perjantai 25. maaliskuuta 2016

Ensisilmäyksellä (2005-2014)

Monet ovat sanoneet, että jos tykkää Frendit-sarjasta, tykkää myös Ensisilmäyksellä (How I met your mother)-sarjasta. Koska Ensisilmäyksellä on Netflixissä, niin ajattelin, että nyt voisi katsoakin sitä pahimpaan komedianälkään.

Ensisilmäyksellä kertoo Tedistä, joka kertoo lapsilleen tarinaa siitä, miten hän tutustui heidän äitiinsä. Sarja ei keskity ainoastaan Tedin ja vaimon suhteeseen vaan ohessa kerrotaan muista tapahtumista, joita viidelle ystävykselle sattui matkan varrella. Ted, Barney, Marshall, Lily ja Robin muostavat sarjan päävisiikon.


Huom. Arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Sanottakoon heti alkuun, että en pitänyt tästä tv-sarjasta. Ensinnäkin ensimmäinen kausi oli käsittämättömän tylsä. Odotin koko ajan, että kohta pääsen juoneen mukaan ja nauran vedet silmissä. Muutama satunnaisen hauska vitsi siellä ja täällä eivät kuitenkaan riittäneet täyttämään odotuksia. Jossain vaiheessa tarkistin, monesko jakso on menossa ja huokaisin syvään, kun huomasin, etten ollut edes ensimmäisen kauden puolessavälissä. Kun kausi vaihtui, en huomannut eroa, koska merkittävää parannusta edeltävään kauteen ei ollut tapahtunut. Muistaakseni kakkoskauden kolmannen jakson kohdalla havahduin, että nyt ollaankin jo uuden kauden puolella ja samalla aloin jo miettiä, viitsisikö sitä tuhlata aikaansa tämän ohjelman katsomiseen edelleen vai lopettaa saman tien...

Hahmoissa on ei ole havaittavissa minkäänlaista syvempää ajatusta vaan ne jäävät tasapaksuiksi enkä itse oikein kahden kauden jälkeen onnistunut löytämään suosikkiani. Jos nyt vähinten ärsyttävä hahmo pitäisi valita, olisi se Barney. Lily on puolestaan ärsyttävin: ikäisekseen lapsellisen oloinen, typerä ja tylsä. Se vaihe juonessa, kun Lily ja Marshall palasivat yhteen eron jälkeen, oli mielestäni epäuskottava. Yhteenpalaaminen tapahtui liian nopeasti ja outojen perusteiden varjolla. Tai oikeastaan se vain tapahtui, kummempia perustelematta. En oikein saanut tästä juonenkäänteestä mitään irti. Kokonaisuudessaan kahden ensimmäisen tuotantokauden juonen kehitys oli olematonta. Mielsin ohjelman enemmänkin sellaiseksi, että kunhan nyt kertovat tässä erilaisia tarinoita näiden ihmisten elämistä ja heitetään sinne sekaan muutamia vitsejä, mutta varsinaista yhtenäistä juonta en kyennyt havaitsemaan. Tai ehkä sellainen oli, mutta tylsyyden vuoksi aivoni olivat jo vaipuneet komaa lähentelevään tilaan.


Eniten kuitenkin ärsytti se, miten paljon samoja asioita Ensisilmäyksellä pitää sisällään kuin Frendit. Toki komediaohjelmissa (ja muissakin) tulee pakostakin jonkin verran käytettyä samanlaisia asetelmia ja hahmoja, mutta mielestäni nyt mentiin kyllä jo tökerön kopioimisen puolelle.

Yksi suurin häiritsevä tekijä oli se, että Barneyn työnkuva on muille epäselvää. Tämä samahan oli Frendien Chandlerilla. Ja tämä nimenomainen piirre oli mielestäni yksi Chandlerin hahmon merkittävimpiä ominaisuuksia. Tämän kuvion käyttäminen on todella räikeää kopioimista, koska kyllä taatusti käsikirjoittajat olisivat voineet keksiä jotain muuta persoonallisempaa työhön liittyvää tai vaihtoehtoisesti käyttää idean naispuoliseen hahmoon tai mieheen, joka ei käytä pukua.

