torstai 7. tammikuuta 2016

Muistoja 90-luvulta: Nylon Beat

Youtuben suosikkilistalle oli jäänyt yksi Nylon Beatin Satasen laina -esitys pyörimään muistutuksena, että kirjoittelisin omasta NB-historiastani. Tuosta esityksestä muistan jostain lukeneeni (lähdettä en vain saa millään päähäni, ehkä joku lehtihaastattelu?), että Nailonit eivät tykänneet aluksi yhtään siitä, että Satasen laina valittiin sinkuksi ja kun joutuivat menemään esittämään sen telkkariin, niin osoittivat mieltään esiintymällä kuin olisivat hullujen huoneelta karanneet. Täytyy sanoa, että siinä suhteessa nappisuoritus ja on varmasti ollut niin tv:n katsojat kuin tyttöjen taustajoukotkin ihmeissään katsoessaan tuota esiintymistä. Huvittavan näköistähän tuo on, mutta omalla tavallaan myös hyvin rohkeaa ja pokkaa on todella löytynyt. Tuostahan olisi voinut suurempiakin seuraamuksia, mutta ei se ainakaan tyttöjen suosioon vaikuttanut eivätkä tytöt tainneet edes ajatella, että esiintyminen voisi tehdä hallaa maineelle.



Mutta niin, tuo videoa ja muutama muu samaan aikaan Youtubeen ladattu esitys kirvoitti mieleeni ajat, jolloin Nylon Beat oli "the best band ever" ja yritän lyhyesti kertoa siitä.

Nylon Beat esiintyi vuonna 1996 Messukeskuksessa jossain tapahtumassa, jossa oli myös XL5. Itse menin kaverin vanavedessä XL5:sta katsomaan ja NB esiintyi heidän jälkeensä. Silloin kummasteltiin Naikkareiden kohdalla, että kuka tällaistakin kuraa kuuntelee. Taidettiin katsoa vain biisin verran ja lähdettiin menemään.

Rakastuin mä looseriin
oli tuossa vaiheessa soinut radiossa, jolloin se vielä ärsytti. Puhumattakaan Teflon lovesta, hyi olkoon. Ihan tarkkaan en muista, mikä oli sitten se varsinainen käännekohta. Mikä biisi tai mikä hetki muutti mielipiteen täysin. Seuraava muistikuva on vain se, että oltiin vanhempien kanssa kaupassa ja näin hyllyssä Satasen laina -kasetin ja sanoin, että tuon haluan. Kun lähdettiin ajamaan kotiin, laitoin kasetin auton soittimeen ja taidettiin matkan aikana ehtiä kuunnella A-puoli melkein kokonaan. Muistan vielä elävästi, miten musiikki soi autossa ja kuinka korvat höröllä kuuntelin jokaista biisiä, säveltä ja henkäystä. Tuli sellainen fiilis, että nyt ollaan jossain käännekohdassa, tämä on jotain uutta ja ihmeellistä.

Myös kaverini oli saanut samoihin aikoihin kyseisen kasetin ja molemmat tahoillamme kuuntelimme niitä Aikakoneen Toiseen maailmaan -albumin ohessa. Satasen lainalta suosikikseni valikoitui saman tien Kuumalle hiekalle ja pysyi siellä horjumatta vuodesta toiseen.



Kun "Satku" oli tarpeeksi kauan pyörinyt kasettidekissä, alkoi kaipaamaan lisää kuunneltavaa ja jostain kaivoin tiedon, että yksi albumi on ilmestynyt edellisvuonna. Kun lähdin kasettia etsimään, tuntui, ettei yhdessäkään Helsingin levykaupassa sitä ole ja kateus oli käsittämättömän suuri, kun kaverini vanhemmat olivat löytäneet kyseisen kasetin hänelle. Elämä tuntui niin epäreilulta. Hieman myöhemmin löysinkin debyyttilevyn CD-versiona ja myönnettäköön, että olin aika ylpeä tuosta hankinnasta ja pikkuisen vahingoniloinen, että kaverilla oli "vain" kasettiversio.

