sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Waltteri Torikka @ Kulttuuritalo (Helsinki, 28.10.2016)

Waltteri Torikka esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla perjantaina 28.10.2016 esittäen rakkausaiheisia lauluja.

Aiemmin olen nähnyt Torikan Tähtien tähdet -konsertissa Finlandia-talolla. Seuraavaksi kävin kuuntelemassa häntä Musiikkitalolla viime vuoden joulukuussa, kun mukana oli myös Brittien X-Factorissakin mainetta nykyisin niittävä Saara Aalto. Konsertti oli kerrassaan upea kokemus ja muistaakseni loppuunmyyty. Huolimatta siitä, että menin keikalle huonokuntoisena, oli kokemus jälleen koskettava ja mieltä piristävä. Aalto ja Torikka loivat tyylikkään ja ammattitaitoisen illan, jossa oli mukana myös yllätyksiä (sirkustaiteilijoita). Tarkempi keikkaraportti illasta jäi kirjoittamatta, koska kunto ei riittänyt saman tien fiilisten puhtaaksi kirjoittamiseen.

Tämän vuoden kesällä satuin aivan sattumalta paikalle, kun Waltteri esiintyi Stadikan kupeessa jossakin ilmaisessa autotapahtumassa. Olin kävelemässä kisahallin suuntaan, kun korviini kantautui tutunkuuloinen ääni. Onneksi minulla ei ollut kiire, joten ehdin juuri sen reilun vartin ajaksi pysähtyä kuulemaan, miten Torikan ääni raikasi kesäisessä Helsingissä. Hän esitti mm. biisit Elokuun 16 sekä You raise me up, ja jopa kirkkaassa auringonpaisteessa ne saivat taas pienen liikutuksen valtaan.


Nyt oli vuorossa Kulttuuritalon keikka, ja samana päivänä ilmestyi Waltterin kakkosalbumi, Rakkaus. Solistivieraana konsertissa nähtiin Jennie von Storbacka. (Pahoitteluni huonoista kuvista: olin aika kaukana lavasta ja kameran zoomi ei riittänyt lavalle asti.)

Illan ensimmäiset biisit olivat Rakkaus-albuminkin aloittava kaksikko: Vain rakkaus ja Puhu hiljaa rakkaudesta. Molemmat ovat klassikkoja ja sellaisia, joita yksi jos toinenkin haluaa versioida. Erityisesti jälkimmäisessä biisissä on jousien soittaman melodia kauniin mahtipontinen, ja siksi minusta laulajalta täytyy löytyä tietynlaista draaman tajua, että osaa oikeasti tuoda tekstin voimakkaiden taustojen vertaiseksi. Ja sanotaan nyt itsestäänselvyys: Waltteri tämän todella hallitsee. Miehen baritonin ääni saavutti jokaisen nurkan Kulttuuritalossa ja otti kappaleen haltuunsa epäröimättä. Aplodit olivat sen mukaiset.

Torikka esitti myös biisejä, joita albumeilla ei ole. Markku Aron Hyvännäköinen oli muokattu uuteen uskoon, mutta menevyys ja hyvänmielen svengi oli edelleen läsnä. Oli hauska huomata, että Waltterin laulutyyli tuntuu mukautuvan aiempaa helpommin myös nopeatempoisiin biiseihin, joissa ooppera-/klassistyylisille nuotin venytyksille ei jää niin paljon aikaa. Hyvännäköinen on biisivalintana senkin puolesta oikein sopiva, että eläessäni yläasteella iskelmävaihetta, oli juurikin tämä biisi yksi suurimpia suosikkejani Dirlandaan ohella. Olinkin aika täpinöissäni tämän biisin aikana ja Kultsan penkki tuntui käyvän pieneksi jorailufiiliksilleni.

