sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (1957)

Tove Janssonin Vaarallinen juhannus (ruotsinkielinen teos julkaistu 1954, suomeksi 1957) on tarinana yksi suosikkejani. Ensin se tuli tutuksi television muumianimaatiosta ja viime vuoden puolella sain vihdoin kirjan luettua. Kirjaa en ole itse aiemmin lukenut enkä ainakaan äkkiseltään muista, että sitä olisi minulle lapsenakaan luettu.

Muumilaakson tulivuori osoittaa elonmerkkejä ja purkautuessaan aiheuttaa tulvan, joka ottaa valtaansa koko Muumilaakson ja Muumitalon. Perhe pelastautuu ohitse lipuvaan taloon, joka paljastuu teatteriksi. Muumiperheellä ei kuitenkaan ole hajua, mikä teatteri on ja ihmettelevätkin pukuhuoneiden varustusta kuin tekohedelmiä. Mukana ovat Mamman, Papan, Muumipeikon, Niiskuneidin, Pikku Myyn ja Mymmelin tyttären lisäksi Homssu ja alakuloinen Miska.

He majoittautuvat teatteriin, jossa asustaa Emma, joka pitää muumeja hölmöinä ja taidetta ymmärtämättöminä. Eräänä iltana teatteri ajautuu lumoavan puun läheisyyteen, ja Muumipappa kiinnittää köyden ja kävelykeppinsä avulla teatterin puuhun kiinni. Yöaikaan Emma huomaa kepin kiinnitettynä kuiskaajankoppiin ja hermostuu, että arvokasta teatterirakennusta tärvellään noin törkeästi. Niinpä hän riuhtaisee kepin irti ja teatteri lähtee lipumaan omia matkojaan. Näin eroavat puussa nukkuneiden Niiskuneidin ja Muumipeikon tiet muusta perheestä. Samaan aikaan Nuuskamuikkunen vaeltelee omia reittejään ja haluaa saada puistonvartijan edesvastuuseen typeristä teoistaan.

Muumipappa kirjoittaa teatteriesityksen, jonka muumit, Homssu ja Miska näyttelevät. Näytelmä on erilainen kuin tv-sarjassa eikä kirjassa myöskään esiinny Nipsua. Toiveissa on, että sana näytelmästä kiirisi ympäri laakson ja tavottaisi lopulta kadonneet lapset.

Muumikirjoissa voi aina luottaa siihen, että ne ovat laadukkaita, tarina etenee sujuvasti ja hahmot ovat jokainen omanlaisensa persoona. Joku kärsii alemmuudentunteista, joku neurooseista, joku pelkää melkeinpä kaikkea... Vaarallisesta juhannuksesta olen aina pitänyt siksi, koska muumit joutuvat erilaisen ongelman eteen, kun tulvaa valtaa kodin ja täytyy olla kekseliäs selviytyäkseen. Vähän maailmanlopun meininkiä, ilman salaliittoteorioita ja räjähtäviä rakennuksia. Myös perheenjäsenten joutuminen erilleen tahdosta riippumatta luo mahdollisuuden kahdelle eri tarinalle, jotka lopulta yhdistyvät. Molemmat tahoillaan ikävöivät ja miettivät, mitä muille on tapahtunut, mutta epätoivoon ei ole varaa vaan aletaan miettiä keinoja, jolla perheen saisi taas yhdistettyä. Tottahan tarinassa on paha, joka joutuu tilille teoistaan, kun Nuuskamuikkunen pistää pisteen orpolasten kaltoinkohtelulle. Erityisesti animaatioversiossa tuo kohtaus on yksi suosikkejani, kun Myy ja Nuuskamuikkunen repivät kylttejä, polttavat ne ja tietysti kylvävät hattivattien siemeniä. Muistaakseni tuolloin itselleni selvisi ensimmäistä kertaa, mistä hattivatit tulevat. Tärkeää tietoa toki sekin.

Vielä olisi monta muumikirjaa luettavana ja tuskin maltan odottaa, että pääsen käsiksi Taikurin hattuun, joka sekin on tv-sarjan jaksona ollut yksi ehdottomia lemppareitani mystisen mustapantterilla ratsastavan taikurin ja suuren smaragdin vuoksi. Muumitarinat ovat siitä hienoja, että ne eivät ole ainoastaan lasten satuja vaan sopivat myös aikuisille. Ja toisaalta, tuleepa sitä edelleen katsottua muumeja, kun ne tasaisin väliajoin pyörähtävät uusintakierrokselle. Se todistaa myös sen, että muumit ovat aina ajankohtaisia ja ajattomia.

Vuoden 2015 lukuhaasteen kohta 5.: kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä

tiistai 26. tammikuuta 2016

Die Hard 5: A good day to die hard (2013)

Ohjaus: John Moore
Käsikirjoitus: Skip Woods
Sävellys: Marco Beltrami
Leikkaus: Dan Zimmerman
Pääosissa: John McClane (Bruce Willis), Jack McClane (Jai Courtney), Yuri Komarov (Sebastian Koch), Lucry ( Mary Elizabeth Winstead), Irina (Julia Snigir)
Ensi-ilta Suomessa: 15.2.2013

Die Hard - elokuvien viides osa (A good day to die hard) sijoittuu Venäjän kaduille. McClane saa tietoonsa, että hänen poikansa on ajautunut Venäjällä vaikeuksiin, on joutumassa oikeuden eteen eikä tuomio vaikuta kovinkaan valoisalta. McClane lähtee Venäjälle ja löytää poikansa keskeltä, joka vaikuttaa siltä, että Jack McClane on vaikeuksissa, mutta yrittäessään auttaa poikaansa, sotkee John asiat pahimman kerran.

Kun viholliset tekevät yllätyshyökkäyksen CIA:n suojataloon, on Jackin ja Johnin keksittävä keino pitää Komarov hengissä ja turvassa, ja ennen kaikkea löydettävä mystinen Komarovin kansio ennen vihollisia. Komarov suostuu Jackin ja Johnin laatimaan suunnitelmaan kansion noutamiseksi, mutta vaatii, että hänen tyttärensä Irinan pitää päästä mukaan. Kolmikko tapaa Irinan erään hotellin tanssisalissa, mutta John alkaa haistaa palaneenkäryä seurattuaan isän ja tyttären kommunikointia. Kuten arvata saattaa, John on oikeassa ja tapahtumat saavat uuden käänteen, kun kaikki henkilöt eivät olekaan sitä, mitä ovat sanoneet olevansa. Näin molemmat McClanet joutuvat tilanteeseen, jossa täytyy nopeasti laatia uusi suunnitelma ennen kuin vihollinen saa voittonsa.

