perjantai 25. marraskuuta 2016

Yhdet häät ja kolme anoppia (2013)

Alkuperäinen nimi: The Big Wedding
Käsikirjoitus: Justin Zackham, Jean-Stéphane Bron, Karine Sudan
Ohjaus: Justin Zackham
Musiikki: Nathan Barr
Pääosissa: Robert de Niro (Don), Katherine Heigl (Lyla), Diane Keaton (Ellie), Amanda Seyfried (Missy), Topher Grace (Jared), Susan Sarandon (Bebe), Robin Williams (Father Moinighan), Ben Barnes (Alejandro), Patricia Rae (Madonna), Ana Ayora (Nuria)
Ensi-ilta Suomessa: 7.6.2013

Yhdet häät ja kolme anoppia kertoo hetkistä ennen Missyn ja Alejandron häitä. Koska Alejandron biologiselle äidille halutaan antaa kuva siitä, että adoptioperheessä on asiat loistavasti, esittävät Don ja Ellie olevansa edelleen pari. Tästähän Donin nykyinen, Bebe, ei erityisemmin pidä, mutta hyväksyy suunnitelman pitkin hampain ja vetäytyy taka-alalle ennen kuin biologinen äiti saapuu vieraisille.

 Asiat eivät tietenkään mene kuten on suunniteltu. Kun ex-pariskunta esittää jälleen avioparia, ei se aina suju mutkattomasti, onhan hampaankolossa yhtä sun toista. Samaan aikaan n. 30-vuotias Jared painiskelee poikuutensa kanssa, kun sisko Lyla puolestaan ei tiedä, onko hänen nykyisellä suhteellaan tulevaisuutta. Aikamoinen Kauniit ja rohkeat -meininki vallitsee elokuvassa alusta loppuun: on sekavia sukulaissuhteita, vähän hämmennystä herättää, että kuka on ollut kenenkin kanssa sängyssä ja toki matkalla selvitellään tarkemmin lasten ja vanhempien välisiä suhteitakin.

Usein elokuvat, joissa on liuta nimekkäitä näyttelijöitä, ovat juonellisesti todella köykäisiä ja harvoin jaksavat pitää mielenkiintoa pidempään yllä. Välillä tuntuu, että kun käsikirjoittajia on laiskotuttanut, he ajattelevat, että isot nimet sitten peittävät alleen lattean juonen. Olenkin nähnyt liian monta tähdillä täytettyä huonoa elokuvaa, joten nytkin pohdin, että onko Yhdet häät ja kolme anoppia -elokuvalla mitään tarjottavaa.

Alkupuolisko elokuvasta oli aikamoista mudassa talsimista eikä Diane Keatonin tai Susan Sarandonin valovoimaisuus onnistunut tarinaa kannattelemaan. Ja vaikka kuinka tykkään Amanda Seyfriedistä, oli hänen hahmonsa liiankin tavallinen. Toki Amanda hoiti homman kotiin, mutta lahjoja hänellä olisi enempäänkin. Leffan toinen puolisko onnistui silti yllättämään. Useampaankin kertaan nauroin ääneen, joten elokuva onnistui vetäisemään mukaansa ainakin osittain. Tuli siinä hahmojen koheltamisen keskellä vastaan muutama hieman ennalta-arvaamatonkin "paljastus", vaikka pääasiassa jokaisen hahmon kohdalla kykeni arvaamaan, mihin ollaan menossa.

Elokuva ei ollut niin huono kuin odotin, mutta ei silti yltänyt niin korkealle kuin näiden näyttelijöiden turvin olisi ollut mahdollista, ja mitä olisin toivonut. Jokainen suuri, ja pienempikin, nimi hoitaa kyllä tonttinsa hienosti, eli näyttelemisen puolesta ei tarvitse pyöriä tuolissaan myötähäpeän kourissa. Juonen ajatus oli mielestäni ihan kelvollinen, mutta lopulliseen toteutukseen olisi kyllä vaatinut enemmän elämää ravisuttavia käänteitä ja hahmoille olisi voinut lisätä poikkeavia piirteitä, jotta heitä ei olisi voinut suorilta laittaa tiettyihin lokeroihin. Pienillä muutoksilla leffasta olisi voinut saada oikein viihdyttävän hyvänmielen elokuvan. Nyt lopputulos on ehkä enemmänkin tv-elokuvaksi sopiva, mutta ei kuitenkaan sellainen, että tuntuisi, että elokuvan katselemiseen käytetyn ajan olisi voinut käyttää paremmin. Kerran katsottavaksi voisin tätä toki suositella, kunhan ei näyttelijäkaartin perusteella odota elämää suurempaa kokemusta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.