Yhtäläisyyksiä on toki muitakin, tässä muutama esimerkki:

- Barney ja Joey ovat molemmat naistenmiehiä.
- Marhsall ja Lily ovat tarinan pääpari, joka aikoo mennä naimisiin kasinolla. Monica ja Chandler menivät niin ikään kasinon kappeliin mennäkseen naimisiin.
- Robin ja Ted eivät aluksi saa millään suhdettaan käyntiin. Samoin oli Rossilla ja Rachelilla.
- Barneyta kutsutaan Swarleyksi yhdessä jaksossa. Frendeissä Chandler halusi olla Clint, mutta muiden mielestän nimi Gene sopi miehelle paremmin. Barneyn reaktio väärään nimeen on vastaava kuin Chandlerilla.
- Molemmissa sarjoissa hengaillaan saman kahvilan/baarin pöydän äärellä.
-Lisäksi päähahmojen luonteissa/käyttäytymisessä on kokonaisuudessaan aivan liian paljon yhtäläisyyksiä Frendien hahmojen kanssa.

Valitettavasti sarjan edetessä pystyin ainoastaan miettimään, että mikähän seuraava asia on sellainen, joka on jo nähty Frendeissä. Parhaillaan katson kolmatta tuotantokautta, mutta kakkoskaudestakaan en pystynyt katsomaan jokaista jaksoa, vaan hypin kohtausten ja kokonaisten jaksojenkin ohi. Ihmettelen kyllä, että Ensisilmäyksellä on jatkunut yhdeksän kautta, kun tähän asti katsomieni jaksojen perusteella aineksia olisi ollut ehkä kahteen tai kolmeen kauteen maksimissaan. Ehkä he, jotka tästä ovat tykänneet, eivät ole nähneet Frendejä tai eivät vain välitä yhdenmukaisuuksista. Mutta yhtäläisyydet ovat niin selkeitä, että ei niitä voi olla huomaamatta ja suurena Frendien fanina en voi olla välittämättä. En ole vielä päättänyt, miten etenen Ensisilmäyksellä-sarjan kanssa. Ehkä katson edelleen jakson sieltä ja toisen täältä, sitten päätösjaksot, jotta saan tietää, miten sarja on päätetty, mutta kokonaan en aio muita kausia katsoa. Se olisi vain turhaa itsensä kiusaamista ja ajanhukkaa.


Tämän postauksen myötä toivottelen hauskaa pääsiäistä (hauskempaa kuin tämä sarja), ja tiedottelen, että palailen takaisin blogin ääreen ensi viikon loppupuolella.


torstai 24. maaliskuuta 2016

AQUA: Megalomania (2011)

Diggailin AQUAn musiikkia kovasti jo 90-luvulla ja vielä sen silloinkin, kun ei enää ollut muodissa tykätä heistä. Yhtyeen musiikki teki niin lähtemättömän vaikutuksen teinin sydämeen, että kun vuonna 2011 kuulin heidän julkaisevan uuden albumin, olin tohkeissani. Harmittelin kovasti, kun ilmeni, että albumi julkaistaan vain hyvin harvoissa maissa. (Discogsin mukaan albumi julkaistiin vain Tanskassa, Uudessa Seelannissa, Australiassa ja Venäjällä, mutta tosiaan, ei Suomessa.) Albumia ei myöskään julkaistu Spotifyn puolella, joten jostain se oli kaivettava. Muistan selailleeni useampia eri nettisivuja, mutta monessa kohtaa ei ollut toimitusta Suomeen. Enää en ihan tarkkaan muista, oliko se lopulta Amazon, jonka kautta levyn sain tilattua, mutta sainpahan kuitenkin ja hintakin oli 25 euron kieppeillä. Nyt viimeksi katsoessani hinta oli 150 euroa Amazonissa ja Discogsissa n. 70 euroa. (Epäilen hieman, olisiko levy todella niin harvinainen, että tuommoinen hinta olisi käypä.)