Siinä missä vitososassa nähdään tuttua liikenteen murskaamista ja räjähdyksiä, on elokuvassa toisena "päätähtenä" Johnin ja Jackin välinen suhde. Aluksi heillä ei tunnu olevan mitään yhteistä, mutta elokuvan edetessä he huomaavatkin, että tarve panna pahiksia nippuun yhdistää, ja loppua lähestyttäessä huomataan jotain muutakin yhteistä. Elokuvassa on kyllä eteenpäin kulkeva juoni, mutta tuntuu, että nyt on haluttu antaa enemmän painoarvoa isä-poika-suhteelle ja erikoistehosteill; onhan elokuva myös lyihin kaikista viidestä ja tarina mielestäni loppui vähän kesken, jotain enemmän olisi vielä voinut tapahtumien kulkuun lisätä. Asetelma hyvä Amerikka vs paha Venäjä on nähty aika moneen kertaan (ja varmasti tullaan näkemään vielä miljoonasti jatkossakin), ja myönnettävä on, että petyin huomatessani, että viidenteen elokuvaan oli valittu turhankin perinteinen ajatus lähtökohdaksi. Juoni kyllä toimi, mutta ehkä vihollismaaksi olisi voinut keksiä jonkun muunkin ja saada näin leffan erottumaan monista muista toimintapainotteisista kuvista. Ajatus Amerikan ja Venäjän vastakkainasettelusta ei varsinaisesti allergisoi minua, mutta en suuremmin hypi riemusta varsinkaan siinä vaiheessa, kun leffasarja on edennyt jo näin pitkälle. Haluaisin ajatella niin, että jos tuo idea pitää käyttää, niin käytetään heti pois tai keksitään sitten joku poikkeuksellinen käänne, mikä yllättää katsojan. Nyt sellaista ei valitettavasti tullut.

Leffa ei t'ästä huolimatta suinkaan huono ole, koska näyttelijät hoitavat tonttinsa erinomaisesti ja erikoistehosteet puhuvat myös puolestaan eikä tylsistymään pääse. Silti tästä jää puuttumaan se tekijä, joka nostaisi tämän Die Hardien nelososan tasolle tai sen yläpuolelle. Kiva leffa, mutta ei varsinaisesti mitään uutta tai mullistavaa.

John McClane: What's with the "John" shit? What happened to "Dad"?
Jack McClane: That's a good question. 

 *




Die Hard -leffasarja on siitä poikkeuksellinen, että jokainen osa on tehty huolella ja saatu luotua mielenkiintoiset ja vaihtelevat hyvis vs pahis -taistelut. Leffoissa ei onneksi ole myöskään liikaa verellä läträämistä ja ennen kaikkea löytyy karismaattinen päätähti, Bruce Willis. Yhdenkään Die Hardin kohdalla ei tarvinnut haukotella enkä osaa kovin montaa leffasarjaa nimetä, joissa kakkososa olisi ollut jotain muuta kuin surkea yritys herättää ensimmäisen osan menestystä uudelle kierrokselle. (Pirates of the Caribbeanit tosin ovat mahtavia jokainen, eikä vähiten vahvan miespääosan esittäjän eli Johnny Deppin takia.) Voisinpa luvata, että näitä leffoja voi katsella uudestaan joskus jatkossakin, kunhan juonet ehtivät hieman hämärtyä muistista.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Emily Herbert: Ainutlaatuinen Robbie (2007)

Emily Herbertin Robbie Williamsista kertova kirja sattui eteeni kirjaston asiakkaiden omassa vaihtohyllyssä. Elämäkerrat ovat kiehtovia, koska niistä useasti oppii uusia faktoja kyseisestä henkilöstä ja toisaalta myös saa tietää, mitä kaikkea henkilö on joutunut käymään läpi, jotta on päässyt siihen pisteeseen, joka on tehnyt hänestä kuuluisan. Vaikken koskaan ole Take Thatin musiikista innostunut enkä juurikaan tunne heidän biisejään, on Robbien soolotuotannossa monia hyviä kappaleita, joten oli riittävästi innostusta tarttua kirjaan.

Kirjassa kerrotaan pääasiassa Robbien päätymisestä Take thatin riveihin, yhtyeen menestyksestä ja siihen liittyvistä ongelmista sekä tietysti Robbien siirtymistä soolouralle ja haasteista naissuhteisssa. Take thatin julkisuuskuva on tarkkaan määritelty ja siitä on kaikkien jäsenten pidettävä kiinni. Kapinallinen Robbie kuitenkin teki irtiottoja ja rikkoi yhtyeen jäsenille asetettuja sääntöjä, mikä aiheutti eripuraa Robbien ja yhtyeen managerin Nigel Martin-Smithin sekä Robbien ja Take thatin muiden jäsenten välille. Robbie jätti yhtyeen vuonna 1995 ja yhtye jatkoi nelihenkisenä vuoteen 1996 asti, kunnes hajosi. Kirjan tarina päättyy vuoteen 2004, joten Take Thatin paluu vuonna 2006 ilman Robbieta ja myöhemmin vuonna 2010 Robbien kanssa ovat olleet kirjan kirjoittamisen aikaan kaukana tulevaisuudessa.
Kirjassa kuvaillaan lisäksi Robbien lapsuutta, vanhempia ja vaikeaa suhdetta koomikkona tunnettuun isäänsä, josta Robbien äiti erosi Robbien ollessa 3-vuotias.

Jonkin verran mediasta on tarttunut muistikuvia, miten Robbie ja Gary Barlow ovat heittäneet lokaa suuntaan jos toiseenkin (kuten myös Robbie ja Oasis), ja muistan miettineeni, että miksiköhän, ja kukahan kumma tämä Gary on. Nämä muistikuvat ovat lähinnä 90-luvun puolenvälin Suosikki-lehdistä ja joistakin MTV:n Music Awardsien koosteista, joita näytettiin suomiteksteillä muistaakseni Jyrkissä. Kirja valottaa Garyn ja Robbien ammatillista suhdetta, joka ei kahden kunnianhimoisen taiteilijan luonteen takia kuitenkaan kehity syväksi ystävyydeksi. Robbieta ärsyttää jatkuva Garyn erinomaisuuden ja lahjakkuuden korostaminen erityisesti managerin taholta eikä Robbieta kiinnosta sellainen elämä Garyn varjossa.

Koska en Take thatia ole kuunnellut enkä oikeastaan koskaan heidän musiikkiaan rekisteröinyt, oli kirjassa paljon uutta.
Bändin ensimmäisen singlen Do what you like musiikkivideo on aika jäätävää katsottavaa eikä näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä paras ensivaikutelma millekään yhtyeelle, joka haluaa kuuntelijoikseen laajempaakin kuppikuntaa. Videosta (ja no biisistäkin) paistaa Martin-Smithin homovaikutteet ja alkuunhan yhtye keikkailikin paljon homoravintoloissa. Ilmeisesti yhtye kuitenkin pääsi aika hyvin homoleimasta irti, sillä en ainakaan muista, että sen verran kuin Take Thatista olen kuullut puhuttavan, että olisi erikseen painotettu sen olevan homobändi tai sitten en vain ole tallentanut moisia heittoja, jos niitä onkin ollut. Sinäänsä mielenkiintoista, että miehet ovat suostuneet videon ideaan lähtemään, varsinkin, kun kaikki yhtyeen jäsenet eivät olleet homoja. Ehkä allekirjoitettu sopimus on velvoittanut suostumaan managerin päätöksiin, ehkä ei olla uskallettu sanoa omaa mielipidettään, ettei ura kariudu ennen kuin on lähtenyt käyntiin tai ehkä kaikki ovat olleet kokeilumielialalla liikenteessä. En vain osaa kuvitella, että nykypäivänä aloitteleva poikabändi, joka haluaa yleisökseen myös kirkuvia tyttöjä, tekisi tämäntyyppistä videota.


Robbieta itseään ei ole käsittääkseni haastateltu lainkaan kirjaa varten vaan hänen sitaattinsa ovat peräisin muista lähteistä kuten haastatteluista tv:ssä ja lehdissä. Kirja on kuitenkin selkeä kokonaisuus, josta saa pääpiirteittän hyvän kuvan Robbien elämäntarinasta. Teksti on sujuvaa ja tapahtumat etenevät selkeästi ilman turhia poukkoiluja, joten kirjan lukee nopeasti. Kirjan luettuani mietin, että kiinnostaisi kaivaa jostain sellainen teos, jonka teossa Robbiekin olisi ollut mukana. Varsinkin, jos löytyisi jokin hieman tuoreempi kirja, saisi varmasti kattavamman kuvauksen koko urasta ja siitä, miten Robbie on esimerkiksi nähnyt paluunsa Take thatin riveihin. Tykkäsin kirjasta, mutta se toimi pikemminkin aperitiivina kuin pääruokana.

