keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään

Ala-asteella minua nimiteltiin Itkupilli-Iiraksi. Itkin, jos luokan poika potkaisi minua tahallaan tai vahingossa polveen. Molempia sattui. Joskus he tekivät niin vain katsoakseen, miten nopeasti pillahtaisin itkuun. Nyyhkytin itsekseni, jos luokan suosituimmat tytöt haukkuivat paksua ja luonnonkiharaa tukkaani, joka oli täysi vastakohta heidän suorille ja silkkimäisille hiuksilleen.
Itkin, jos sain seiskan matikan kokeesta, tosin ilosta, sillä harvemmin sain niin hyviä numeroita. Itkin, jos minua ei valittu liikuntatunnilla ensimmäisten joukossa tai jäin ilman paria. Näin kävi usein siksi, että itkin. Itkin, kun onnistuin lyömään kunnarin pesäpallossa tai torjumaan maalin jalkapallossa. Silloin tunsin hetkellisesti onnistumisen iloa, että ehkä selviäisin elämästäkin.

Jos myöhästyin bussista, nyyhkin pysäkillä, koska tiesin, että äitini suuttuisi. Jos unohdin keskiviikkoisin täyttää tiskikoneen, tärisin keittiön nurkassa silmät punaisena ja henkeäni ahdisti, kun äitini huusi ja raivosi. Kun hän oli huutanut itsensä uuvuksiin ja rikkonut vähän astioita, hän lähti ja minä siivosin sirpaleita lattialta. Nenäni vuosi, sydäntä puristi ja itkin, kun sirpaleet viilsivät sormeni rikki ja veri tahri lattiaa ja vaatteita. Kun terveydenhoitaja ihmetteli haavojani, itkin pelosta, koska en voinut kertoa totuutta. Valehtelin koulussa ja valehtelin kotona, olin uupunut koko kuvioon, mutta en tiennyt, miten tilannetta olisi voinut parantaa. En tiennyt, kiinnostiko ketään aikuista, että olin väsynyt ja odotin vain päivää, jolloin täyttäisin 18 vuotta. Pyyhin iltaisin kyyneliäni tyynyliinan kulmaan toivoen, että voisin nukkua vähintään sata vuotta kuten Ruusunen ja herätä prinssin suudelmaan.

Vain muutaman ystävän seurassa olin huoleton, ei tarvinnut olla aivottomana kulkeva zombie, peloissaan tai väsynyt. Saatoin olla oma itseni, sellainen kuin oikeasti sisimmässäni tunsin olevani enkä sellainen, millaiseksi ailahteleva elämä minut oli muokannut.

Eräänä iltana jälleen lattialta sirpaleita siivotessani kuulin ovikellon soivan. Tiesin äitini lähteneen hetkeä aikasemmin joko juotavan tai seuralaisten hakuun, joten varovasti menin ovelle ja jäin kuuntelemaan. Tulija ilmoitti olevansa poliisi, joten avasin oven. Hän kertoi vakavana, että äitini ei enää tulisi takaisin ja minulle etsittäisiin uusi koti. Poliisi kysyi ymmärsinkö, mitä hän oli juuri kertonut. Nyökkäsin ja mietin, kertoisinko kaiken sen ilon, joka satakielen sävelin liversi sydämessäni tai vapauden tunteen kuin olisin viimein saanut kauan toivomani siivet selkään ja leijailisin nyt maiden yllä etsien Eiffelin tornia tai Vapauden patsasta. Purskadin itkuun, kuten arvata saattoi, mutta toisin kuin punertavatukkainen poliisimies luuli, en itkenyt menetyksen aiheuttamasta tuskasta vaan siksi, että tunsin vihdoin persoonani saavan vapauden vankilastaan ja että pääsisin vihdoin kurjista lempinimistä ja saisin ehkä uusia. Iloinen Iira, ilakoiva Iira, ilmailustakin innostuva Iira,... Kaikki käy, kunhan itkupilli-sanaa en enää koskaan kuule.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.