niin ikään yleisö jälleen intoutui laulelemaan mukana, ja loppuaplodit olivat todella raikuvat. Vaikutti siltä, että muutkin olivat tykänneet konsertista, vaikka se vähän lyhyeksi jäikin. Eniten yllätyin illan aikana yhtyeen energisyydestä ja siitä, että he osaavat panna kerrassaan näyttävän, menevän, flirttailevan ja viihdyttävän esityksen pystyyn. Heissä todella on karismaa ja he tietävät mikä vetoaa yleisöön. Yhtyehän viljelji aika paljon fuck-sanaa, joka sekin voi yllättää ne, jotka ajattelevat yhtyeen biisien olevan kilttejä ja viattomia. Monilta AQUAn kuuntelu varmasti on jäänyt juurikin 90-luvulle (ja aivan 2000-luvun alkuun) eivätkä he varmasti tiedä, että yhtye julkaisi vuonna 2011 Megalomania-nimisen täysin uutta musaa sisältävän albumin. Minä pidin kovasti kyseistä albumista, ja muutamia kyseisen lätyn biisejä kuuntelen edelleen. Nyt We love the 90s -keikan jälkeen tuli sellainen olo, että taitaa olla aika kaivaa edellisetkin albumit esille ja palata jälleen niiden pariin, sillä ovathan ne aikansa klassikoita ja äärimmäisen hienoja, kevyitä popbiisejä. Ihan varmaa on, että jos ikinä AQUA tulee vielä Suomeen, niin sinne keikalle on päästävä, koska tämä oli ilta oli mieleenjäävä ja ainutlaatuinen kokemus. Kiitos jälleen We love the 90s, ja eiköhän ensi vuonna taas nähdä.







lauantai 9. syyskuuta 2017

Jonna Geagea: Arpia polvissa (2017)


Jonna Geagea aloitti tekemään paluuta musiikkimaailmaan, kun ensimmäinen single Pumppaa julkaistiin kesäkuussa 2017, ja jatkoa seuraa nyt Arpia polvissa -nimisen biisin myötä. Omaa aikaa -pitkäsoiton oli alunperin tarkoitus ilmestyä nyt syksyllä, mutta julkaisu on siirtynyt ensi vuoden puolelle. Tarkempaa päivämäärää ei vielä ole ilmoitettu.


Myös Arpia polvissa on Jonnan itsensä säveltämä ja sanoittama, joten toiveet biisin persoonallisuuden suhteen ovat suuremmat, sillä ainakin itse toivon artistin omasta kynästä syntyvän jotain enemmän kuin naapurin kynästä. Vaikka naapurikin olisi kuinka hyvä, niin kyllä itse biisejään tekevien artistien kohdalla tulee pieni lisäodotus uutta materiaalia kohtaan. 

Pidän todella paljon Jonnan äänestä ja olen pitkään odottanut häneltä omaa musiikkia, ja kun hän on tehnyt englanninkielisiä tekstejä mm. Warmenin levyillä vieraillessaan (They all blame me), uskoin, että nyt on luvassa kovaa materiaalia myös suomeksi. Mutta Arpia polvissa ei ole yhtä ehyt kokonaisuus kuin Pumppaa. Biisi alkaa jazz-tyylisillä papadappaiduilla  (ja näitä esiintyy myös myöhemminkin), ja mukava rytmikkyys vie kyllä tarinaa eteenpäin läpi biisin. Mutta siltikin nuo svengaavat fiilistelyt tuntuvat olevan kuin toisesta biisistä eivätkä istu muuhun melodiaan saati sanoihin, kun mukaan lisätään vielä rock-henkisemmät jee-jeet. Arpia polvissa -biisiin on valittu mielestäni liikaa erimuotoisia paloja eri laatikoista eivätkä ne oikein loksahda toistensa lomaan sujuvasti vaan tuntuu kuin vajaan neljän minuutin aikana kuultaisiin osia kolmesta eri biisistä. Olisin myös mielelläni kuullut hieman kaavan rikkomista etenkin -nut/-nyt -loppusointuihin, sillä noista jää nyt vähän sellainen fiilis, että on menty sanoituksessa helpoimman peruskaavan mukaan. (Näköjään Youtuben puolella joku muukin oli kiinnittänyt samaan huomiota.) Saan kyllä tekstin ajatuksesta kiinni, mutta lopullinen toteutus ei osunut sinne napakymppiin.