Vuoden 2015 lukuhaasteen kohta 22.: muistelmateos tai elämäkerta

torstai 21. tammikuuta 2016

Anna Eriksson: Mana (2012)

Anna Eriksson julkaisi vuonna 2012 Mana-nimisen albumin, joka poikkeaa artistin aiemmasta tuotannosta merkittävästi. En oikeastaan koskaan ole Annan musiikista välittänyt, ihan muutamaa biisiä lukuun ottamatta (esim. Kesällä kerran). Kuulin ennen levyn julkaisua Jos mulla olisi sydän -biisin radiosta ja olin hämmentynyt, sillä se oli ensimmäinen biisi, joka ei vaatinut välitöntä radion sulkemista. Annan huutava ja paatoksellinen laulutyyli on pääasissa ärsyttänyt eikä mielestäni biiseissä ole ollut aitoa ja lämmintä tunnetta vaan ne on puskettu voimalla läpi. Jos mulla olisi sydän tuntui omaan korvaani sopivan paremmin Annan ääneen: tässä se paatos ja puskeminen toimii. Draamaa ja pimeyttä. Vielä näin vuonna 2016 biisi on oikeasti hyvä ja kestää kuuntelua. 

Levy alkaa sanoilla: "Mä en halua elää, jos sä kuolet pois, mä en halua rakastaa."  Jo nuo sanat vakuuttavat, että nyt kuullaan jotain toisenlaista ja ettei levyllä laula mikään Kun katsoit minuun -Eriksson. Sanokoot mitä vaan on voimakas aloitus ja erityisesti taustakuorot vahvoine rummutuksineen saavat uskomaan, että tämän levyn jaksaa kuunnella loppuun asti.

Orjantappuran ruusut on taustoiltaan hyvin pelkistetty, jolloin pääosassa on Annan ääni. Tulkinta on  koskettavaa ja sanat ovat yllättäen sellaiset, joiden etenemistä kuuntelee mielellään ja kiinnostuneena. Erityisesti kertosäkeet ovat tämän biisin vahvuus ja täytyy sanoa, että Annan äänestä kuuluu mielenkiintoisia sävyjä ja monipuolisuutta, jota ainakaan aiemmissa sinkkubiiseissä ei ole omaan korvani muistiin tarttunut.

Rakkauden ateisti on sekin hieno biisi, oikeastaan koko albumin parhaimmistoa. Mieletön rytmi ja meno heti alkusekunneilta. Tämä taatusti pesee kaikki Annan aiemmat sinkkujulkaisut ja muutamat muut kuulemani biisit mennen tullen.

Kulje ohi. "Tätä katua kulkee nainen, älä koske, jos et osaa rakastaa. Tätä katua kulkee nainen ja sen harteilla on monta tarinaa. Jos en viereesi sovi, kulje ohi." Ei lisättävää. 

Tikaritaivas kuulostaa siltä kuin se laulettaisiin jostain pilven reunaalta katsellen omaa elettyä elämää. Kuin laulun kertoja katselisi ulkopuolisena omaa rakkauselämänsä elokuvaa kuolemansa jälkeen. Surumielinen biisi, joka kaikuu muistojen virran taustamusiikkina.

Paha mies. Olisikohan tässä levyn paras biisi? Korjaus. Olisikohan tämä Annan koko tuotannon taidokkain ja upein biisi? Vastaus: Epäilemättä on.
Toinen kysymys: voiko tämä todella olla sama laulaja, jonka biisit ovat aina aiheuttaneet minulle välittömän tarpeen sulkea radion?

Minulla oli ennakkoluuloja tämän levyn kohdalla enemmän kuin taatusti minkään toisen artistin kohdalla. Kuten mainittu, Anna ei kuulu suosikkeihin. Olen aina ärsyyntynyt laulajan huutavasta laulutavasta, ja hänen laulaessaan herkkiä rakkauslauluja, ovat ne tuntuneet epäaidoilta ja väkinäisiltä. Sen verran mitä artistin tuotantoa tunnen, ovat biisit olleet kovin paljon toistensa kaltaisia eivätkä tekstitkään ole ponnahtaneet erityisemmin esiin.

Olinkin levyä ensimmäistä kertaa kuunnellessani lievästi ilmaistuna "hieman" järkyttynyt siitä, että sellainen artisti, jolle olin jo antanut tuomion, yllättääkin takavasemmalta positiivisesti. Albumi on synkkä, taidokas ja monipuolinen, omanlaisensa kokonaisuus. Biiseistä välittyy enemmän tunnetta kuin iskelmämateriaalista ja Mana tulee näin paljon lähemmäs kuulijaa. Tunnustan, etten ole yhtään Annan aikaisempaa albumia kuunnellut alusta loppuun, joten kokonaisuutena en voi tätä aiempiin verrata. Toissalta sinkkubiisien perusteella ei ole tarvinnut edes harkita, olisiko noille albumien kuunteluille edes ollut tarvetta.
Paatosta levyllä on edelleen, mutta näihin vakavempiin teksteihin se sopii. Joskus valaisemattomia polkuja pitkin seilaaville levyille toivoo valonpilkahduksia, mutta itse en kaivannut tälle levylle mitään enempää. Tämä on tyylikäs ja hienosti tuotettu kokonaisuus ja yllättää varmasti monet muutkin erilaisuudellaan. Kaikenkaikkiaan teksteissä on oivallusta ja ne pistävät ajattelemaan, joka on mielestäni todella tärkeää. Tyhjänpäiväisiä sanoituksia ei kovin montaa kertaa jaksa kuunnella eivätkä ne jää mieleen tai elämään musiikin sfääreissä.

Mahtavaa, että artistit osaavat ja uskaltautuvat uudistua. Annan faniksi en kuitenkaan julistaudu enkä aio iskelmälevyjä vastedeskään kuunnella, mutta Manaa jaksan kuunnella edelleen ja tämä onkin ainut Annan levy, joka levyhyllystäni löytyy.

Kuuntele: Paha mies, Jos mulla olisi sydän, Tikaritaivas
Skippaa: Pelasta mut häneltä

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Ilari Johansson: Turvasana @ Kulttuuritalo (Helsinki, 15.1.2016)

Olin ensimmäistä kertaa koskaan katsomassa suomalaista stand uppia livenä, kun Ilari Johansson esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla perjantaina. Olen katsellut satunnaisesti eri stand up -koomikoiden esitysten pätkiä Youtubesta ja jotain televisio-ohjelmia, mutta ikinä en ole tajunnut kyseistä huumoria. Etenkin enemmistön ihaileman Sami Hedbergin vitsit ovat mielestäni olleet idioottimaisia, ärsyttäviä ja tympeitä. Kertakaikkiaan mitään tarttumapintaa ei ole ollut. Katselin myös muutaman jakson Naurun tasapaino -ohjelmaa, jossa vielä suurelle yleisölle tuntemattomammat koomikot kilpailevat kuka on hauskin. Siellä oli joukossa muutama kohta, joka nauratti, mutta aika uuvuttavaa sisältö pääasiassa oli. Kertaakaan ei ole tullut mieleenkään lähteä tämmöisestä huumorista maksamaan, ei ennen kuin nyt. 