Pelkästään biisien nimiä katsomalla huomaa, että Aqua on ottanut askeleen kauemmaksi alkuaikojen purkkapopista eikä minun muistikuvan mukaan aikaisemmissa biiseissä ole koskaan käytetty sanaa "fuck", joka sekin on nyt päässyt mukaan. Tämä uusi tuleminen luo uutta ja toisenlaista imagoa bändille.

Ensimmäinen sinkku How R U doing? jo kertoi sen, että linja oli muuttunut Barbie girl -ajoista aikuisempaan suuntaan. En kuitenkaan jaksanut innostua sinkusta, koska vaikka poikkesikin yhtyeen omasta tuotannosta, ei silti ollut riittävän persoonallinen erottumaan suuremmasta massasta. Musiikkivideokaan ei biisiä pelastanut, joten uuden tulemisen alku ei kuulostanut kovinkaan lupaavalta.

Kakkossinkku Playmate to Jesus ei sekään tahtonut vakuuttaa. Tykkään biisin melodiasta, mutta sanat eivät ole semmoiset, jotka kolahtaisivat omalla kohdalla. Karsastan aina tuota jeesus-sanan käyttöä popmusiikin kappaleissa, koska asiayhteydestä riippumatta se ei mielestäni yksinkertaisesti toimi.

Like a robot jäi heti kertakuulemalta mieleen ja onkin vuosien mittaan noussut suurimmaksi suosikikseni. Tykästyin biisiin, koska se tarjoaa AQUAn tuotantoon jotain uutta sävyä, joka erottuu joukosta, ja kyllähän tällainen kieroutunut mieli tuppaa muistamaan ne hävyttömät biisit sieltä joukosta. Mutta kyllähän AQUAn aiemmiltakin albumeilta löytyy monimerkityksellisiä sanoituksia, ettei tämä toki ole ainut laatuaan, mutta kuitenkin huomattavasti rohkeampi kuin muut biisit. Lisäksi Like a robot on erinomainen bilebiisi temponsa ja tequila-shottiensa ansiosta.

Dirty Little Pop Song on vahvimmillaan säkeissä, mutta voin hyvin nähdä tämän(kin) toimivan loistavasti baarikansan joukossa. Biisissä on juuri sopiva rytmi ja mukavasti hokemaa, jotta tämän oppii yhdessä illassa ja se jää mieleen jumputtamaan.

Kill myself on tavallaan aika perinteinen pop-biisi. Tarttuva kertosäe, kauniisti lauletut säkeet ja rakkaudesta kertova teksti. Kuitenkin AQUA on ominaiseen tapaansa tehnyt biisiin pienen jipon. Yleensähän sanottaisiin, että: "I would die for you", mikä luonnollisestikin kuulostaa äärettömän kauniilta ja romanttiselta. Mutta mitäpä sitten, kun sama asia sanotaankin suoraan: "I would kill myself for you"? Ei kuulostakaan ah-niin-romanttiselta enää, vaikka viesti onkin sama. Ihan hauska lähestymistapa ja itse miellän sen jopa parodioivan rakkauslauluja. Kertosäe ja ajatus toimii, mutta muuten biisi ei silti jaksa säväyttää sen kummemmin ja Lenen laulutyyli ei tässä ole vahvimmillaan.

Viva Las Vegasia epäilin pelkän nimen perusteella tylsäksi, jo moneen kertaan kuulluksi biisiksi. Kaikesta huolimatta biisissä onkin jotain mieleenjäävää ja edustaa mielestäni levyn parhaimmistoa.

No party patrol ja Come'n'get it olivat yllättäviä kappaleita. Ensi kerralla eivät jääneet mieleen, mutta mitä useamman kerran kuuntelee, sitä tarttuvampia niistä tulee. Erityisesti ensiksi mainittu on jäänyt elämään omaa elämäänsä soittolistoille yhä tähänkin päivään asti.

Sucker for a superstar on hyväntuulinen ja erittäin toimiva pop-biisi. AQUAn koko tuotannon parhaimmistoa!

Be my saviour tonight -biisin olisi voinut korvata jollain toisella biisillä. Tässä ei ole oikein mitään, ei menoa ja meininkiä eikä sanoissakaan ole mitään kummempaa. Bliisu ja moneen kertaan kuultu ralli.