Pumppaa oli puhtaasti fiilistelevä kesäbiisi ilman suurempaa merkitystä, ja Arpia polvissa -biisin olisi puolestaan tarkoitus olla kertomus elämän kolhuista ja kiitoslaulu oikeille ystäville, ja tavallaan se onnistuukin, mutta Jonnan tasoista monipuolista tulkitsijaa tämä biisi ei palvele. En usko, että biisillä suurempaa yleisöä vielä vakuutetaan, mutta toivon, että muut tulevan albumin biisit ovat selkeämpiä ja vahvempia kokonaisuuksia, jotka tuovat kunnolla esille Jonnan parhaimmat puolet. Seuraavaa sinkkua odotellessa siis.

"Mut niin moni on mua rakastanut, sokeeta ohjannut, sängystä nostanut, ehjäksi parsinut ja kuunnellut."

maanantai 28. elokuuta 2017

Jarkko Aholan 40-vuotisjuhlakeikka @ Tampere-talo (26.8.20127, Tampere)

Tampere-talossa järjestettiin elokuisena lauantaina Jarkko Aholan 40-vuotisjuhlakonsertti. Tapahtuma oli ainoa laatuaan, sillä muihin kaupunkeihin vastaavaa ei tullut, vaikka kysyntää olisi varmasti ollutkin. Pidin tästä ajatuksesta, että tämä on vain tässä ja nyt, jolloin ilta tuntui vielä erityisemmältä. Ja täytyy sanoa, että olisi harmittanut aivan sanoinkuvaamattoman vietävästi, jos lippu olisi jäänyt saamatta. Olisin varmaankin sulkenut Instagramin ja jättänyt menemättä Facebookiin, koska en olisi kestänyt muiden hehkutusta illan upeudesta. Mutta onneksi sain lipun, ja Helsingistä on Tampereelle lyhyt matka.

Konsertti oli hyvin kattava katsaus Jarkon monipuoliseen repertuaariin. Ensimmäiset tahdit olivat Elvistä (mm. Always on my mind) ja ilta päättyi Teräsbetoniin, ja välissä kuultiin melkein kaikkea siltä väliltä. Aplodit olivat Jarkon astuessa lavalle jo niin huikeat, että hetken ehdin miettiä, että olisiko sittenkin pitänyt ottaa korvatulpat mukaan. Jälleen voi vain iloita siitä, että aidot artistit otetaan avosylin ja iloiten vastaan, sillä he ovat sen ehdottomasti ansainneet. Olen myös ilokseni huomannut, että vaikka menenkin Jarkon konsertteihin odotukset korkealla, niin hän onnistuu ne joka kerta ylittämään, sillä hänen karismansa ja käsittämättömän hieno äänensä saavat lumoihinsa joka kerta. Se, että Jarkko vetää konsertissaan mm. Elvistä, Queenia, iskelmää, progea ja heviä yhtään takertelematta missään tyylilajissa, kertoo sen, miten oikeasti upeasta muusikosta on kyse. Eikä pelkästään Jarkon kyky tulkita eri tyylisiä biisejä tee illasta unohtumatonta vaan myös bändin soittajat taipuvat aivan yhtälailla eri biisien maailmoihin saumattomasti. Mieletöntä, että tällaiset ihmiset ovat löytäneet toisensa! Heillä myös on selvästi mukavaa lavalla, joten tämä hyvä energia välittyy luonnollisesti yleisöllekin.

Konsertissa oli useita eri vaiheita ja niitä edelsi aina pieni johdantovideo, jossa Jarkko jollain tavoin pohjusti seuraavaa teemaa. Hieman oli videoissa äänissä jotain vikaa, sillä taustalla soiva musiikki oli liian kovalla suhteessa puheeseen, joten jouduin jonkin verran pinnistelemään, että olisi saanut kunnolla selvän. Mutta tämä olikin koko konsertin ainut häiritsevä tekijä. Muuten koko ilta oli tunnelmointia, tykitystä, svengailua ja hyvää fiilistä tulvillaan.

Jarkon keikkoihin kuuluu luonnollisesti myös jokunen biisi Queenia, joten onneksi niitä kuultiin myös tänä iltana. Yksi suosikeistani Show must go on raikui jälleen pysäyttävän koskettavana, ja melkein piti taas pidättää hengitystä, ettei mikään turha ääni olisi pilannut tätä huikaisevaa hetkeä. Uskoisinpa, että jopa Freddie Mercury antaisi hyväksyntänsä tälle Jarkon versiolle, on se vaan niin järisyttävä.

 
Ensiesityksiäkin kuultiin, totta kai. Eli aivan Jarkon uran alkuajoilta ennen levytyssopimusta, ja sellainenkin biisi, jota ei koskaan oltu soitettu isommalle yleisölle. Harmillisesti en näiden biisin nimiä saanut tallennettua muistiini. Toimivia, mukaansatempaavia ja tarttuvia olivat kyllä nämäkin, ja olisin kyllä mielelläni kuunnellut enemmänkin. Olisipa hienoa joskus saada noita alkuaikojen biisejä jollekin kokoelma-albumille, jotta me vannoutuneimmat Jarkko Ahola -fanit saataisiin nauttia myös niistä alkuaikojen helmistä.