Debyyttialbumi oli silloin suurin aarre maailmassa ja yksi ensimmäisiä hankkimiani CD-levyjä. Tuossa vaiheessa levyn suosikkejani olivat Rakastuin mä looseriin, Valmis oon vaikka armeijaan ja Kun kundi pelkää. Suurinta kummastusta herättivät Hei me tehdään ydinkoe sekä Elämä on lyhyt, joissa kummassakaan ei tuntunut olevan mitään järkeä ja molempien sanoituksen hiersivät korvaa. Kyllähän sen honotuksen jo tuossa vaiheessa huomasi, mutta ei se kuuntelua häirinnyt, koska biisit olivat pääosassa ja ne upposivat kuin häkä.
Vuoden 1998 puolella törmäsin avain sattumalta Nylon moon -kasettiin ja sain vinguttua vanhempani sen ostamaan. Tuolloin pidettiin kavereiden kesken aika paljon levyraateja, eli soitettiin biisiä niin kauan, että kukin raatilainen oli ehtinyt kirjoittaa omat arvionsa/pisteensä ylös (kuviakin sai piirtää, jos siltä tuntui, mutta ne eivät yksinään kelvanneet). Välillä riitti pelkkä numeroarvio, mutta välillä piti sitten sanoakin biisistä jotain. Näin jälkeenpäin ei ehkä kovin yllättävää, että itse olin kaikkein aktiivisin levyraatien vetäjä. Sain jopa muutamat kaverit kyllästymispisteeseen asti ja he jo sanoivat, että mitä tahansa muuta voidaan tehdä, mutta ei enää levyraateja. Heh.

Joka tapauksessa, eräänä levyraati-iltana pistin kasetin soimaan ja itsekseni myhäillen katselin kaverini ilmettä, kun "Satasen laina" lähti soimaan. Muistan, että kaveri huokaisi syvään, koska luuli tietävänsä, mikä biisi on tulossa. Hymyni leveni entisestään, kun laulu alkoikin: "I would be calling you, if I had your number..." En muista, paljonko biisi lopulta sai pisteitä, mutta kyllähän tuo kehuja sai enempi kuin alkuperäinen. Uutuudenviehätystä, totta kai.

Nylon Beat esiintyi Jyrki Hit Challenge-ohjelmassa ja voittikin Viimeisellä, jonka itse silloin kuulin ensimmäistä kertaa. Viimeinen jysähti ja kovaa, ehkä kovemmin kuin yksikään NB-biisi aikasemmin. Mutta tärkeintä tuossa esityksessä oli Erinin hattu, koska minulla oli melkein samanlainen ja vähänkö olin ylpeä siitä hatusta. Ja aina kun lauloin Nylon Beattia, pistin hatun päähän ja tein samoja ilmeitä kuin Jonna, koska Jonna nyt kuitenkin oli oma suosikkini. 

 

Valehtelijaa osasinkin odottaa kuin kuuta nousevaa ja tässä vaiheessa olin alkanut kerätä lehtileikkeitä aktiivisesti. Voisi melkein sanoa, että näihin aikoihin fanius oli huipussaan. Kuten taisi olla koko muullakin Suomella, sillä onhan Valehtelija bändin myydyin levy. Kaiken lehtileikkeiden keräämisen ja esitysten nauhoittamisen lisäksi olimme kaverini kanssa alkaneet laulamaan Nylkkäreiden biisejä ja tästä syystä olin kuunnellut koko tuotantoa tarkalla korvalla niin, että varmasti jokainen henkäyskin oli kohdillaan ja että varmasti roolijaot menivät oikein (hän lauloi Erinin ja minä Jonnan osuudet). Erityisesti muistan, että Veit multa frendin -biisin taustalaulut olivat yhtä helvettiä korvalle, koska monessakin kohtaa Erin ja Jonna kuulostivat lähes samalta.

