tiistai 4. lokakuuta 2016

Musatarina: Rammstein

Kun nyt sain Rammsteinin parhaiden biisien TOP-listan valmiiksi, niin voisinkin samalla kertoa, miten matkani yhtyeen musiikin parissa on edennyt.

Rammstein ei ole uusi tuttavuus vaan yhtyeen nimi on jäänyt mieleen jo kauan ennen ennen kuin aloin aktiivisesti heitä kuuntelemaan. Ihme kyllä, mielessäni on edelleen tarkasti se hetki, jolloin ensimmäisen kerran Rammsteinin musiikki herätti ajatuksia. Vaikka onkin paljon bändejä, joista en aluksi ole välittänyt, en silti muista jokaisen kohdalla niitä ensimmäisiä hetkiä yhtä selkeästi.

Oli koulupäivä (2000-luvun alkupuolella)ja tunti oli juuri alkamassa (muistaakseni äidinkielen) ja luokkatoverini, yksi hevari-kundi, istui luokassa ja kuunteli Rammsteinia kovaa pienestä soittimesta. Joku toinen luokkakaveri rupesi juttelemaan biiseistä ja silloin korvani erottivat sanat Rammstein, Du hast ja muutamia muita biisin nimiä. Kuuntelin puolella korvalla, koska tunsin yhtyeen nimen ja muistelin, että Rammstein on kirkonpolttoheviä ja ties mihin laittomuuksiin kehottavaa musiikkia. Tuolloin yhtyeen raskas sointi ahdisti ja ajattelin, että miten kukaan voi sellaista musiikkia kuunnella, koska sehän melkein salpaa hengityksen julmuudellaan.

Kului useampi vuosi seuraavaan "kohtaamiseen". Se tapahtui vuonna 2009, kun yhtyeeltä julkaistiin albumi Liebe ist für alle da, joka aiheutti kohua Saksassakin. Provosoivien biisien ja albumin kansilehtisen kuvien lisäksi myös albumin erikoispainos oli huomiota herättävä: käsiraudat, liukkari ja kuusi dildoa, joista väitettiin, että ne on tehty yhtyeen jäsenten antamien muottien mukaan. Totta tai ei, huomio oli taattu. Veikkaan, että kyseistä deluxe editionia tuskin on kauppojen hyllyssä Suomessa nähty, mutta jotakin kautta se on mieleeni jäänyt. Muistan nimittäin ajatelleeni, että taitaa olla ideat vähissä, jos musiikkia pitää näin markkinoida. Halveksin mielessäni yhtyeen valintoja ja ajattelin, että bändi on juuri niin alhainen kuin mitä olin siihen asti ajatellutkin. Näin jälkeenpäin ajateltuna varmasti ajattelisin samoin, jos mikä tahansa muu yhtye tekisi saman tempun, mutta nyt Rammsteinin provosoivan ja lievästi ilmaistuna keskustelua herättävän tyylin tuntien deluxe editionin sisältö herättää enempi huvitusta. Ja jo senkin puolesta, kun tietää, miten jotkut jossain viitsivät siitä niin kovin mielensä pahoittaa. Heh.

Eipä tuo toinenkaan kohtaaminen yhtyeen kanssa ollut hyvällä tavalla mieleenjäävä, vaikka sen verran se mielenkiintoa herätti, että pidin LIFAD-levyä Anttilassa kädessäni, mutta en missään nimessä ostoaikeissa. Levyn hypistelyn jälkeen onkin muistissani pitkä aukko siitä, mitkä tapahtumat johtivat seuraavaan tilanteeseen. Voihan olla, että aivot ovat tehneet rauhassa omaa työtänsä ja ujuttaneet Rammsteinia musiikkihermostooni minulta kysymättä ja tietämättäni.

