torstai 21. tammikuuta 2016

Anna Eriksson: Mana (2012)

Anna Eriksson julkaisi vuonna 2012 Mana-nimisen albumin, joka poikkeaa artistin aiemmasta tuotannosta merkittävästi. En oikeastaan koskaan ole Annan musiikista välittänyt, ihan muutamaa biisiä lukuun ottamatta (esim. Kesällä kerran). Kuulin ennen levyn julkaisua Jos mulla olisi sydän -biisin radiosta ja olin hämmentynyt, sillä se oli ensimmäinen biisi, joka ei vaatinut välitöntä radion sulkemista. Annan huutava ja paatoksellinen laulutyyli on pääasissa ärsyttänyt eikä mielestäni biiseissä ole ollut aitoa ja lämmintä tunnetta vaan ne on puskettu voimalla läpi. Jos mulla olisi sydän tuntui omaan korvaani sopivan paremmin Annan ääneen: tässä se paatos ja puskeminen toimii. Draamaa ja pimeyttä. Vielä näin vuonna 2016 biisi on oikeasti hyvä ja kestää kuuntelua. 

Levy alkaa sanoilla: "Mä en halua elää, jos sä kuolet pois, mä en halua rakastaa."  Jo nuo sanat vakuuttavat, että nyt kuullaan jotain toisenlaista ja ettei levyllä laula mikään Kun katsoit minuun -Eriksson. Sanokoot mitä vaan on voimakas aloitus ja erityisesti taustakuorot vahvoine rummutuksineen saavat uskomaan, että tämän levyn jaksaa kuunnella loppuun asti.

Orjantappuran ruusut on taustoiltaan hyvin pelkistetty, jolloin pääosassa on Annan ääni. Tulkinta on  koskettavaa ja sanat ovat yllättäen sellaiset, joiden etenemistä kuuntelee mielellään ja kiinnostuneena. Erityisesti kertosäkeet ovat tämän biisin vahvuus ja täytyy sanoa, että Annan äänestä kuuluu mielenkiintoisia sävyjä ja monipuolisuutta, jota ainakaan aiemmissa sinkkubiiseissä ei ole omaan korvani muistiin tarttunut.

Rakkauden ateisti on sekin hieno biisi, oikeastaan koko albumin parhaimmistoa. Mieletön rytmi ja meno heti alkusekunneilta. Tämä taatusti pesee kaikki Annan aiemmat sinkkujulkaisut ja muutamat muut kuulemani biisit mennen tullen.

Kulje ohi. "Tätä katua kulkee nainen, älä koske, jos et osaa rakastaa. Tätä katua kulkee nainen ja sen harteilla on monta tarinaa. Jos en viereesi sovi, kulje ohi." Ei lisättävää. 

Tikaritaivas kuulostaa siltä kuin se laulettaisiin jostain pilven reunaalta katsellen omaa elettyä elämää. Kuin laulun kertoja katselisi ulkopuolisena omaa rakkauselämänsä elokuvaa kuolemansa jälkeen. Surumielinen biisi, joka kaikuu muistojen virran taustamusiikkina.

Paha mies. Olisikohan tässä levyn paras biisi? Korjaus. Olisikohan tämä Annan koko tuotannon taidokkain ja upein biisi? Vastaus: Epäilemättä on.
Toinen kysymys: voiko tämä todella olla sama laulaja, jonka biisit ovat aina aiheuttaneet minulle välittömän tarpeen sulkea radion?

Minulla oli ennakkoluuloja tämän levyn kohdalla enemmän kuin taatusti minkään toisen artistin kohdalla. Kuten mainittu, Anna ei kuulu suosikkeihin. Olen aina ärsyyntynyt laulajan huutavasta laulutavasta, ja hänen laulaessaan herkkiä rakkauslauluja, ovat ne tuntuneet epäaidoilta ja väkinäisiltä. Sen verran mitä artistin tuotantoa tunnen, ovat biisit olleet kovin paljon toistensa kaltaisia eivätkä tekstitkään ole ponnahtaneet erityisemmin esiin.

Olinkin levyä ensimmäistä kertaa kuunnellessani lievästi ilmaistuna "hieman" järkyttynyt siitä, että sellainen artisti, jolle olin jo antanut tuomion, yllättääkin takavasemmalta positiivisesti. Albumi on synkkä, taidokas ja monipuolinen, omanlaisensa kokonaisuus. Biiseistä välittyy enemmän tunnetta kuin iskelmämateriaalista ja Mana tulee näin paljon lähemmäs kuulijaa. Tunnustan, etten ole yhtään Annan aikaisempaa albumia kuunnellut alusta loppuun, joten kokonaisuutena en voi tätä aiempiin verrata. Toissalta sinkkubiisien perusteella ei ole tarvinnut edes harkita, olisiko noille albumien kuunteluille edes ollut tarvetta.
Paatosta levyllä on edelleen, mutta näihin vakavempiin teksteihin se sopii. Joskus valaisemattomia polkuja pitkin seilaaville levyille toivoo valonpilkahduksia, mutta itse en kaivannut tälle levylle mitään enempää. Tämä on tyylikäs ja hienosti tuotettu kokonaisuus ja yllättää varmasti monet muutkin erilaisuudellaan. Kaikenkaikkiaan teksteissä on oivallusta ja ne pistävät ajattelemaan, joka on mielestäni todella tärkeää. Tyhjänpäiväisiä sanoituksia ei kovin montaa kertaa jaksa kuunnella eivätkä ne jää mieleen tai elämään musiikin sfääreissä.

Mahtavaa, että artistit osaavat ja uskaltautuvat uudistua. Annan faniksi en kuitenkaan julistaudu enkä aio iskelmälevyjä vastedeskään kuunnella, mutta Manaa jaksan kuunnella edelleen ja tämä onkin ainut Annan levy, joka levyhyllystäni löytyy.

Kuuntele: Paha mies, Jos mulla olisi sydän, Tikaritaivas
Skippaa: Pelasta mut häneltä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.