Albumilta puuttuu selkeästi se tunnelmallinen balladi, mikä on kahdella aiemmalla albumilla ollut. Ei sitä juurikaan kaipaakaan, koska levy on selkeästi tehty edistämään menojalan vipatusta. Albumi oli positiivisempi yllätys kuin mitä odotin, vaikka ennakkoluulot pitäisi aina lukita piiloon, kun pyöräyttää uuden levyn soittimeen. Olin ihan varma, että niin monen hiljaisen vuoden jälkeen AQUAn on mahdoton tehdä toimivaa albumia, jossa olisi useampi kuin yksi hyvä biisi. Yllätyksekseni huomasin, että tämä onkin erittäin tasokas, huolella tehty kokonaisuus. Ensimmäiset sinkkubiisit edustavat mielestäni albumin heikompaa puolta, mutta enemmän albumilla on kuitenkin tarttuvia ja mielenkiintoisia biisejä. Vaikka yhtye onkin ottanut Megloamialla askeleen aikuisempaa suuntaan, ei huumoria ja pilkettä silmäkulmassa ole onneksi unohdettu. Kelpo pop-albumi, joka erottuu edukseen aiemmasta tuotannosta.

Kuuntele: No party patrol, Sucker for a superstar, Like a robot
Skippaa: How R U doing?, Be my saviour tonight, Playmate to Jesus


sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Mira Luoti: Puhu mulle hulluudesta (2016)

Mira Luoti aloitti soolouransa Pinnan alla -singlellä, joka oli omasta mielestäni raikas ja mieleenjäävä, ja ennen kaikkea nosti mielenkiintoa tulevaa soololevyä kohtaan. Mitähän upeuksia sieltä vielä voisikaan tulla.


Nyt on julkaistu kakkossinkku, Puhu mulle hulluudesta. Ensimmäinen asia, mikä biisistä tuli mieleen, oli Liisa Akimof. Vaikkeivät Mira ja Liisa oikeastaan kovin lähellä toisiaan ole artistillisesti, on tässä sinkussa samantyylisiä sävyjä kuin muutamissa tuntemissani Akimofin kappaleissa. Sanoisin, että sovituksen iskelmällisyys, vähän samantyyppinen tarinankerronta ja laulutyylin monotoniset vivahteet ovat ne yhdistävät tekijät. Puhu mulle hulluudesta ei kuitenkaan pääse lähellekään sitä, millaisia fiiliksiä Pinnan alla aiheutti. Tätä uutta sinkkua kuunnellessani vain mietin, että mitä ihmettä tämä oikein on. Miksi tämmöinen biisi on tehty? Haluaisin kovasti tykätä tästä yhtä paljon kuin edeltäjästään, mutta suoraan sanottuna tämä on hyvin keskinkertainen tuotos. PMH-biisissä ei ole suurempia tähtihetkiä, jotka jäisivät päähän rullaamaan ja pakottaisivat palamaan biisin ääreen vielä kerran. Kertosäkeet sulautuvat liiankin hyvin muuhun biisiin tehden kokonaisuudesta tylsää radiosaastetta, jota jo nyt on joka paikka turvoksissa. Puhu mulle hulluudesta ei omalla kohdallani herätä minkäänlaisia tunteita, ja se on hyvin harmillista, koska nyt Pinnan alla -sinkun herättämä into tulevasta levystä otti hieman takapakkia. Nyt toivon ja uskon, että Puhu mulle rakkaudesta on levyn heikoin lenkki, jonka voi sitten lopulta unohtaa, kun muut loistavammat biisit tallovat tämän jalkoihinsa.

"Nostellaan maljoja, aaveiden kanssa, näetkö mut vielä, kuuletko mun äänen, tulisit hakemaan mut pian."


maanantai 14. maaliskuuta 2016

Rammstein TOP 20, #15: Wollt ihr das Bett in Flammen sehen? (1995)

Herzeleid-albumilta (1995) löytyvä Wollt ihr das Bett in Flammen sehen? sijoittuu Rammsteinin parhaimpien biisien listauksessa sijalle 15.