Seuraava mielikuva on se, että olin tallentanut MP3-soittimelleni muutaman Rammsteinin biisin (Du hast, Feuer frei, Mein Teil ja Te quiero puta) ja kuuntelin työpaikalla keittiövuorossa ollessani tuota soittolistaa (vuosi todennäköisesti 2009/2010). Jostain syystä Mein Teil oli väärinnimetty ja työkaverini sanoikin, että biisi ei muuten ole Mein Teil.  Tämän jälkeen kiinnostuin tutkimaan, että millainen se oikea Mein Teil on. Tässäkään vaiheessa en vielä ollut superinnoissani Rasmmsteinista vaan ennemminkin epätoivoisesti yritin etsiä kuunneltavaksi uutta musiikkia, mitä tahansa. Tuolloin musiikkimakuni oli nykyiseen verrattuna huomattavasti suppeampi, vaikka jo monipuolisempi kuin lukiossa. Noiden neljän biisin jälkeen kuitenkin tapahtui seuraavan asteen herääminen ja aloin kaivaa lisää Rammsteinin biisejä kuunneltavaksi. Sanoihin en jaksanut paneutua, koska ajatuksena oli lähinnä hakea hyvätempoista työmusiikkia. Jollain tapaa biisien soiminen taustalla aivopesi minua, koska vuoden 2011 puolella aloin hiljalleen päästä jyvälle Rammsteinin sanomasta. Edelleen kuitenkin ajattelin, että suurin osa yhtyeen biiseistä on tylsiä (!) ja hyvin rajoittuneesti keskityin kuuntelemaan ehkä pariakymmentä.
Muista normipainos, mutta Liebe ist für alle da -albumista kahden levyn erikoispainos


Vuonna 2013 tapahtui lopulta läpimurto. Olin kuitenkin sen verran kiinnostunut yhtyeen musiikista, että olin ostanut lipun Rock the beach -tapahtumaan. Olin ensin tuijotellut mainosjulisteita bussipysäkeillä useampia päiviä miettien, että pitäisiköhän vaiko eikö, ja muistaakseni viikkoa ennen tapahtumaa ostin lipun (luojan lykky, että niitä oli jäljellä!). Pohdin siltikin, että jos menisikin mieluummin Tuskaan, että ehkä Rammsteinin keikka ei olekaan näkemisen arvoinen. (Eipä!)

Keikka-aamuna olin hieman flunssainen ja EDELLEEN ajattelin, että jäisikö kotiin nukkumaan. En viitsinyt lipusta maksettua rahaa heittää hukkaan, joten raahauduin paikalle. Voisipahan sanoa nähneensä Rammsteinin. Odotukset eivät olleet järin korkealla, vaikka olin kuullut, että yhtye vetää aikamoisia keikkoja. Mustan massan keskellä seistessäni havainnoin, miten muu yleisö taputti ja huusi jo hyvissä ajoin ennen ennen kuin lavalta kuului minkäänlaista elonmerkkiä. Huomaamatta alkoi omakin fiilis nousta ja jännitys vatsanpohjassa kasvaa. Mitä jos konsertti onkin oikeasti hyvä? Ehkä tänne kannatti tulla? Ne sekunnit, kun rumpujen pauke alkoi, nyrkit takoivat ilmaa, ensimmäiset pyrot iskivät ilotulitteita ja savua, kun esirippu (lakana) lopulta paljasti lavan ja siellä olevat soittajat ja yleisö huusi suosiota hullun lailla, tekivät minusta fanin. Se oli siinä. Siitä hetkestä eteenpäin haukoin henkeäni pitkin keikkaa ja sen loppuessa en voinut uskoa, mitä olin nähnyt. Maanantaina töissä hehkutin keikkaa tähdet (tai tulenlieskat) silmissä välkkyen ja sen jälkeen MP3-soittimestani ei pitkään aikaan löytynyt muuta kuin Rammsteinin biisejä. Valehtelematta joka ikinen päivä minun oli pakko kuunnella Rammsteinia. (Välillä yritin laittaa väliin muiden artistien biisejä, mutta melkein kaikki muu tuntui niin kovin tylsältä, ettei niitä voinut laittaa Rammsteinin sekaan.) Päivä ei tuntunut miltään, jos edes yhtä biisiä en ehtinyt kuuntelemaan. Ja tämä jatkui - no, melkein samanlaisena aina tähän päivään asti. Toki nyt pystyy selviämään, jos päivä tai pari jää välistä, mutta vähintään kerran viikossa on edelleen oltava aikaa Rammsteinille.

Rosenrot: normipainos ja promopainos (limited edition)
Mutter: normipainos ja limited edition digipak


Täytyy toivoa, että yhtye jaksaisi vielä tehdä uutta musiikkia ja vierailla Suomessa uudestaan. Nyt nimittäin tuntuu siltä, että matkani Rammsteinin parissa on vielä keskeneräinen, joten se ei suinkaan voi jäädä kahteen konserttiin (Rock the beach ja Provinssi). Puhumattakaan siitä, että kaikki biisit olisi julkaistu jo ennen kuin tosissani osasin arvostaa heidän musiikkiaan. Haluaisin kovasti kokea sen uuden materiaalin odottamisen ja levyn ostamisen riemun Rammsteininkin kohdalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.