Hyvännäköisen lisäksi jammailtiin Elviksen tahtiin ja steppailtiin myös countryn puolelle, kun Torikka sai salin syttymään ja ainakin mielessään tanssimaan countrytanssia Johnny Cashin Ring of firen tahtiin. Uskomattoman hauska, letkeä ja mukaansatempaava veto, joka osoitti, että Torikka ei todellakaan ole vain oopperatähti vaan monipuolinen tulkitsija, jonka ääni taipuu monenlaisille mutkille.

Keikalla oli siis menoa, meininkiä, hyviä rytmejä ja hauskoja puujalkavitsejä.
Ja sitten oli se toinen puoli.

Kun Waltteri Torikka ja illan artistivieras Jenni von Storbacka aloittivat laulamaan Oopperan kummitus -musikaalista tuttua All I ask of you -mahtiballadia, niin siinä vaiheessa pieni niiskuttelu muuttui useamman minuutin poskien kuivailuksi. Olen aiemminkin maininnut, että Oopperan kummitus on yksi suosikkimusikaalejani ja biisien kauneus on lähes käsittämätöntä, kun jokainen niistä tuntuu uppoavan suoraan sieluun. Niinpä jo All I ask of youn ensitahdit Kulttuuritalolla saivat aikaan sen, että tiesin, ettei tästä kuivin silmin selvitä. Laulajien äänet sointuivat virheettömästi yhteen, jota salin upea akustiikka korosti, ja taustamusiikki oli juuri sopivan mahtipontinen ja teki oikeutta biisin sanomalle. On vaikea sanoin kuvailla sitä, miten tuo perjantai-illan tulkinta sekä täytti musikaalisuudellaan koko kropan ja toisaalta biisin haikea sanoma tuntui samanaikaisesti särkevän sydäntä pala kerrallaan. Vieressäni istuvan naisen kanssa pyyhimme molemmat silmäkulmiamme ja me, toisillemme tuntemattomat suomalaiset, hymyilimme vettynein silmin toisillemme ja ylistimme lahjakkaiden, nuorten tulkitsijoiden kykyä tuoda tunteet pintaan. Muutama penkkirivi minun edessäni olin näkevinäni, että eräällä miehelläkin kävi käsi poskilla muutamankin kerran peräkkäin. Täysin uskomaton toteutus ikivihreästä kappaleesta!


 Kaikille lienee selvää, miten upea on Balladi elokuvasta Klaani, joten en sitä sen enempää lähde ylistelemään vaan siirryn sanomaan muutaman sanasen Laulu kuolleesta rakastetusta -biisistä. Waltteri kertoi ennen biisiä, että hänen ei ollut tarkoitus sitä alunperin sisällyttää illan ohjelmaan. Mutta hän oli edellisenä päivänä ollut isomumminsa hautajaisissa, joten halusi omistaa tämän hetken tälle. Ilman tätä taustatarinaakin biisi on hyvin sanoitettu ja sävelletty kokonaisuus menetetystä rakkaudesta. Tosin tieto Waltterin henkilökohtaisista kokemuksista kylläkin lisäsi tuskaa. Kulttuuritalon valot tummuivat, ja vain lavalla seisovia soittajia ja Torikkaa valaisivat valkoiset valot. Kun ensimmäiset soinnut kajahtivat kuuntelemaan hiljenneessä salissa, olimme taas naapuripenkin rouvan kanssa tunteidemme vallassa. Sanat, joita Torikan sielukas ääni kantoi kuultavaksemme, osuivat taatusti jokaisen sellaisen ytimeen, joka on joskus jonkun menettänyt. Ensimmäisen minuutin jälkeen epäilin, että en selviä tämän biisin loppuun asti. Laulu kuolleesta rakastetusta itketti enemmän kuin Vain elämää ja biisin jälkeen taputtaminen tapahtui kuin horkassa. En muista, mikä biisi tuli seuraavaksi ja tuntuu, että vasta sitä seuraavassa biisissä pääsin taas takaisin tilanteen tasalle. Melkeinpä väliajan olisi voinut laittaa tämän biisin jälkeen.


