sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Kristiina Vuori: Siipirikko (2013)

Sain joitakin vuosia sitten lainaksi Kristiina Vuoren esikoisromaanin, Näkijän tyttären. Luin sen muutamassa päivässä ja ihastuin kirjailijan kirjoitustyyliin ja tapaan luoda tarinoita, ja kun tarinassa oli mukana hitunen yliluonnollista, niin homma oli sillä selvä ja myyty. Kun näin Siipirikon kirjakaupan dekkarihyllyssä, ja kaipasin matkalukemista, niin ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, ostanko kirjan vai en.


Siipirikko sijoittuu 1300-luvun Suomeen, jossa ystävykset, kaksi Seljaa, ovat joutuneet orjiksi Karjalaan. Toinen Selja on pientilallisen tytär ja toinen rälssitalon perijätär, joista ensiksi mainittu on kirjan päähenkilö-Selja, kun jälkimmäinen menehtyy tarinan alkupuolella. Selvinnyt Selja ottaa omakseen ystävänsä sormuksen, joka on ollut merkkinä siitä, että kuuluu parempaan sukuun. Seljalla on erityinen taito kouluttaa lintuja (haukkoja, kotkia) ja on siksi korvaamaton isäntäperheelleen. Jopa julma Mielo-herra joutuu hyväksymään, ettei kukaan hänen ylhäisistä sukulaisistaan ole Seljan veroinen lintujen kanssa. Taito osoittautuu jopa niin merkitseväksi, että talossa aletaan puhua siitä, että Selja muuttuisi orjattaresta morsiameksi. Selja ei tästä innostu, koska miesehdokkaana on väkivaltainen Mielon poika ja lisäksi Selja on jo ehtinyt ihastua turvallisen tuntuiseen ritari-Aijoon.

Niinpä Selja ja hänen orjatoverinsa Häkki alkavat suunnitella pakoa, ja onnistuvatkin, mutta saavat harteillensa aikamoisen taakan ja huonon omantunnon, kun kaikki ei mennytkään suunnitelmien mukaan.

Siipirikko ei ole Näkijän tyttären veroinen, vaikka kelpo romaani onkin. Vuori kirjoittaa sujuvasti historiallisia rakkaustarinoita ja mukana on aitoutta lisäämään myös erikoissanastoa. Hahmot sopivat Vuoren maalaamaan kuvaan ja esittävät heille kirjoitetut roolit varsin mallikkaasti. Kuitenkaan en saa päähenkilö-Seljaan yhteyttä: en pelkää hänen puolestaan enkä ole onnellinen hänen kanssaan. Seljan hahmo on kyllä rakennettu huolella: vaikea lapsuus ja dramaattisen paon aiheuttama syyllisyys painavat Seljaa, mutta samaan aikaan hän surutta tekee valintoja omaksi edukseen pyrkiessään kohti onnea ja parempaa elämää. Kaikesta tästä huolimatta hän jää omalla kohdallani päähenkilöasemastaan huolimatta kiinnostuksen tasolla enempi sivuhenkilöksi.

Siipirikon juoni lipuu sujuvasti eteenpäin, vaikka muutamissa kohdissa tuleekin pientä töksähtelyä ja uudelleen vauhtiin pääseminen tapahtuu hieman hitaasti. Tykkäsin Näkijän tyttäressä päähenkilön persoonasta ja siitä, että kirjassa oli mukana yliluonnollisia asioita. Ne tekivät tarinasta kiehtovan, jännittävän ja värikkään. Siipirikossa Seljalla on erityiskykyjä lintujen kasvatuksessa ja koulutuksessa, mutta olisin mielelläni halunnut tälle yksityiskohdalle enemmän rivejä ja ehkä jotain enemmän yliluonnollisen puolelle menevää. Toinen asia, jota jäin kaipaamaan, olisi ollut Häkin hahmon syventäminen. Hän vaikutti mielenkiintoiselta persoonalta, joten mielelläni olisin tutustunut häneen tarkemmin sen sijaan, että hän jäi nyt turhaan häilymään taustalle.

Siinä vaiheessa, kun pääsin kirjassa suunnilleen puoleen väliin, koki juonen kiinnostavuus notkahduksen, jonka jälkeen mielenkiintoni laski sen verran, etten päässyt lukemisessa enää samaan vauhtiin kuin alkupuoliskolla.  Kokonaisuutena kirja oli mielenkiintoinen, tarina kulki mukavasti eteenpäin ja Vuori kirjoittaa hyvin, jopa paremmin kuin ensimmäisen kirjan kodalla. Siltikin Siipirikosta jäi vaisuhko jälkimaku ja fiilis, että suurin energia oli käytetty Näkijän tyttäreen. Siipirikko ei kuitenkaan latistanut uskoani Vuoren muihin teoksiin, eli tulen varmasti jossain vaiheessa lukemaan muutkin tähän asti ilmestyneet. Ehkä omat odotukseni olivat liian korkealla esikoisteoksen jälkeen, joten siksi Siipirikko jäi lentelemään turvallisesti kuusien latvojen korkeudelle sen sijaan, että olisi kohonnut pilvien yläpuolelle.

"'Lennätä lintua vielä, jos katsot, että se on tarpeen', Mielo huikkasi Slejalle, joka nyökkäsi ääneti vastaukseksi. Tytön silmät seurasivat ritarit etääntyvää selkää ja niiden katse oli aivan liian kiinteä. Voihan apostolin parrat! Tuota lempeä ei pantaisi koskaan toteen, päätti Mielo. Tyttö kuului Ahtilaan ja venyisi pian Pessin vuodeoljilla. Oliko Pessin typerys ollut sittenkin oikeassa, kun oli eilisiltana riehunut olvipäissään? Nähnyt kosijan silmillään jotakin sellaista, mitä Mielo ei elämänkokemuksestaan huolimatta oluuta huomannut. Ajatus sai Mielon huolestumaan. Lintukauppaa ei saisi häiritä mikään ylimääräinen vaiva. Kaupat olisi lyötävä lukkoon mitä pikimmin ja hämmennystä aiheuttava ritari raijattava ulos Ahitlasta yhtä kyytiä."

Vuoden 2016 lukuhaasteen kohta 44.: kirjassa joku kuolee

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.