maanantai 4. tammikuuta 2016

HIM @ Tavastia (Helsinki, 30.12.2015)

HIMin uudenvuoden keikka myytiin 7 minuutissa loppuun, joten onneksi yhtyeen aikataulut antoivat periksi kahdelle lisäkeikalle. Sain lipun keskiviikolle, eli Helldonen kakkosillalle.


Tämä oli omalla kohdallani ensimmäinen HIMin keikka, sillä aiempina kertoina olen aina ollut hetkisen liian myöhään ostamassa lippuja. Olen kuunnellut HIMiä jo kauan ja Ville Valolla on huikea ääni, mutta yhtyeellä on kuitenkin paljon biisejä, joita en tunne ja tähän asti HIMiä en esimerkiksi ole lisännyt kovinkaan monelle soittolistalle. Keskiviikkoiltaisen keikan jälkeen olen tässä useampaan otteeseen pohtinut, että miksi on kestänyt näin kauan ennen kuin olen valaistunut. Biiseissä on nerokkaita ratkaisuja, taitavaa soitantaa ja Villen tulkinta tekee niistä timanttisia, mutta miksi näistä kaikista asioista huolimatta en vielä ole fiilistellyt yhtyettä täysillä? Osaisinpa vastata. Mutta nyt voin vannoa, että tämä keikka muutti tuon epäkohdan ja alan tutustua yhtyeen musiikkiin tarkemmin ja laajemmin.

Yhtye aloitti illan Buried alive by love -biisillä, joka oli yksi niistä itselle tuntemattomammista biiseistä. Hyvin kuitenkin polkaisiin aatonaatto tällä käyntiin. Jo tämän upean aloitusbiisin aikana näki, että yhtyeellä oli hyvä draivi päällä. Vaikka lavoja on kierretty ja samoja biisejä soiteltu useita kertoja, ei sitä nähnyt soittajien kasvoilta. Rutiinia oli, totta kai, muttei rutinoitumista.


Kakkosbiisinä tuli yksi lempparibiiseistäni eli Poison girl. Siinä on kaikki palaset oikeilla paikoilla, kertosäe, joka ei unohdu, ja aivan mielettömän upeasti raikasi myös Tavastian tiloissa. Funeral of hearts -biisi on itselleni astetta erityisempi biisi ja yhteislauluhetket nostattivat kylmät väreet kulkemaan kehon läpi, niin hienolta tuntui ja kuulosti. Koko ilta oli taikaa, mutta aina yleisön laulaessa täysin palkein mitä tahansa biisiä, tulee siitä mielettömät sävärit. Ollaan vain siinä hetkessä samanmielisten ihmisten ympäröimänä ja jokainen ymmärtää, että tämä musiikki tässä näin on merkittävää, ainutlaatuista ja sitä on tultu tänne fiilistelemään. Voin vain kuvitella, miltä se artistista itsestään tuntuu, jos näin yleisön jäsenenäkin joillakin keikoilla olen jopa silmäkulmia joutunut pyyhkimään yhteislauluhetkien kaikuessa oikein komeasti.

Pretending, Join me, Wicket game, The Sacrament... Wings of a butterfly, In joy and sorrow, Right here in my arms... Jokainen biisi oli kohokohta, raudanlujaa ammattitaitoa alleviivaava ja jokaisen livesovitus meni ihon alle tarrautuen jokaiseen soluun. Keikalla haukkoi henkeään muustakin syystä kuin tiiviin ihmismassan aiheuttaman lämmön ja lievän hapenpuutteen vuoksi. Moneen kertaan mietin, miten voi olla näin hieno bändi, niin taitavia, niin hyvällä meinigillä.


Yllätyin siitä, että HIM ei päättänytkään keikkaa järjettömään hevimättötykitykseen vaan rauhallisempiin säveliin When love and dead embrace -biisin tahdeissa. Toisaalta ehkä ihan hyväkin valinta, sillä viimeinen biisi ennen encoreja oli Billy Idol -cover Rebel yell. Kyseinen coverointi oli täyttä kultaa. Niin huikea meininki, kun salissa alkoi happi loppua, hiki virtasi, soittimet pauhasivat ja oltiin lähellä euforiaa, nirvanaa ja ties mitä tunteita ja sfäärejä. Hävettää vähän tunnustaa, etten illan tuoksinassa millään saanut päähäni alkuperäistä esittäjää. Tiesin kyllä, että biisi ei ole HIMin, mutta ihmettelin, että osaan sanat kokonaan, mutten muistanut esittäjää. Oli pakko heti kotona yöllä tarkistaa ja kyllä hävetti, ettei Billy Idolin nimi tullut mieleenkään.

Kuuntelin lumoutuneena, miten Villen ääni taipuu suuntaan ja toiseen, ja erityisesti ne matalat äänet saavat pään aivan pyörälle. Vaikka levyillä ja Youtubesta katsomillani videoilla tämä toki käy jossain määrin ilmi, mutta kyllä se aina itse todistettu livekeikka on aina enemmän ja upeampaa. Ville oli lavalla aika lailla paikallaan, mutta mitään seinästä seinään kimpoilua ei kaivannutkaan. Antaa musiikin ja soittajien karisman kantaa ja puhua puolestaan. Olin erityisen vaikuttunut siitä, miten Ville esiintyessään sai yleisön (tai no puhun nyt tietysti omasta puolestani) tuntemaan, että hän on paikalla vain meitä varten luodessaan toistuvasti katsekontakteja eripuolille salia. Tuntui kuin hän olisi tarkistanut jokaisen nurkan, että onhan kaikki vielä mukana ja näin tunnelma oli intiimi ja itselle tuli erityinen fiilis saadessaan olla osa tätä tilaisuutta. Ehkä se olin vain minä, mutta keikalla tuntui olevan erityyppisempi ja poikkeuksellisempi tunnelma kuin useammalla toisella keikalla, jolla olen aiemmin ollut. Vaikea sitä on sanoiksi pukea, niin hyvällä tavalla hämmentävää tuo puolitoistatuntinen oli.


Samaan aikaan, kun olin lumoutunut Villestä, kiinnitin myös toistuvasti huomiota soittajiin. Basistiin (Mikko "Migé Amour" Paananen) ensiksi, koska hän vaikutti siltä, että olisi polkaissut bileet käyntiin itsekseenkin, vaikka ketään muita ei olisi ollut lavalla tai yleisössä. Kun olin ajatuksissani ihastellut Villeä ja basistia, seuraavaksi mietin, että onpas muuten kitaristillakin (Linde Lindström) hyvä meininki ja soitossa asennetta, puhumattakaan rumpalista (Jukka Kröger) ja kosketinsoittajasta (Janne Puurtinen). Eli useamman kerran illan aikana tuli hämmästeltyä jokaista bändin jäsentä erikseen, että miten lahjakkaita ja hyvin yhteen soittavia he ovat. Maailmanluokan tähtiä sataprosenttisesti!


Tavastian kakkosillan biisilista:
Buried alive by love
Poison girl
Your sweet 666
Pretending
Kiss of dawn
Killing loneliness
Soul on fire
Join me
Wicked game
The Sacrament
Wings of a butterfly
In joy and sorrow
Heartache every moment
Right here in my arms
The funeral of hearts
Rebel yell
*
Passion killing floor
Razorblade kiss
When love and death embrace

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.