Wikipedian artikkelin mukaan WIDBIFS-biisiin olisi käytetty samoja äänitehosteita(huutoja) kuin Doom-tietokonepelin hahmollekin. Tätä tietämättäkin täytyy sanoa, että Doom tästä biisistä ensimmäiseksi tulee mieleen juuri äänimaailmansa ansiosta. Se on kuin tunnuslaulu pelin maailmalle: raskaat iskut kuvastavat ihmisten hylkäämissä rakennuksissa liikkuvan sotilaan askeleita, joita painavat varusteet hidastavat, kun taustalla sirisevät poikkinaiset johdot eikä tiedä, mikä äänistä kuuluu kaamealla hirviölle ja mikä rauhaa etsivälle ja turmeltuneelle sielulle. Kun lisätään mukaan sanat, päästäänkin jo irti Doomin maailmasta (vaikka ei nyt kovin kauas). Palavia sänkyjä, verisiä tikareita, ristejä tyynyllä ja lukemattomia kuolleita. Biisissä on parasta huumaava iskevyys, jolla se ajetaan väkipakolla kuulijan korvasta sisään ja sitä kautta sävelet pakottavat elämään musiikin ja sen rytmin mukana. Sen kummempia perusteluja en edes koe biisin tarvitsevan. Kaikki on tässä: iskevyys, tunnelma ja lopun Rammstein-hokemat.

"Sex ist ein Schlacht,
Liebe ist Krieg"


lauantai 12. maaliskuuta 2016

Jera ja Jyri Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? (2012)

Jera ja Jyri Hännisen kirjoittama Haluatko todella kirjailijaksi? painottuu nimensä mukaisesti kertomaan faktoja kirja-alasta. Kirja on tietokirjamaisesti rakennettu, eli ensin on sana/käsite, joka sitten avataan lukijalle. Kerrotaan niin eri kustannusyhtiöiden historiasta kuin kirjallisuuspalkinnoista.

Kirja on hauskasti kirjoitettu, ja moneen kertaan hörähtelinkin ääneen, mutta siinä on silti paljon asiaa jopa liioitellun kyynisesti ilmaistuna. Jos joku Suomessa elää siinä harhaluulossa, että kirjan julkaisu on helppoa ja kirjailijan elämä pelkkää uusien ideoiden kirjoittamista julkaistavaan muotoon, niin tämä kirja kyllä palauttaa maan pinnalle. Hyvä niin, koska tekstiään kustantamolle tarjoava tietää heti alusta, mihin on ryhtymässä eikä elä epätodellisissa unelmissa, että kirja julkaistaan heti ja sen jälkeen ei tarvitse huolehtia mistään taloudellisista asioista.

Itse olen aika paljon koittanut kaivaa tietoa kirjailijan ammatista Suomessa, mutta moni kirjassa esitetty asia tuli silti uutena ja osa jopa yllätyksenä. Olen esimerkiksi tiennyt, ettei kirjoista saatava korvaus ole kovin suuri, mutta yllätyin siitä, miten pieni se todellisuudessa voikaan olla (toki tapauskohtaisia eroja varmasti on). Ja vaikka miten väitetään, ettei kirjailijan tai radiojuontajan ammatissa ole ulkonäöllä/persoonallisuudella väliä, niin tämäkin kirja osaltaan pureutuu siihen ajatukseen, että kyllä sillä on. Onhan se helpompi nostattaa yleisön mielenkiinto, kun lautasella on tarjolla jollain tavalla perusmassasta erottuva yksilö. Toisaalta ehkäpä nykypäivän pr-henkilöt kykenevät luomaan jostain ns. enempi tavallisesta henkilöstä riittävän kiinnostavan, kunhan vain tuovat oikeat asiat esille oikealla tavalla. Ehkäpä jokin täysin harmaa hiirulainen ja yhteiskunnasta eristäytynyt ihminenkin voi omalla oudolla tavallaan olla mielenkiintoinen ja kiehtova.