Niinpä kelasin kasetteja jatkuvasti aina pari sekuntia taaksepäin, ja jos tilanne vaikutti mahdottomalta, liitin kuulokkeet stereoihin ja koitin pinnistellä kuullakseni lopultakin oikein. Kyllähän lauluosuuksia jonkun verran jälkikäteen jouduttiin korjailemaan, kun korva harjaantui erottamaan, miten tytöt käyttivät ääntään ja millaisia maneereja heillä oli. Jatkoin tuota tarkkaa kuuntelua aina viimeiseeen levyyn asti ja voinkin sanoa, että olin tuolloin erittäin hyvä erottamaan tyttöjen äänet toisistaan. 


Demo-albumilta (2000) lohkaistiin mahtihitti Syytön sekä euroviisuedustus Viha ja rakkaus. Demo oli Valehtelijan jälkeen selvästi rokahtavampi albumi ja sen takia aluksi kuulosti korvaani hieman liian erikoiselta. Ja erityisesti avausraita Demoja kuulosti tuolloin aivan liian heviltä ja laulaminen rääkymiseltä. Levyltä löytyi toki hyviäkin biisejä ja erityisesti tyttöjen soolobiisit yllättivät positiivisesti. Tämä albumi lienee silti toinen sellainen, jolta löytyy enemmän vähemmän kuunneltavia biisejä. Debyytillähän on liki parikymmentä raitaa ja osan niistä skippasin lähes aina. Samoin Demo-albumilla vähemmälle kuuntelulle on jäänyt yllättävän moni kipale, kuten Soita mulle, Demoja ja Vaihdan. Näihin aikoihin NB-fanitukseni laantui ja kun Anna mulle pärähti radioihin, se oli suorastaan ärsyttävä. Tuolloin ärsytti myös tyttöjen honottava laulutyyli ja muutenkin olin ehkä kuunnellut heitä liikaa, joten Extremen (2001) sinkut menivät vähän ohi julkaisuajankohtinaan.

Kaikesta huolimatta, älkääkä kysykö miksi, hankin silti Extremen julkaisupäivänä. Kuuntelin sen kerran kotona läpi ja olin tuossa vaiheessa todella pettynyt levyyn ja se oli mielestäni ihan järkyttävän huono, vaikka jälkikäteen se mielestäni olikin yksi bändin parhaimpia levyjä. Levy jäi hyllyyn pölyttymään, mutta sitten kaverini kanssa kaipasimme lisää laulettavaa, joten kaivoin Extremen hyllystä ja ns. väkisin aloin kuuntelemaan biisejä läpi. Kuinka ollakaan levy alkoi aueta ja huomasin, ettei se niin paska ollutkaan. Tuolloin Last in line (2002) oli jo ulkona ja mielestäni ihan kelpo albumi sekin, vaikka se muuten menestynyt kummemmin.

Sitten tuli vuosi 2003, jolloin NB ilmoitti lopettavansa uransa. Se oli siihen aikaan aika kova paikka, koska samana vuonna myös toinen ysärisuosikkini Aikakone pisti pillit pussiin. Näin jälkikäteen hieman huvittaa, miten vakavasti sitä nuo lopettamispäätökset otti, koska fanitti noita yhtyeitä niiiiiin kovasti. NB julkaisi kuitenkin vielä yhden albumin 12 apinaa (2003), joka erottuu selkeästi kaikista muista yhtyeen albumeista. Pientä honotusta on jo edelleen kuultavissa taustalta, mutta levyltä kuulee jo sen, että molempien laulu- ja hengitystekniikka on parantunut vuosien saatossa ja tulkinnat vahvistuneet. Jos vertaa debyyttiin, niin erohan on huima. Näin paljon myöhemmin kuunneltuna ensimmäisen albumin lauluosuudet ovat kyllä aika järkyttävää kuultavaa, vaikka stemmat hoidetaankin hienosti. Ja koska olen "pakon" sanelemana paneutunut enemmän Jonnan laulutyyliin, mielestäni debyytilläkin sieltä taustalta on kuultavissa se potentiaali ja persoonallinen äänenväri.



