tiistai 27. syyskuuta 2016

Päivä 26: Pelkään (Takkipinon suojassa)

Olen kirjoitellut blogihaasteen päiviä fiktiivisten henkilöiden näkökulmasta ja tällä kertaa ajattelin kirjoittaa Vesalan Takkipinon suojassa -biisin tuoman inspiraation kautta. Kuultuani biisin, pisti se saman tien miettimään, mitä kaikkea olisi voinut aiemmin tapahtua ja tässä yksi niistä "taustatarinoista", joita mielessäni syntyi, lyhennettynä "blogiversiona".

Istuin veljeni auton takapenkillä oven ja ystäväni väliin ahtautuneena. Mieleni teki itkeä ja huutaa kylmäävästä kivusta, jota tunsin sielussani asti, mutta en voinut. Ihmiset ympärilläni porisivat iloisessa humalassa, mutta minä tuijotin talvisia katuja purren huultani peläten ja samalla toivoen, että purisin sen hajalle. Olin tehnyt jotain uhkarohkeaa ja pelkäsin huomista ja seuraavaa puhelinsoittoa.

Kun auto lipui eteenpäin hyytävässä yössä, mietin, miksi hän ei voinut jo lopettaa. Olimme niin monta sydäntä särkeneet vuosien mittaan, että minäkin olin väsynyt. En jaksanut enää esittää haavoittumatonta ja onnellista, koska tiesin, että olin hänelle vain pikainen pakokeino, kun asiat uuden tyttöystävän kanssa alkoivat muuttua liian vakaviksi. Silloin hän aina soitti minulle ja koska olin heikkona häneen, olin aina ollut, suostuin pelaamaan hänen laatimaansa järjetöntä peliä.

Hyppäsin ulos autosta ja loihdin hyvästien ajaksi huulilleni jotain hymyn tapaista. Kun auto kaarsi pois kadultani, pohdin, että olin kuin olinkin tehnyt oikean päätöksen, vaikka tukahdutettu itku kuristi kurkkuani ja pidätetyt kyyneleet kirvelivät silmiäni. Kun olimme pilanneet hänen välinsä edelliseen tyttöystäväänsä, se oli sinetöinyt kaiken. Minun kontolleni riittää yksi ihmishenki. Hän yritti sanoa, ettei se ollut meidän vikamme, että tyttörukka otti yliannoksen erikokoisia pillereitä. Mutta olihan se. Tiesimme molemmat, ettei ruskeasilmäinen tyttö kestäisi meidän kahden peliä, koska ei sitä kestänyt kukaan muukaan. Ihmiset vain käsittelivät petetyksi tulemista eri tavalla. Sille ruskeasilmäiselle hän oli ollut paljon enemmän kuin kahdelle aiemmalle, ja naisen silmien tyhjän onneton katse, kun hän sai tietää puuhistamme, tulee pysymään mieleeni väkisin tallennetuissa kuvissa liiankin pitkään. Katsetta seurasi myöhemmin hänen öinen puhelunsa, jossa hän kertoi, että elvytysyrityksistä huolimatta nainen oli menehtynyt. Puhelimessa sanoin hänelle, että sovitaanko, että nyt riittää, että tämä oli nyt viimeinen kerta. Hän vain naurahti lämpimästi: "joojoo". Puhelun lopettaessani tiesin vaistonvaraisesti, että hän ajatteli, etten tarkoittanut sanojani. Tällä kertaa hän tulisi olemaan väärässä.

Kaadoin jääkaapista lasiin kylmää sitruunalla maustettua vettä ja avasin telkkarin. Ei sieltä kahden jälkeen enää mitään muuta tullut kuin chatteja ja ennustus-tv:tä, kun pornokin on siirtynyt nettiin, mutta saisinpa syyn tuijottaa ilmeettömästi eteeni. Olin ihastunut häneen, kun olimme nuorempina käyneet Bon Jovin keikalla, juoneet vähän liikaa ja oksennelleet pusikkoihin. Hän oli minua monta vuotta vanhempi, kokenut, hurmaava ja saanut manipuloitua minut täysin pauloihinsa. Olihan minua varoiteltu monesti, mutta ajattelin muiden olevan vain kateellisia. Halusin ajatella, että minä olin hänelle jotain enemmän kuin muut, koska minä olin ainut nainen -siskonsa lisäksi- joka oli pysynyt hänen elämässään 15 vuotta. 15 pitkää vuotta, joihin mahtui liian monta pilattua elämää.