Kirja ei tietenkään kerro sitä, mitkä ovat avaimet menestykseen, sillä paljonhan on aina tuuristakin kiinni. Jokin aihe, joka kiinnostaa nyt, ei välttämättä enää kiinnosta vuoden päästä. Veikkaisinpa esimerkiksi, että toistaiseksi suurin teinivampyyribuumi on laantunut, mutta ehkä palaa vielä, kun joku jossain kirjoittaa riittävän persoonallisen teoksen. Haluatko todella kirjailijaksi kannattaa mielestäni lukea, jos ala yhtään kiinnostaa, koska koin, että se selittää kattavasti ja monipuolisesti auki eri käsitteitä ja ehkä tosiaan romuttaa epärealistisia luuloja kirjailijan ammatin glamourista. Ja lisäksi kirjoitustyyli tarjoaa makeat naurut.


Tämä kirja oli vielä vuoden 2015 lukuhaastetta, ja luin sen kohtaan 9.:Tietokirja.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Vesala: Tytöt ei soita kitaraa (2016)

Paula Vesala julkaisi viime vuoden puolella ensimmäisen soolosinglensä. Tequila saavutti ansaitusti suosiota Spotifyssa ja radiokanavilla. Itsekin uppouduin Tequilan lumoihin täysin ja kahdessa kuukaudessa se onnistui kipuamaan Spotifyssa koko vuoden toiseksi kuunnelluimmaksi biisikseni. Eli ihan vain muutaman kerran tuli biisiä kuunneltua.

Nyt seuraava maistiainen tulevalta levyltä kantaa nimeä Tytöt ei soita kitaraa. Jo singlen kansikuvan siniristilippupaita viittaa siihen, missä tunnelmissa biisissäkin liikutaan: suomalaisuudessa ja kotiseuturakkaudessa, mutta kuitenkin paulavesalamaisella otteella.

Laulun kertoja on syntynyt pienessä kylässä, jossa vain pojat ovat soitelleet kitaraa, grillikeitaalla herkutellaan perisuomalaiseen tapaan ja sieltä löytyy jotain paratiisiin verrattavaa, ollaan Pohjantähden alla ja työtä joutuu tekemään menestyksen eteen. TESK maalailee maiseman rauhallisesta suomalaisesta kylästä ja monisävyisenä lumoavasta luonnosta, mutta pelkkä seesteisyys ja vakaus eivät riitä vaan tahto ja kaipuu on myös rajojen ulkopuolelle. Kun aita ei peitä naapurin päätä ja Pohjantähtikin näyttää pieneltä, on aika katsella, mistä löytyisi lisää toimintaa ja sävyjä elämään. Kunhan ei lähdetä liian kauas.

Paula Vesalan sanoitukset ovat aina kiehtovia, koska niissä on nerokkaita ajatuksia ja persoonallinen tapa lähestyä asioita, ja aina löydettävissä jotain, mitä ei ole ensimmäisillä kuuntelukerroilla havainnut. Ja mitenpä voisi paremmin kuvailla tietyntyyppistä ihmistyyppiä kuin sanomalla, että "iltalenkki päättyy koiran kanssa kapakkaan"? Eniten tällä hetkellä kuitenkin olen koittanut keksiä, mitä siellä saunan takana voi tehdä. Ensimmäisenä tulee toki mieleen se, miten viedään hankalat ihmiset saunan taakse lopetettavaksi, mutta tämä ajatus ei taida oikein sopia laulun luomaan kuvaan. Vai miten on, sopisiko? Sitten ollaan kyllä jo aika vinksahtaneella alueella ja biisin kokonaistunnelma muuttaisi jälleen muotoaan. Hmm...

Tytöt ei soita kitaraa vahvisti sen, mitä jo Tequilan soidessa pohdin: tämän kesän menot suunnitellaan Paula Vesalan keikkojen mukaan.
Mutta.
Sinkussa on kaikesta hehkutuksesta huolimatta yksi anteeksiantamattoman huono puoli. Nimittäin se, että nyt pitkäsoiton julkaisupäivän odotteleminen muuttui täysin sietämättömäksi tuskaksi.

"Sä oot mun kohtalo, kun ei oo muitakaan."



sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Rammstein TOP 20, #16: Spieluhr (2001)

Albumilta Mutter (2001) löytyy biisi Spieluhr, joka omalla listauksellani on Rammsteinin 16. paras biisi.