Ilari Johanssonin stand up -puoleen tutustuin ensimmäisen kerran Youtube-videon kautta, jossa hän vertaa eri puolella asuvien ihmisten eroja. Siinä oli niin monta osuvaa kohtaa ja vielä hämmentävän hauskasti esitettynä, että vallan ihmettelin, miten moinen oli mahdollista. Olen katsonut videota jo monen monta kertaa ja se jaksaa naurattaa aina uudestaan. Erityisesti ajatus hämäläisistä ja karjalaisista pelaamassa Aliasta yhdessä.


 Vuoden lopun lähestyessä huomasin, että kulttuuriseteleitä on menossa aivan liikaa vanhaksi ja piti alkaa etsimään mahdollisia vaihtoehtoja käyttää niitä. Kulttuuritalon tarjontaa selatessani huomasin, että Ilari Johansson esiintyy siellä Turvasana-kiertueen puitteissa. Kun riittävästi muita vaihtoehtoja ei tuntunut löytyvän, ajattelin, että olkoon, kokeillaan. Jos koko lipun hinnan olisin joutunut itse maksamaan, en varmaankaan olisi mennyt. Mietin vielä tapahtumapäivänä, että ainahan sitä voi lähteä väliajalla pois, jos alkaa tympiä.

Mutta jotain todella hämmentävää tapahtui. Nimittäin Ilari Johansson oli oikeasti hauska livenä! Ei tarvinnut lähteä kesken pois ja ilta tuntui melkeinpä liian lyhyeltä. Yleisö otti koomikon raikuvin aplodein vastaan, joskaan tämä ei illan tähdelle riittänyt vaan hänen piti hieman kouluttaa yleisöä, että miten hänet kuuluu toivottaa tervetulleeksi lavalle. Väliajan jälkeen osattiinkin jo paremmin ottaa arvonsa tunteva stara vastaan. Illan aikana Ilarin käsittelyyn joutuivat niin Suomen hallitus, pakolaiskriisi, Vesa-Matti Loiri, Nicki Minajin Anaconda ja suomalaisten pikkujoulukäyttäytyminen sekä savolaiset että vantaalaisetkin. Aihekattaus oli monipuolinen, ajankohtainen ja aiheesta toiseen siirryttiin sujuvasti ja käsikirjoituksessa oli paljon hyviä pointteja sopivalla sarkasmilla sävytettynä. Ja kyllähän jo sillä saa aika paljon lisäpisteitä Helsingissä, kun vähän mollataan vantaalaisia -kaikella rakkaudella tietysti. Se osaltaan osoitti myös sen, että koomikko osaa räätälöidä esitystään kyseiseen iltaan sopivaksi eikä ainoastaan toista täysin samoja vuorosanoja illasta toiseen. Hän myös otti ihailtavan taidokkaasti kontaktia yleisöön ja sai improvisoitua vitsejä vastaukseksi yleisöstä heitettyihin kommentteihin. Ihailtavaa oli myös se, että hän käytti puheen ja kasvon ilmeiden lisäksi koko kroppaansa esittäessään milloin natsia milloin ihmisen evoluutiota. Nauraa sai mahansa kipeäksi koko rahan edestä ja tulipa jälleen mieleen, että tällaisia iltoja ja hetkiä todella tarvitsee, koska yhteiskunnassa vallitsee niin paljon negatiivista energiaa. Hienosti rakennettu kokonaisuus, joka sai unohtamaan kaiken muun. Illan perusteella minusta tuli Johanssonin fani ja varmasti menen häntä katsomaan livenä toistekin.


keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään

Ala-asteella minua nimiteltiin Itkupilli-Iiraksi. Itkin, jos luokan poika potkaisi minua tahallaan tai vahingossa polveen. Molempia sattui. Joskus he tekivät niin vain katsoakseen, miten nopeasti pillahtaisin itkuun. Nyyhkytin itsekseni, jos luokan suosituimmat tytöt haukkuivat paksua ja luonnonkiharaa tukkaani, joka oli täysi vastakohta heidän suorille ja silkkimäisille hiuksilleen.
Itkin, jos sain seiskan matikan kokeesta, tosin ilosta, sillä harvemmin sain niin hyviä numeroita. Itkin, jos minua ei valittu liikuntatunnilla ensimmäisten joukossa tai jäin ilman paria. Näin kävi usein siksi, että itkin. Itkin, kun onnistuin lyömään kunnarin pesäpallossa tai torjumaan maalin jalkapallossa. Silloin tunsin hetkellisesti onnistumisen iloa, että ehkä selviäisin elämästäkin.

Jos myöhästyin bussista, nyyhkin pysäkillä, koska tiesin, että äitini suuttuisi. Jos unohdin keskiviikkoisin täyttää tiskikoneen, tärisin keittiön nurkassa silmät punaisena ja henkeäni ahdisti, kun äitini huusi ja raivosi. Kun hän oli huutanut itsensä uuvuksiin ja rikkonut vähän astioita, hän lähti ja minä siivosin sirpaleita lattialta. Nenäni vuosi, sydäntä puristi ja itkin, kun sirpaleet viilsivät sormeni rikki ja veri tahri lattiaa ja vaatteita. Kun terveydenhoitaja ihmetteli haavojani, itkin pelosta, koska en voinut kertoa totuutta. Valehtelin koulussa ja valehtelin kotona, olin uupunut koko kuvioon, mutta en tiennyt, miten tilannetta olisi voinut parantaa. En tiennyt, kiinnostiko ketään aikuista, että olin väsynyt ja odotin vain päivää, jolloin täyttäisin 18 vuotta. Pyyhin iltaisin kyyneliäni tyynyliinan kulmaan toivoen, että voisin nukkua vähintään sata vuotta kuten Ruusunen ja herätä prinssin suudelmaan.

Vain muutaman ystävän seurassa olin huoleton, ei tarvinnut olla aivottomana kulkeva zombie, peloissaan tai väsynyt. Saatoin olla oma itseni, sellainen kuin oikeasti sisimmässäni tunsin olevani enkä sellainen, millaiseksi ailahteleva elämä minut oli muokannut.

Eräänä iltana jälleen lattialta sirpaleita siivotessani kuulin ovikellon soivan. Tiesin äitini lähteneen hetkeä aikasemmin joko juotavan tai seuralaisten hakuun, joten varovasti menin ovelle ja jäin kuuntelemaan. Tulija ilmoitti olevansa poliisi, joten avasin oven. Hän kertoi vakavana, että äitini ei enää tulisi takaisin ja minulle etsittäisiin uusi koti. Poliisi kysyi ymmärsinkö, mitä hän oli juuri kertonut. Nyökkäsin ja mietin, kertoisinko kaiken sen ilon, joka satakielen sävelin liversi sydämessäni tai vapauden tunteen kuin olisin viimein saanut kauan toivomani siivet selkään ja leijailisin nyt maiden yllä etsien Eiffelin tornia tai Vapauden patsasta. Purskadin itkuun, kuten arvata saattoi, mutta toisin kuin punertavatukkainen poliisimies luuli, en itkenyt menetyksen aiheuttamasta tuskasta vaan siksi, että tunsin vihdoin persoonani saavan vapauden vankilastaan ja että pääsisin vihdoin kurjista lempinimistä ja saisin ehkä uusia. Iloinen Iira, ilakoiva Iira, ilmailustakin innostuva Iira,... Kaikki käy, kunhan itkupilli-sanaa en enää koskaan kuule.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Kuvia CD-kokoelmasta: Nylon Beat

Nylon Beat -muistelon innoittamana tutkailin levyhyllyäni heidän tuotantonsa osilta, mutta ajattelin, että jos olisin vielä laittanut CD-levyjen kuvat samaan postaukseen, olisi yhden postauksen pituus ollut turhankin pitkä. Jaoin siis tämän nostalgiahaikailun kahteen osaan. Yritin kertoa ihan vain lyhyesti, mutta no, ei se nyt sitten ihan onnistunut ja silti tuntuu, että niin paljon enemmän olisi vielä voinut sanoa.