Kun hän laittoi minulle kutsun kihlajaisiin, hämmennyin. Olihan hän ennenkin kihloihin mennyt, mutta ei ollut koskaan pitänyt juhlia, koska se olisi ollut täysin turhaa ennen väistämätöntä eroa. Nyt paikalle oli lisäksi tulossa paljon yhteisiä ystäviämme, joista osa ei tiennyt, mitä puuhailimme, koska kaiken muun lisäksi hän oli erinomainen valehtelija ja keksi loistavia peitetarinoita. Halusin jäädä pois kihlajaisista, mutta autuaan tietämätön veljeni pakotti minut lähtemään. Seistessämme hänen ulko-ovensa takana mielialani laski entisestään, kylmä pureutui paksun takkini läpi ja oven avautuessa kylmyys oli tunkeutunut sisimpääni asti. Hän oli aina niin hurmaava ja jos en olisi puhelimessa hänelle etukäteen sanonut, että lopetan tämän, olisin ollut valmis tekemään mitä vain hän halusi. Astuimme sisälle, jossa iloinen puheensorina oli täyttänyt alakerran hienosti sisutetut huoneet. Mieleni teki räjähtää kuivaan, tuskalliseen nauruun, niin keinotekoiselta tuo tilanne tuntui. Talon jokainen nurkka, lattialista ja parketin kolhu tiesivät totuuden tuosta miehestä, mutta ihmiset eivät. Alakuloisemmaksi minut teki, kun huomasin miten onnellinen kihlattu säteili kirkkaammin kuin katossa roikkuva kristallikruunu, joka sekin sädehti vain lukemattomia peiteltyjä valheita.

Kun tyhjää lupaavat kiitospuheet oli pidetty, hän veti minut sivummalle, vaatenaulakoiden suojaan. Kovetin itseni ja keskityin hengittämään tasaisesti, kun hän tuli lähelleni ja siveli käsivarsiani. Hän kuiskutteli korvaani sanoja, joista tiesi minun syttyvän, mutta kerrankin -kerrankin- tahdonvoimani riitti torjumaan hänet. Hän naurahti huvittuneena ja tiedusteli, haluanko mennä mieluummin talviseen puutarhaan, kyllähän kihlattu sinnekin saataisiin tulemaan jollain verukkeella juuri oikealla hetkellä. Ei, en tarkoittanut sitäkään. Työnsin hänet kauemmas, toistin puhelimessa sanomani sanat ja jätin hänet hölmistyneenä paikalleen seisomaan.

Veljeni oli tekemässä lähtöä ja muutama muu sopivasti juopunut halusi samaan kyytiin. Menin heidän kanssaan autolle ja hän seurasi perässä. Auto oli jo täynnä, kun hän yritti tulla mukaan takapenkille. Jopa veljeni ihmetteli siinä vaiheessa hänen käytöstään, koska tuleva morsian oli edelleen muiden vieraiden seurassa sisällä talossa. En muista hänen sanojaan, mutta muistan, miten hän katsoi minua. Jäänsinisissä silmissä oli hämmennystä ja turhautuneisuutta, mutta unohtamatta kuitenkaan sitä leikkisää pilkettä silmäkulmassa, joka hänellä oli aina ollut. Hän ei ymmärtänyt, että aioin todella jättää hänet pulaan sisällä odottelevan sinisilmäisen Suomi-neidon kanssa. Vedin auton oven kiinni ja naama kivettyneenä nyökkäsin hyvästiksi. Hän koputti ikkunaan ja elehti minua avaamaan sen. Hitaasti rullasin ikkunan auki hetkesi, jotta sain suu kuivana kakaistua ilmaan höyrystyvät sanat, jotka tulisivat olemaan viimeiset hänelle sanomani: "Ei, mehän sovittiin."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.