Ennen ennen kuin olin tutustunut Spieluhrin sanoihin tarkemmin,oli ensimmäinen mieleenjäävä asia laulun puheintro, ja nimenomaan Lindemannin tapa lausua sanat hyvin artikuloiden syvällä, karismaattisella äänellään. Juuri siksi biisistä tuli saman tien suosikkini. Myöhemmin kuunnellessani tarkemmin mistä laulusta lauletaan, pidin siitä yhä enemmän, vaikka samalla se muuttui aina vain karmivammaksi. Sanoissa itsessään ei ole mitään erityisen roisia, mutta tunnelma ja tarinan juoni ovat ne syyt, jotka tekevät biisistä jopa vainoavan karmean. Kauhuleffoissa, joissa on lapsia varjoina nurkissa tai ääninä katonrajassa, ovat usein minulle niitä kaikkein karmivimpia. Sellaisia, jotka tunkeutuvat vertahyytävinä lonkeroina ihon alle ja siten laskevat ruumiinlämpöä hitaan tuskallisesti. Lähtökohtaisesti lapset mieltää viattomiksi, puhtaiksi ja sellaisiksi, jotka eivät tule kummittelemaan. Kun sitten näin tapahtuu, nousee iholle kylmä hiki ja alkaa katsella epäluuloisena selkänsä taakse ja pimeisiin nurkkiin henkeään pidätellen, että näkyykö siellä kenties usvaisia, pyöreitä kasvoja isoine ja viattomine silmineen. Spieluhrissa lapsi tekeytyy kuolleeksi, koska haluaa olla yksin ja hänet haudataan soittorasian kanssa hiekkaan. Ensilumen tullessa rasia käynnistyy, ja lapsen laulu ja soittorasian soittamat lastenlorun sävelet kaikuvat tuulessa. Spieluhr on lumoavalla tavalla ahdistava, karmaiseva ja juuri sellainen, jonka tarinan pystyisi suorilta piirtämään paperille tai tekemään siitä musiikkivideon.Vaikka monet Rammsteinin biisit kertovat mitä pimeimpiä tarinoita, on Spieluhr silti yksi yhtyeen hirvittävimmistä biiseistä.

Ein kleiner Mensch stirbt nur zum Schein
wollte ganz allein sein
das kleine Herz stand still für Stunden
so hat man es für tot befunden
Es wird verscharrt in nassem Sand
mit einer Spieluhr in der Hand



keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Connie Francis: Stupid cupid (1958)

Uppouduin taas iskelmäsoittolistani vanhempien biisien maailmaan, ja sieltähän löytyi Connie Francisin Stupid Cupid. Biisi on Howard Greenfieldin ja Neil Sedakan käsialaa.

Kuuntelin yläasteaikoina paljon 40-60-lukujen musiikkia ja pääasiassa iskelmää, mutta en muista rekisteröineeni tätä biisiä tuolloin. Itse asiassa tämä tuli tutuksi Anne Hathawayn tähdittämästä Prinsessapäiväkirjat-elokuvasta, kun koulun pissikset lauloivat tätä rantabileissä. En vielä tuon elokuvankaan myötä aivan päässyt biisiin sisälle, mutta joitakin vuosia myöhemmin biisi tuli vastaani Spotifyssa ja yllättäen diggasinkin siitä. Stupid cupid on hauska, pirtsakka, leikittelevä ja mieleenjäävä biisi. Olisi ihan mielenkiintoista tietää, onko biisin sanat aikoinaan aiheuttaneet minkälaisen reaktion, koska on kuitenin laulettu sekä naisten että miesten pussaamisesta. Ei Stupid cupidia ihan joka päivä jaksa kuunnella, mutta kyllä tämän pariin aina miellään palaa tasaisin väliajoin, kun on se vaihe, että haluaa kuunnella vanhoja klassikoita.

You got me jumping like a crazy clown
And I don't feature what you're putting down
Well since I kissed her loving lips of wine
The thing that bothers me is that I like it fine



.