Kuten joskus aiemminkin olen maininnut, niin yritän pitää levyjen keräilyssä jonkinlaista logiikkaa, jos se  ylipäätään on edes mahdollista. Lähinnä päätän, että missä määrin tietyn artistin tuotantoa alan keräämään. Alkuun saattaa olla vaikka vain kokoelmalevy, sitten muut pitkäsoitot ja vain erityistapauksissa sinkut, ja erityiserityistapauksissa sinkkujen ja albumien eri (maiden) versiot. Naikkareiden levyjä aikoinaan lähdin keräämään ajatuksella, että kaikki on hyllyyn saatava ja vaikken yhtyettä nykyisin juurikaan kuuntele, se pieni ääni alitajunnassa tietää, että muutama levy vielä puuttuu. Vuosia sitten jopa Umm ma ma -sinkusta sai huuto.netissä tapella ihan tosissaan eli kilpailua oli huomattavasti enempi kuin nykyisin, joten siksi en ole saanut suurimman NB-huuman aikana kaikkea kerättyä, koska saatavuudessakin on ollut rajoituksia. Tästä johtuen aina muistaessani tsekkailen levymessujen ja netin tarjonnan, josko löytyisi vielä yksi niistä muutamasta levystä, joka vielä puuttuu. Sen kerran, kun on sinkkujen keräilylinjalle lähtenyt, ei oikein ole muita vaihtoehtoja kuin kerätä kaikki tai myydä kaikki pois. Toistaiseksi olen Nylkkärien kohdalla edelleen kaikkien keräämisen kannalla. Jep, nämä on näitä levynkerääjän omia ongelmia, jotka eivät taatusti kaikille avaudu edes selittämälläkään. (Etenkin kun itsekin pitää välillä miettiä, että mikä olikaan viimeisin päätös jonkin artistin levyjen kohdalla ja pitäisikö sitä lähteä muuttamaan.) Ehkä siirrytään nyt kuvien pariin ennen ennen kuin alan enempää jaarittelemaan koko levyhyllyni tarinaa.


                 Normialbumeiden lisäksi debyyttialbumista juhlapainos ja Nylon Moonista Japanin painos


Kokoelma-albumit


C-kasetit

Debyyttialbumin sinkut


Satasen laina - ja Valehtelija -albumien singlet


Sinkut albumeilta Demo, Extreme ja 12 apinaa.

Kiitorata-kokoelma ja sinkkuja: Musta joulu, Umm ma ma, Sere feat. Nylon Beat: Uudestaan, Nuoruustango, Meksikon pikajuna, Teflon love (live), Come back, Seksi vie 12 apinaa kuumalle hiekalle, Syytön promo -07, Kuumalle hiekalle v. 2004, Ainut jonka sain (live)/Sano jee/Psykedeliaa

Englanninkielisiä sinkkuja: Last in line, Guiltyn Suomen ja Saksan painokset, Like a foolista Japanin, Ruotsin, Suomen ja Espanjan painokset.

Jonna's Problem: debyytti, Me, myself & U, Shame on you, Susie
Jonna Geagea: Katso mua (albumi), Kotimatka, Taasko se alkaa, Katso mua (single)


Jonna K.: Like believers do, Warmen feat. Jonna: They all blame me, Children of Bodom: In your face (sis. Britney Spearsin Baby one more time -coverin, jossa Jonna mukana), Kiiva feat Jonna: Tyttöjen juttuja, Vesterinen feat. Jonna: Onnelliset (Leevi and the leavings -cover), Saturday night fever -sinkku

 

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Mira Luoti: Pinnan alla (2016)

PMMP:stä tuttu Mira Luoti on julkaissut soolouransa ensimmäisen biisin. Ensiksi yllätyin, miten puskista  Pinnan alla ilmestyi. En tiedä miksi, mutta jostain syystä en osannut odottaa Miralta soolomatskua tähän
väliin. Ehkä siksi, että tuntuu, ettei hän ole juurikaan tästä ennalta varoitellut. Biisi vain tuli yks kaks. Toiseksi yllätyin siitä, että biisi on näin kevyttä. Odotin vähintään jotain punkia, rockia tai vaikka progea. Tähänkään en osaa sanoa, miksi näin ajattelin. Ehkä Miran tietynlainen punk-asenne sai ajatukset kulkemaan siihen suuntaan. Mutta mennäänpä nyt itse biisiin maailmaan. Vähäeleistä ja selkeää, synkkää ja tunnelmallista.
Kupliva sävellys ja pehmeänä leijuva laulu tekevät biisistä hypnoottisen. Biisi saa pohtimaan, mikä onkaan laulun kertojan ja pinnan alle vedettävän henkilön suhde. Itse miellän, että kertoja on kuolema, jonka kanssa saa nähdä tähdet ennen lopullista pimeyttä. Hän on se, joka sulkee kärsivän henkilön silmät ja antaa autuuden. Kolmen minuutin kohdilla kuuluva nauru kuulostaa kovasti lasten naurulta, mutten ole varma. Jos se todella on lasten naurua, niin biisi muuttuu sitten vielä astetta karmaisevammaksi ja mielenkiintoisemmaksi.
 Kyllä Pinnan alla -sinkusta saa pureskeltavaa joksikin aikaa. Tämä ei ollut mitään sellaista, mitä olisin Miralta osannut odottaa, joten mielenkiinto heräsi todella, että millainen kokonaisuus tuleva albumi onkaan.

Mahtavaa, että molempien PMMP-naisten soolouran avaussinkut ovat näin vahvoja ja erilaisia, oman tiensä kulkijoita. Omalla kohdalla vaikuttaisi nyt näiden biisien perusteella siltä, että molempien albumeita ja keikkoja odottaa innolla eikä käy kuten yleensä, kun vain toisen bändistä soolouralle siirtyneen materiaali on sellaista, joka iskee ja kiinnostaa. Nyt fiilistellään molempia!

torstai 7. tammikuuta 2016

Muistoja 90-luvulta: Nylon Beat

Youtuben suosikkilistalle oli jäänyt yksi Nylon Beatin Satasen laina -esitys pyörimään muistutuksena, että kirjoittelisin omasta NB-historiastani. Tuosta esityksestä muistan jostain lukeneeni (lähdettä en vain saa millään päähäni, ehkä joku lehtihaastattelu?), että Nailonit eivät tykänneet aluksi yhtään siitä, että Satasen laina valittiin sinkuksi ja kun joutuivat menemään esittämään sen telkkariin, niin osoittivat mieltään esiintymällä kuin olisivat hullujen huoneelta karanneet. Täytyy sanoa, että siinä suhteessa nappisuoritus ja on varmasti ollut niin tv:n katsojat kuin tyttöjen taustajoukotkin ihmeissään katsoessaan tuota esiintymistä. Huvittavan näköistähän tuo on, mutta omalla tavallaan myös hyvin rohkeaa ja pokkaa on todella löytynyt. Tuostahan olisi voinut suurempiakin seuraamuksia, mutta ei se ainakaan tyttöjen suosioon vaikuttanut eivätkä tytöt tainneet edes ajatella, että esiintyminen voisi tehdä hallaa maineelle.