Myös Romanssi-levyltä kuultiin otantaa (Pilvi taivaan peittää, Merimies, Minä olen muistanut). Tässä osiossa myös Pepe Willberg asteli lavalle kahden ensiksi mainitun biisin ajaksi. Ihan mukava lisä varmasti, mutta itse en oikein pidä Willbergistä, joten en saanut hänen vierailuistaan kummoisempia kiksejä. Edessäni istuva rouva onneksi riemuitsi minunkin puolestani ja näytti menneen ihan pähkinöiksi Pepen ja Jarkon yhteisesiintymisestä. Hienoltahan miesten laulu toki kuulosti, mutta minulle ei Pepen tulkinnasta välittynyt samanlaisia säväreitä kuin Jarkon laulusta.

 
Oli hienoa olla konsertissa, jossa tuntui, että sai vähintäänkin neljä eri keikkaa samalla hinnalla, sillä toki lavalle astelivat myös AHOLA- ja Teräsbetoni -kokoonpanot. Ja voi sitä huudon ja taputusten määrää erityiseti Teräsbetonin kohdalla. Hieman huolissani epäilin, että Tampere-talon seinät eivät ehkä kestä näitä myrskyisiä suosionosoituksia vaan kohta alkaa kattopalat pudota ja lamput särkyä. Mutten huomannut rapistumisen merkkejä paikalta poistuessani, ja kaipa rakennus edelleen pystyssä on, sillä eivät ainakaan iltalehdet ole muuta uutisoineet.

On turha sanoa, että se ja se biisi on Jarkon tuotannosta lempparini, sillä harvassa ovat ne huonommat biisit. Joten täysillä piti fiilistellä AHOLAn osilta As long as I live -biisiä, joka oli sellaista tykitystä ja äänen revitystä, että salin penkki alkoi tuntua tuskallisen pieneltä. Eihän tällaisia menokappaleita vain voi istualteen kuunnella! Vesikidutuskin kuulostaa siedettävältä verrattuna siihen fiilikseen, mikä nyt oli, kun ei voinut nousta joraamaan. Rock'n'roll isn't dead!

Olen varmaan hehkuttanut I walk alonea jo aiemminkin, mutta biisiä ei vain voi nostaa esille tarpeeksi. Kylmät väreet menevät kropassa joka kerta "pelkkää" albumiversiotakin kuunnellessa, joten on vaikea edes sanoa, miten kokonaisvaltaisiin säväreihin pääsee, kun tämän kuulee livenä. Biisissä on aivan epäilyksettä ainekset klassikkobiisiksi, joten en voi edelleenkään käsittää, ettei suuri yleisö ole tätä löytänyt, vaikka rokki- ja hevihemmoja on maa pullollaan. Täytyy vain sitkeästi jatkaa AHOLAn tuotannosta puhumista, niin ehkä muutkin vielä havahtuvat.

Teräsbetoni räjäytti tajunnan ja koko salin tuhansiksi kappaleiksi. Orjatar on ollut suosikkini vuodesta 2005 asti ja joka kerta, kun sen kuulen, palaan vuosien takaisiin tunnelmiin. Biisi on täyttä rautaa eikä vuodet ole yhtään himmentäneet sen pintaa! Varmasti vielä vanhainkodissakin isken nyrkkiä ilmaan, kun tämä biisi soi. Huh ja vau!
Myös Missä miehet ratsastaa ja Viimeinen tuoppi olivat huumeen lailla vaikuttavia vetoja, ja joista ei meno voi enää parantua. Tai no, ehkä voikin. Onneksi edes viimeisen biisin ajaksi jengi nousi seisomaankin, niin sai fiilistellä täysillä. Kyseessähän oli se tulisin, metallisin ja leimuavin Taivas lyö tulta, josta yhtyeen tarina aikoinaan kunnolla starttasi. Näin menevissä konserteissa on kyllä vähän tympeää istua koko ajan, kun menojalka vipattaisi, mutta ymmärtäähän sen, kun kyseessä on salikiertue. Toivottavasti Jarkko joskus tekisi vielä klubikeikkojakin, niin pääsisi bilettämään oikein kunnolla. Toki pääasia kuitenkin on, että hän keikkailee ja äänentoisto pelaa, niin olen tyytyväinen.

Jälleen Jarkko ja kumppanit tarjosivat niin mieleenjäävän ja mahtavan konsertin, että se taatusti muistetaan vielä pitkään. Pidempäänkin kuin vuoden verran. Kiitos jälleen upeasta illasta!






.