sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Mira Luoti: Tunnelivisio (2016)

PMMP:stä tutun Mira Luodin ensimmäinen sooloabumi Tunnelivisio julkaistiin 16.9.2016. Puolet biiseistä julkaistiin sinkkuina ennen pitkäsoittoa: Tunnelivisio, Lähiölaulu, Musta laatikko, Puhu mulle hulluudesta ja Pinnan alla.

Pinnan alla oli koukuttava, Puhu mulle hulluudesta tylsä ja Tunnelivisio jotakin noiden kahden väliltä.
Lähiölauluun en ole albumin julkaisun myötäkään päässyt mukaan, koska se tuntuu olevan täysin turha ja mitäänsanomaton biisi. Musta laatikko on albumin avausraita ja selvästi parantunut kuuntelukertojen myötä. Biisissä on rouheat kitarat ja kertosäe jää rullaamaan päähän. Iloisesti yllätyin, että biisistä löytyikin alkukankeuden jälkeen tykättävää.

Sitä tipahtaa pimeyteen on uusin sinkkujulkaisu, jonka Mira esitti Elämä lapselle -konsertissa. Tästä biisistä tykkäsin saman tien.Mira tulkitsee biisin kauniin koskettavasti ja kertosäkeessä on sopivasti mahtipontisuutta, jolla biisi jää kerrasta mieleen.

Seuraava biisi Vuoret on taas pudotus vuorenhuipulta alas asti. Sävellys ja melodia antaisivat hyvän pohjan tarttuvalle biisille, mutta sanat eivät pääse samalle tasolle vaan biisin tarina on kuin keskeneräinen ajatus -eikä hyvällä tavalla.

Diggaan joskus biiseihin tehtyjä outoja juttuja (esim. selvästi poikkeavanlaista tulkintaa, kontrasteja, erikoislaatuisia ratkaisuja sävellyksissä), koska ne usein tekevät biisistä mielenkiintoisen, persoonallisen ja saavat kuulijan ilahtumaan, että näinkin voi biisin tehdä. Aamusta iltaan on niin lähellä onnistunutta outoutta, mutta jää muutaman metrin maaliviivan taakse. Miran epämukavan oloinen tulkinta on nappisuoritus, mutta tartun taas siihen, kun sanat eivät ole riittävän vahvat luomaan biisin kaipaamaa maailmaa ja siksi biisi tipahtaa monta porrasta alaspäin. Harmi.

Aamusta iltaan tuoman laskun jälkeen noustaan melkein korkeimmalle puolapuulle, kun levyn päättää Päästä irti, joka on koko albumin paras biisi yksipuolisesta kertosäkeestä huolimatta. Arvostan sellaisia kertosäkeitä, joissa tehdään muutakin kuin hoetaan yhtä lausetta, mutta tämän biisin kohdalla kaikki muu kompensoi kertosäkeen yksipuolisuutta. Vaikken Miraa millään tavoin tunne, jotenkin tästä biisistä välittyy eniten miramaisuus, tämä tuntuu olevan kaikkein lähinnä Miraa artistina. En osaa selittää sitä sen tarkemmin, mutta tämä on uskottava, koskettava ja hienosti toteutettu viisiminuuttinen päätös levylle.

Tunnelivisiossa on paljon potentiaalia ja erityisesti sävellyksissä on useampia hienoja hetkiä. Miralla on persoonallinen ääni, mutta se ei silti pelasta kokonaisuutta, jossa suurimmat tunnekuohut jää syntymättä. Muutamissa biiseissä on enemmän koukkua ja niitä varmasti jaksaa kuunnella ensi vuonnakin, mutta olisin toivonut monipuolisempaa toteutusta, jotta albumi ei tuntuisi liian yhteneväiseltä ja jopa tylsältä. Kuten Tunnelivisio-sinkun arviossa sanoin, niin albumissa osa biiseistä on lähellä huippua ja osa rämpii pohjamudissa. Albumi on taitavaa rokkia, jossa seikkaillaan pimeillä kaduilla, aamu-usvaisella rannalla ja underground-baareissa. Silti aina seuraavan biisin kuunneltuaan jää fiilis, että jotain puuttuu, että jotain olisi voinut tehdä toisin. Ehkä asetin Miran sooloalbumille liian kovan riman ja siksi arvioin kriittisemmin kuin mitä arvioisin jonkun tuntemattoman esikoislevyä. Vaikka biiseihin on saatu nopeampaa tempoa ja mukaansatempaavaa kitaraa, jää se "ultimate" tykitys kuulematta. Vaikka albumilla on hitaampaa tempoa ja rauhallista tulkintaa, jää se kyyneleet silmiin tuova kosketus syntymättä. Tunnelivisiossa on paljon hyvää, mutta sanojen keskinkertaisuus ja biisien epätasainen koukuttavuus valitettavasti jättävät haalean loppufiiliksen.


Kuuntele: Päästä irti, Pinnan alla, Sitä tipahtaa pimeyteen
Skippaa: Vuoret, Lähiölaulu


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.