Mutta niin, tuo videoa ja muutama muu samaan aikaan Youtubeen ladattu esitys kirvoitti mieleeni ajat, jolloin Nylon Beat oli "the best band ever" ja yritän lyhyesti kertoa siitä.

Nylon Beat esiintyi vuonna 1996 Messukeskuksessa jossain tapahtumassa, jossa oli myös XL5. Itse menin kaverin vanavedessä XL5:sta katsomaan ja NB esiintyi heidän jälkeensä. Silloin kummasteltiin Naikkareiden kohdalla, että kuka tällaistakin kuraa kuuntelee. Taidettiin katsoa vain biisin verran ja lähdettiin menemään.

Rakastuin mä looseriin
oli tuossa vaiheessa soinut radiossa, jolloin se vielä ärsytti. Puhumattakaan Teflon lovesta, hyi olkoon. Ihan tarkkaan en muista, mikä oli sitten se varsinainen käännekohta. Mikä biisi tai mikä hetki muutti mielipiteen täysin. Seuraava muistikuva on vain se, että oltiin vanhempien kanssa kaupassa ja näin hyllyssä Satasen laina -kasetin ja sanoin, että tuon haluan. Kun lähdettiin ajamaan kotiin, laitoin kasetin auton soittimeen ja taidettiin matkan aikana ehtiä kuunnella A-puoli melkein kokonaan. Muistan vielä elävästi, miten musiikki soi autossa ja kuinka korvat höröllä kuuntelin jokaista biisiä, säveltä ja henkäystä. Tuli sellainen fiilis, että nyt ollaan jossain käännekohdassa, tämä on jotain uutta ja ihmeellistä.

Myös kaverini oli saanut samoihin aikoihin kyseisen kasetin ja molemmat tahoillamme kuuntelimme niitä Aikakoneen Toiseen maailmaan -albumin ohessa. Satasen lainalta suosikikseni valikoitui saman tien Kuumalle hiekalle ja pysyi siellä horjumatta vuodesta toiseen.



Kun "Satku" oli tarpeeksi kauan pyörinyt kasettidekissä, alkoi kaipaamaan lisää kuunneltavaa ja jostain kaivoin tiedon, että yksi albumi on ilmestynyt edellisvuonna. Kun lähdin kasettia etsimään, tuntui, ettei yhdessäkään Helsingin levykaupassa sitä ole ja kateus oli käsittämättömän suuri, kun kaverini vanhemmat olivat löytäneet kyseisen kasetin hänelle. Elämä tuntui niin epäreilulta. Hieman myöhemmin löysinkin debyyttilevyn CD-versiona ja myönnettäköön, että olin aika ylpeä tuosta hankinnasta ja pikkuisen vahingoniloinen, että kaverilla oli "vain" kasettiversio.

Debyyttialbumi oli silloin suurin aarre maailmassa ja yksi ensimmäisiä hankkimiani CD-levyjä. Tuossa vaiheessa levyn suosikkejani olivat Rakastuin mä looseriin, Valmis oon vaikka armeijaan ja Kun kundi pelkää. Suurinta kummastusta herättivät Hei me tehdään ydinkoe sekä Elämä on lyhyt, joissa kummassakaan ei tuntunut olevan mitään järkeä ja molempien sanoituksen hiersivät korvaa. Kyllähän sen honotuksen jo tuossa vaiheessa huomasi, mutta ei se kuuntelua häirinnyt, koska biisit olivat pääosassa ja ne upposivat kuin häkä.
Vuoden 1998 puolella törmäsin avain sattumalta Nylon moon -kasettiin ja sain vinguttua vanhempani sen ostamaan. Tuolloin pidettiin kavereiden kesken aika paljon levyraateja, eli soitettiin biisiä niin kauan, että kukin raatilainen oli ehtinyt kirjoittaa omat arvionsa/pisteensä ylös (kuviakin sai piirtää, jos siltä tuntui, mutta ne eivät yksinään kelvanneet). Välillä riitti pelkkä numeroarvio, mutta välillä piti sitten sanoakin biisistä jotain. Näin jälkeenpäin ei ehkä kovin yllättävää, että itse olin kaikkein aktiivisin levyraatien vetäjä. Sain jopa muutamat kaverit kyllästymispisteeseen asti ja he jo sanoivat, että mitä tahansa muuta voidaan tehdä, mutta ei enää levyraateja. Heh.

Joka tapauksessa, eräänä levyraati-iltana pistin kasetin soimaan ja itsekseni myhäillen katselin kaverini ilmettä, kun "Satasen laina" lähti soimaan. Muistan, että kaveri huokaisi syvään, koska luuli tietävänsä, mikä biisi on tulossa. Hymyni leveni entisestään, kun laulu alkoikin: "I would be calling you, if I had your number..." En muista, paljonko biisi lopulta sai pisteitä, mutta kyllähän tuo kehuja sai enempi kuin alkuperäinen. Uutuudenviehätystä, totta kai.

Nylon Beat esiintyi Jyrki Hit Challenge-ohjelmassa ja voittikin Viimeisellä, jonka itse silloin kuulin ensimmäistä kertaa. Viimeinen jysähti ja kovaa, ehkä kovemmin kuin yksikään NB-biisi aikasemmin. Mutta tärkeintä tuossa esityksessä oli Erinin hattu, koska minulla oli melkein samanlainen ja vähänkö olin ylpeä siitä hatusta. Ja aina kun lauloin Nylon Beattia, pistin hatun päähän ja tein samoja ilmeitä kuin Jonna, koska Jonna nyt kuitenkin oli oma suosikkini. 

 

Valehtelijaa osasinkin odottaa kuin kuuta nousevaa ja tässä vaiheessa olin alkanut kerätä lehtileikkeitä aktiivisesti. Voisi melkein sanoa, että näihin aikoihin fanius oli huipussaan. Kuten taisi olla koko muullakin Suomella, sillä onhan Valehtelija bändin myydyin levy. Kaiken lehtileikkeiden keräämisen ja esitysten nauhoittamisen lisäksi olimme kaverini kanssa alkaneet laulamaan Nylkkäreiden biisejä ja tästä syystä olin kuunnellut koko tuotantoa tarkalla korvalla niin, että varmasti jokainen henkäyskin oli kohdillaan ja että varmasti roolijaot menivät oikein (hän lauloi Erinin ja minä Jonnan osuudet). Erityisesti muistan, että Veit multa frendin -biisin taustalaulut olivat yhtä helvettiä korvalle, koska monessakin kohtaa Erin ja Jonna kuulostivat lähes samalta.

Niinpä kelasin kasetteja jatkuvasti aina pari sekuntia taaksepäin, ja jos tilanne vaikutti mahdottomalta, liitin kuulokkeet stereoihin ja koitin pinnistellä kuullakseni lopultakin oikein. Kyllähän lauluosuuksia jonkun verran jälkikäteen jouduttiin korjailemaan, kun korva harjaantui erottamaan, miten tytöt käyttivät ääntään ja millaisia maneereja heillä oli. Jatkoin tuota tarkkaa kuuntelua aina viimeiseeen levyyn asti ja voinkin sanoa, että olin tuolloin erittäin hyvä erottamaan tyttöjen äänet toisistaan. 


