keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Nora Roberts: Meritrilogia (2014)

Nora Robertsin Meritrilogia pitää sisällään kolme kirjaa: Aaltojen armoilla, Nousuvesi ja Kotisatama.

Luin trilogiasta vain kaksi jälkimmäistä osaa, koska ne löytyivät mökiltä kirjahyllyn perukoilta. Johdantona sanottakoon, että vaikka luenkin paljon viihdekirjallisuutta ja katson romanttisia komedioita, niin Nora Robertsin 90-luvun puolivälin jälkeen julkaistut kirjat ovat pääasiassa olleet sellaista kuraa, että valitsen luettavaksi mieluummin mitä tahansa muuta. Normaalioloissa en todellakaan lue kahta Robertsia kolmessa päivässä enkä muista milloin viimeksi olisin lukenut jonkin Robertsin kirjan. Nyt olin lomalla ja kipeä. Aivot eivät jaksaneet vastaanottaa mitään järkäleitä tai elämäkertoja vaan ainoat, joihin kykenin suunnilleen keskittymään, olivat Robertsin kirjat. Tämäntyylisissä kevyissä kirjoissa juonien kohdalla ei haittaa, vaikka ei muistaisi, mitä on tapahtunut kymmenellä edellisellä sivulla. Juonen kulku ja henkilöt eivät tuota suuria yllätyksiä, joten vaikka puolet kirjasta lukisi puuroutunein aivoin, tietää silti pääpiirteittäin, mitä on tapahtunut.

Trilogia kertoo Quinnin veljeksistä, jotka asuvat pikkukaupungissa Marylandissa, jossa kaikki tietävät ja tuntevat toisensa. Aaltojen armoilla kertoo Cameronin tarinan, Nousuvesi Ethanin ja Kotisatama Phillipin. Quinnin veljeksillä on oma veneverstas, jossa he pyörivät silloin, kun eivät ole päivätöissä, heilastelemassa naisia tai kotona. Veljekset asuvat saman katon alla ja se aiheuttaa haasteita monella tapaa, mutta on silti välttämätöntä, koska kasvattivanhempien kuoltua on kolmikon vastuulla kasvattaa kouluikäisestä Sethistä kunnon mies. Kolmikosta kaikki ovat kokeneet kovia lapsuudessaan -kuten Sethikin- (välinpitämättömiä vanhempia, huumeita, rötöksiä, pahoinpitelyä, epävarmuutta, hyväksikäyttöä)  ja jos Quinnien pariskunta ei olisi ottanut heitä hoiteisiinsa, olisi kolmikosta varmasti jokainen joutunut telkien taakse. Menneisyyden haamut ovat vahvasti läsnä, kun miehet auttavat poikaa käymään päivittäistä kamppailua paremman ja hyvän elämän puolesta.

Ethan on rauhallinen ja hiljainen, mutta karskilla tavalla komea ravustajamies, jonka tiet kohtaavat Grace-nimisen naisen (taloudenhoitaja/siivooja ja tarjoilija) kanssa. Phillip on jumalaisen komea naistenmies, oikea miehisyyden perikuva, joka puolestaan vetää kissanhäntää Sybill Griffinin (kirjailija/tohtori) kanssa. Molemmat miehet ovat keskittyneitä omaa elämäänsä, sitten nainen pureutuu ajatuksiin eikä lähde sieltä millään. Kun ollaan lähellä saada suhde onnistumaan, tuleekin matkalle mutkia ja esteitä, jotka antavat olettaa, että rakastavaiset eivät saakaan toisiaan. Kuten arvata saattaa, loppu on tietysti onnellinen. Vaikka kaava onkin usein sama, kun poika kohtaa tytön, niin mielestäni nämä Robertsin romaanit vain suoltavat sitä samaa amerikkalaista huttua, joissa henkilöhahmoihin ei rakenneta mitään syvyyttä vaan kaikki menee samalla kaavalla niin juonen "kehityksen" kuin henkilöiden ja jopa dialogien kohdalla. Lukiessa tulee kyllästyminen siihen, miten täydellisiä ihmiset ovatkaan, kun erityisesti ulkonäön uskomattomuutta korostetaan ällötykseen asti, ja kuinka ollakaan heiltä löytyykin pimeä salaisuus menneisyydestä. Yllättävää. Hohhoijaa.

Meritrilogian kahden kirjan perusjuonessa olisi kyllä ollut hyviä aineksia saada mielenkiintoista ja koukuttavaa tekstiä aikaiseksi. Ryysyistä rikkauksiin -asetelma kiinnostaa ihmisiä aina ja uskoisin, että pienellä vaivalla (jo sellaista viitsii nähdä) nämäkin kirjat olisivat olleet pelastettavissa. Mutta Robertsin kirjoista puuttuu täysin persoona. Tulee sellainen fiilis, että hänellä (jos hän nyt edes itse näitä enää kirjoittaa) on koneella muutama valmis runko, joihin hän sitten vain vaihtaa nimiä, asuinpaikkoja ja menneisyyden tapahtumia.


Minullakin oli aika jolloin luin kasapäin Harlekiineja (kolme päivässä parhaimmillaan), mutta se kyllä teki tehtävänsä eikä niihin enää tule tartuttua kuin todella kipeänä tai jos haluaa vain lukea jotain ilman, että tarvitsee ajatella. Harlekiinit ovat viihdyttäviä, niissä on aina onnellinen loppu ja niiden luoma satumaailma rikkaista ja hyvännäköisistä toki tarjoaa tietynlaisen paon tästä hetkestä. Mutta ongelmaksi muodostuu se, että kyseisten romaanien kohdalla pystyy melkein kaiken etukäteen ennustamaan eikä se pidemmän päälle palvele lukijaa, koska mielenkiinto ei pysy yllä, jos mattoa ei vedetä alta.

Muistaakseni Nousuvesi-kirjassa oli yksi hahmo, joka oli jatkuvasti onnellinen ja hymyili. Ja kun tuli hyviä uutisia, niin hymyili lisää ja oli ah-niin-onnellinen, koska hänen elämässään oli onnea, rakkautta ja pumpulia. Toki positiivisia ihmisiä on oikeasti olemassa, mutta rajansa se on oltava sokerikuorrutteellakin ja etenkin sillä, miten asia kirjallisesti ilmaistaan. Ehkä se on sitä amerikkalaista överiä, joka suomalaista lukijaa hiertää tai ehkä se hiertää vain minua. Olen toki lukenut paljon huonompiakin kirjoja ja tiesin kyllä, mitä olin tekemässä ja lukemassa, kun näihin kirjoihin tartuin. Sikäli itseaiheutettua kärsimystä ja olisinhan toki voinut lopettaa lukemisen kesken. Luin kuitenkin kirjat loppuun, mutta eivät onnistuneet yllättämään posiviisesti vaan vahvistivat sen, että Robertsin uusimpiin teoksiin en ensisijaisesti enää aikaani käytä.


Vuoden 2016 lukuhaasteen kohdat 3. Kirjassa rakastutaan (Nousuvesi) ja 16. Et ole koskaan kuullut kirjasta (Kotisatama).




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.