Nat King Colen vuonna 1948 tulkitsema Nature boy on Waltterin suomentamana nimeltään Tuo poikanen. En tiedä, miten Torikka onnistuu valitsemaan levyilleen näitä minulle pyhiä biisejä (vai onko minulla sitten vain liikaa niitä), mutta Nature boy kuuluu sille osastolle, jonka uudelleenversiointiin suhtautuu epäileväisesti. Onhan biisissä yksi ikonisimpia lauseita: "The greatest thing you'll ever learn, is just to love and be loved in return". Waltteri tekee suomennoksessaan ja tulkinannassaan hyvää ja laadukasta työtä, joten moittimista ei löydy. Niin, ja ei tämänkään biisin livevedosta kuivin silmin selvitty. Eikä naapuripenkissäkään.

Ilta osoitti jälleen, miten huikea lahjakkuus Waltteri on ja miten paljon hänessä on potentiaalia. Waltteri Torikka tulee takuuvarmasti menemään todella pitkälle. Olen niin iloinen, että olen lähtenyt hänen luotsaamaansa junaan mukaan jo ensimmäiseltä asemalta, niin ei tarvitse vuosien päästä harmitella, että alkupään konsertit ovat jääneet näkemättä. 

Waltteri Torikka oli karismaattinen esiintyjä jo Tähdet, tähdet -konsertissa, mutta nyt Kulttuuritalolla hän oli vielä enemmän läsnä ja tuntui, että esiintymisen varmuus oli kehittynyt huimasti lyhyessä ajassa. Tähän asti nähdyistä keikoista tämä oli ehdottomasti paras! Koska olen nähnyt Torikan kolme kertaa aiemmin, ajattelin, että nyt ei tarvitse enää vetistellä, koska "tiedän", mitä on luvassa. Kuinka väärässä olinkaan. Ei se tulkinnan syvyys ja koskettavuus katoa mihinkään kuuntelukertojen myötä. Oikeastaan jopa pelkäsin sitä hetkeä, kun Waltteri laulaa You raise me up -biisin, koska se on hänen tulkitsemanaan aina vaikuttanut syvästi. Niin nytkin. Toisaalta, kun puolet konsertista oli jo mennyt liikuttuneessa tilassa, ei illan loppupuolella enää ollut muita vaihtoehtoja. Kun musiikki on puhdasta ja tulkinta aitoa, se koskettaa ihmisiä, ja se juuri on taiteen upeimpia puolia.

Myös levy-yhtiön edustajat pääsivät lavalla hetkeksi, kun luovuttivat Torikalle platinalevyt Sydän-albumista. Yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin ja Torikka vaikutti hämmentyneeltä saamastaan tunnustuksesta. Oli  mahtavaa olla todistamassa tilannetta, kun artisti sai konkreettisen palkinnon upeista tulkinnoistaan. Mielestäni on hienoa, kun näitä palkintolevyjä toisinaan luovutetaan artisteille keikkojen yhteydessä; onhan silloin paikalla juurikin niitä ihmisiä, jotka ovat omalta osaltaan auttaneet siinä, että kyseinen tunnustus luovutetaan.

Kaiken kaikkiaan siis upea ilta vaihtelevine tunnetiloineen, joita ei oikein sanoin saata kuvailla vaan parhaiten ne tuntee ja aistii menemällä paikan päälle.

Muita illan aikana kuultuja biisejä: Se tunne saa mut lentämään, Lupaus, O sole mio, Iltalian yössä,  Stormskärs Maja (Myrskyluodon Maija) ja illan päätti muistaakseni Hopeinen kuu (tai You raise me up). (Saattaa olla, että jokin vielä unohdin.)


 Levykauppa Äx toimitti minulle Waltteri Torikan Rakkaus-albumin perjantaiksi, mutta en ehtinyt sitä kuunnella ennen konserttia, joten vasta tänään olen päässyt siihen tarkemmin paneutumaan, joten ensi viikon puolella tulee siitä tarkempi levyarvostelu. Sitä odotellessa voi lukea kirjoittamani Sydän-debyyttialbumin levyarvostelun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.