Demo-albumilta (2000) lohkaistiin mahtihitti Syytön sekä euroviisuedustus Viha ja rakkaus. Demo oli Valehtelijan jälkeen selvästi rokahtavampi albumi ja sen takia aluksi kuulosti korvaani hieman liian erikoiselta. Ja erityisesti avausraita Demoja kuulosti tuolloin aivan liian heviltä ja laulaminen rääkymiseltä. Levyltä löytyi toki hyviäkin biisejä ja erityisesti tyttöjen soolobiisit yllättivät positiivisesti. Tämä albumi lienee silti toinen sellainen, jolta löytyy enemmän vähemmän kuunneltavia biisejä. Debyytillähän on liki parikymmentä raitaa ja osan niistä skippasin lähes aina. Samoin Demo-albumilla vähemmälle kuuntelulle on jäänyt yllättävän moni kipale, kuten Soita mulle, Demoja ja Vaihdan. Näihin aikoihin NB-fanitukseni laantui ja kun Anna mulle pärähti radioihin, se oli suorastaan ärsyttävä. Tuolloin ärsytti myös tyttöjen honottava laulutyyli ja muutenkin olin ehkä kuunnellut heitä liikaa, joten Extremen (2001) sinkut menivät vähän ohi julkaisuajankohtinaan.

Kaikesta huolimatta, älkääkä kysykö miksi, hankin silti Extremen julkaisupäivänä. Kuuntelin sen kerran kotona läpi ja olin tuossa vaiheessa todella pettynyt levyyn ja se oli mielestäni ihan järkyttävän huono, vaikka jälkikäteen se mielestäni olikin yksi bändin parhaimpia levyjä. Levy jäi hyllyyn pölyttymään, mutta sitten kaverini kanssa kaipasimme lisää laulettavaa, joten kaivoin Extremen hyllystä ja ns. väkisin aloin kuuntelemaan biisejä läpi. Kuinka ollakaan levy alkoi aueta ja huomasin, ettei se niin paska ollutkaan. Tuolloin Last in line (2002) oli jo ulkona ja mielestäni ihan kelpo albumi sekin, vaikka se muuten menestynyt kummemmin.

Sitten tuli vuosi 2003, jolloin NB ilmoitti lopettavansa uransa. Se oli siihen aikaan aika kova paikka, koska samana vuonna myös toinen ysärisuosikkini Aikakone pisti pillit pussiin. Näin jälkikäteen hieman huvittaa, miten vakavasti sitä nuo lopettamispäätökset otti, koska fanitti noita yhtyeitä niiiiiin kovasti. NB julkaisi kuitenkin vielä yhden albumin 12 apinaa (2003), joka erottuu selkeästi kaikista muista yhtyeen albumeista. Pientä honotusta on jo edelleen kuultavissa taustalta, mutta levyltä kuulee jo sen, että molempien laulu- ja hengitystekniikka on parantunut vuosien saatossa ja tulkinnat vahvistuneet. Jos vertaa debyyttiin, niin erohan on huima. Näin paljon myöhemmin kuunneltuna ensimmäisen albumin lauluosuudet ovat kyllä aika järkyttävää kuultavaa, vaikka stemmat hoidetaankin hienosti. Ja koska olen "pakon" sanelemana paneutunut enemmän Jonnan laulutyyliin, mielestäni debyytilläkin sieltä taustalta on kuultavissa se potentiaali ja persoonallinen äänenväri.



Aikalailla tuolloin 2003/2004 vuodenvaihteessa jäähyväiskeikan jälkeen myös oma NB-fanitukseni alkoi hiipua, ja koska Jonna sopivasti lähti soolouralle, jatkoin siitä sujuvasti hänen tekemisiensä seurailua. Mutta  Nylon Beattia ei tuon jälkeen enää ole tullut aktiivisesti kuunneltua. Sen verran, mitä joskus radion kautta on tullut ja Youtubessa toki satunnaisesti. En edes muista, koska olisin kokonaisen albumin alusta loppuun kuunnellut tai edes levysoittimeen laittanut. Saattaa toki olla, että jossain vaiheessa palailen niihin tunnelmiin ja kirjoitan levyistä levyarvosteluja, koska nyt tämän muistelon myötä vähän kutkuttelisi pistää biisit soimaan ja katsoa, miten sanat ovat muistissa. Klassikoitahan monet biiseistä ovat ja kuvastavat hyvin  90-luvun puhdasta kotimaista poppia. Onhan jokaisessa, todella jokaisessa, NB:n biisissä niin kova nostalgia-arvo, että jo sen takia ne taatusti tulevat aina kulkemaan mukana tavalla tai toisella enkä varmasti koskaan pysty yhtyeen tuotantoa objektiivisesti arvostelemaan.

Vuosien saatossa hyllyyn on kertynyt kansioittan lehtileikkeitä, monta tuntia tv-esiintymisiä, melkein jokainen julkaistu CD ja muuta sekalaista fanikama. Ne muistuttavat aina siitä, miten paljon yhtyettä aikoinaan fanitin ja miten monta hienoa hetkeä tuli koettua niin keikoilla, ystävien seurassa kuin mahtavassa faniyhteisössä, NB.orgissa.



keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Die Hard 4.0 (2007)

Ohjaus: Len Wiseman
Käsikirjoitus: Mark Bomback, Doug Richardson, Roderick Thorp
Säveltäjä: Marco Beltrami
Leikkaus: Nicolas De Toth
Pääosissa: Bruce Willis (John McClane ), Justin Long (Matthew Farrell), Maggie Q (Mai Lihn), Timothy Oluphant (Thomas Gabriel), Cliff Curtis (Bowman)
Ensi-ilta: 27.6.2007

Die Hard 4.0 (Live free or die hard) on Die Hard -leffasarjan neljäs osa, jossa Bruce Willisin näyttelemä John McClane taistelee tällä kertaa teknologisia ongelmia vastaan. McClane työskentelee edelleen poliisissa New Yorkin poliisilaitoksella, mutta on eronnut vaimostaan eikä ykistyiselämässä pyyhi muutenkaan erityisen hyvin. McClanellä on etäiset välit tyttäreensä ja tytär sanookin elokuvan alkupuolella, ettei hänen sukunimensä ole McClane.

McClanelle annetaan tehtäväksi käydä hakemassa hakkeri Farrell kuulusteiluihin, sillä FBI:n tietojärjestelmään on murtauduttu, ja lisäksi hakkereita on tapettu ympäri maata, joten jotain hämärää on ilmassa. McClanen ollessa hakureissulla, joutuu Farrellin asunto tulituksen kohteeksi, mikä osaltaan vahvistaa sitä, että hakkereiden kuolemat eivät ole olleet sattumaa.

Viranomaisten yrittäessä päästä askel askeleelta lähemmäs kiperän tilanteen ratkaisua, ovat pahikset pitkään askeleen edellä: pistävät liikennevalot ja -ohjauksen sekaisin, sammuttavat sähköjä ja uhkaavat romauttaa myös pörssin kaiken muun ohella. Niinpä (luonnollisesti) McClane on ainut, joka voi pelastaa maan valtaa ja rahaa haluavien rikollisten aikeiden toteutumiselta. Matkan mutkien ja ikävien uusien teknologisten vikojen myötä nörtti-Farrell ajautuu McClanen "työpariksi", kun McClane tarvitsee tietokoneita tuntevan henkilön apua ymmärtääkseen, miten päästä näiden nerokkaiden rikollisen jäljille ja pysäyttää yhteiskunnan tuho ennen kuin on liian myöhäistä.