Aikalailla tuolloin 2003/2004 vuodenvaihteessa jäähyväiskeikan jälkeen myös oma NB-fanitukseni alkoi hiipua, ja koska Jonna sopivasti lähti soolouralle, jatkoin siitä sujuvasti hänen tekemisiensä seurailua. Mutta  Nylon Beattia ei tuon jälkeen enää ole tullut aktiivisesti kuunneltua. Sen verran, mitä joskus radion kautta on tullut ja Youtubessa toki satunnaisesti. En edes muista, koska olisin kokonaisen albumin alusta loppuun kuunnellut tai edes levysoittimeen laittanut. Saattaa toki olla, että jossain vaiheessa palailen niihin tunnelmiin ja kirjoitan levyistä levyarvosteluja, koska nyt tämän muistelon myötä vähän kutkuttelisi pistää biisit soimaan ja katsoa, miten sanat ovat muistissa. Klassikoitahan monet biiseistä ovat ja kuvastavat hyvin  90-luvun puhdasta kotimaista poppia. Onhan jokaisessa, todella jokaisessa, NB:n biisissä niin kova nostalgia-arvo, että jo sen takia ne taatusti tulevat aina kulkemaan mukana tavalla tai toisella enkä varmasti koskaan pysty yhtyeen tuotantoa objektiivisesti arvostelemaan.

Vuosien saatossa hyllyyn on kertynyt kansioittan lehtileikkeitä, monta tuntia tv-esiintymisiä, melkein jokainen julkaistu CD ja muuta sekalaista fanikama. Ne muistuttavat aina siitä, miten paljon yhtyettä aikoinaan fanitin ja miten monta hienoa hetkeä tuli koettua niin keikoilla, ystävien seurassa kuin mahtavassa faniyhteisössä, NB.orgissa.



2 kommenttia:

  1. Kylläpä muistit tarkasti noita alkuaikojen juttuja ja omia fiiliksiä! Oli kyllä kuin omista ajatuksista noi laulujen nyanssien tunnistamiset, etenkin ekalta levyltä joissain biiseissä oli lähes mahdoton sanoa kumpi laulaa missäkin kohdassa (ja myöhemmin tajusin, että laulavat tod. näk. yhdessä koko biisin). Ja sit se oli kuitenkin niin tärkeää tietää, kun kaverin kanssa niitä laulettiin. Meikä oli Erin, värjäsin hiuksetkin sen takia :)

    Muistan kans jostain lukeneeni ton Satasen laina -esityksen tarinan, nyt kun mainitsit :) Nykypäivänä tommosta ei kyllä telkkarissa näytettäis, tai vähintäänkin ois kauheet otsikot lehdissä, että Nylon Beat käyttää huumeita :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä sitä itsekin ihmettelee, mitä kaikkea pystyy muistamaan. Jännästi välillä vaan käy niin, että jotkut tärkeemmät asiat tipahtaa muistista nopeammin kuin tämmöset vähemmän tärkeet. ;)

      Noita lauluosuuksia kuunnellessa joskus itsekin valaistuin tuohon samaan, että kappas, siinähän kuuluukin kaks ääntä eikä yks, ja sielu sai rauhan. ;)Ja kyllähän noi roolijaot pitää vakavissaan ottaa ja sen mukaan ittensä stailatakin. ;)

      Toi on varmasti totta, ettei nykyään tommonen esiintymistyyli pääsis läpi, ja vaikka pääsisikin, niin varmasti olisi Seiskat sun muut juorulehdet ensimmäisinä repimässä kunnon otsikoita, että millaistakohan elämää nämä aiemmin niin kiltit tytöt oikein elävätkään. :D


      Poista

.