Edellinen Die Hard ilmestyi 1995, joten 12 vuotta on kulunut kolmosen ja nelosen välillä. Se ei kuitenkaan vaikuta 4.0-elokuvaan ainakaan huonosti. Willis on jopa karismaattisempi -jos mahdollista- kuin aiemmissa elokuvissa ja näyttelee loistavasti elämää nähnyttä ja rosoista McClanea. Vaikka kakkososassakin jonkin verran pelailtiin lentokentän tekniikan kanssa, ei nelososa kuitenkaan kopioi niitä ideoita vaan vastassa on älykkäämpi rikollistiimi ja panokset ovat kovemmat. Toimintaelokuvan tyylilajin mukaisesti tässäkin pelti kolisee, kun autot ajavat toisiaan päin rikollisten toimien ansiosta ja naisiakin vedetään kunnolla köniin, mutta edelleen olen sitä mieltä, että tässäkin Die Hardissa rätinä ja röminä pysyvät siedettävissä rajoissa eivätkä ne varasta huomiota elokuvan muilta tapahtumilta tai henkilöiltä. Elokuvaan syntyy kutkuttava jännitys, kun pahikset ovat pitkään niskan päällä ja heillä on silmiä ja korvia melkeinpä kaikkialla. Vain napinpainallus ja valittu kohde romahtaa. Kuinka paljon tuhoa ehtiikään syntyä ennen kuin sankari pistää rikolliset ruotuun?

Justin Longin ja Bruce Willisin yhteistyö toimii mielestäni hyvin yhteen ja on hienoa, että Longin hahmo ei ole pelkästään Willisin varjossa vaan saa myös omalta paikkansa sankariteoissa. Vähän kuten kolmososassa Samuel L. Jacksonin näyttelemä Zeus on aluksi hieman varovainen ja väkivaltaa vastaan, mutta elokuvan loppua kohden hänkin saa ylimääräisen annoksen rohkeutta ja haluaa pistää kortensa kekoon suuremman hyvän puolesta.

Vieläkin ihmettelen, miten on mahdollista, että kaikki Die Hardit ovat tähän mennessä olleet hyviä. Ei ole saman toistoa, ei liikaa verta ja vaarallisia tilanteita vaan jännitys ja toiminta on juuri sopivassa tasapainossa. Vaikka ensimmäinen elokuva on (lähes) aina se paras, niin nyt on sanottava, että Die Hard 4.0 on tämän elokuvasarjan ykkösosan rinnalla jaetulla kultasijalla.


Thomas Gabriel: McClane? I thought I killed you already.
John McClane: I get that sometimes.

maanantai 4. tammikuuta 2016

HIM @ Tavastia (Helsinki, 30.12.2015)

HIMin uudenvuoden keikka myytiin 7 minuutissa loppuun, joten onneksi yhtyeen aikataulut antoivat periksi kahdelle lisäkeikalle. Sain lipun keskiviikolle, eli Helldonen kakkosillalle.


Tämä oli omalla kohdallani ensimmäinen HIMin keikka, sillä aiempina kertoina olen aina ollut hetkisen liian myöhään ostamassa lippuja. Olen kuunnellut HIMiä jo kauan ja Ville Valolla on huikea ääni, mutta yhtyeellä on kuitenkin paljon biisejä, joita en tunne ja tähän asti HIMiä en esimerkiksi ole lisännyt kovinkaan monelle soittolistalle. Keskiviikkoiltaisen keikan jälkeen olen tässä useampaan otteeseen pohtinut, että miksi on kestänyt näin kauan ennen kuin olen valaistunut. Biiseissä on nerokkaita ratkaisuja, taitavaa soitantaa ja Villen tulkinta tekee niistä timanttisia, mutta miksi näistä kaikista asioista huolimatta en vielä ole fiilistellyt yhtyettä täysillä? Osaisinpa vastata. Mutta nyt voin vannoa, että tämä keikka muutti tuon epäkohdan ja alan tutustua yhtyeen musiikkiin tarkemmin ja laajemmin.

Yhtye aloitti illan Buried alive by love -biisillä, joka oli yksi niistä itselle tuntemattomammista biiseistä. Hyvin kuitenkin polkaisiin aatonaatto tällä käyntiin. Jo tämän upean aloitusbiisin aikana näki, että yhtyeellä oli hyvä draivi päällä. Vaikka lavoja on kierretty ja samoja biisejä soiteltu useita kertoja, ei sitä nähnyt soittajien kasvoilta. Rutiinia oli, totta kai, muttei rutinoitumista.


Kakkosbiisinä tuli yksi lempparibiiseistäni eli Poison girl. Siinä on kaikki palaset oikeilla paikoilla, kertosäe, joka ei unohdu, ja aivan mielettömän upeasti raikasi myös Tavastian tiloissa. Funeral of hearts -biisi on itselleni astetta erityisempi biisi ja yhteislauluhetket nostattivat kylmät väreet kulkemaan kehon läpi, niin hienolta tuntui ja kuulosti. Koko ilta oli taikaa, mutta aina yleisön laulaessa täysin palkein mitä tahansa biisiä, tulee siitä mielettömät sävärit. Ollaan vain siinä hetkessä samanmielisten ihmisten ympäröimänä ja jokainen ymmärtää, että tämä musiikki tässä näin on merkittävää, ainutlaatuista ja sitä on tultu tänne fiilistelemään. Voin vain kuvitella, miltä se artistista itsestään tuntuu, jos näin yleisön jäsenenäkin joillakin keikoilla olen jopa silmäkulmia joutunut pyyhkimään yhteislauluhetkien kaikuessa oikein komeasti.

Pretending, Join me, Wicket game, The Sacrament... Wings of a butterfly, In joy and sorrow, Right here in my arms... Jokainen biisi oli kohokohta, raudanlujaa ammattitaitoa alleviivaava ja jokaisen livesovitus meni ihon alle tarrautuen jokaiseen soluun. Keikalla haukkoi henkeään muustakin syystä kuin tiiviin ihmismassan aiheuttaman lämmön ja lievän hapenpuutteen vuoksi. Moneen kertaan mietin, miten voi olla näin hieno bändi, niin taitavia, niin hyvällä meinigillä.


Yllätyin siitä, että HIM ei päättänytkään keikkaa järjettömään hevimättötykitykseen vaan rauhallisempiin säveliin When love and dead embrace -biisin tahdeissa. Toisaalta ehkä ihan hyväkin valinta, sillä viimeinen biisi ennen encoreja oli Billy Idol -cover Rebel yell. Kyseinen coverointi oli täyttä kultaa. Niin huikea meininki, kun salissa alkoi happi loppua, hiki virtasi, soittimet pauhasivat ja oltiin lähellä euforiaa, nirvanaa ja ties mitä tunteita ja sfäärejä. Hävettää vähän tunnustaa, etten illan tuoksinassa millään saanut päähäni alkuperäistä esittäjää. Tiesin kyllä, että biisi ei ole HIMin, mutta ihmettelin, että osaan sanat kokonaan, mutten muistanut esittäjää. Oli pakko heti kotona yöllä tarkistaa ja kyllä hävetti, ettei Billy Idolin nimi tullut mieleenkään.

Kuuntelin lumoutuneena, miten Villen ääni taipuu suuntaan ja toiseen, ja erityisesti ne matalat äänet saavat pään aivan pyörälle. Vaikka levyillä ja Youtubesta katsomillani videoilla tämä toki käy jossain määrin ilmi, mutta kyllä se aina itse todistettu livekeikka on aina enemmän ja upeampaa. Ville oli lavalla aika lailla paikallaan, mutta mitään seinästä seinään kimpoilua ei kaivannutkaan. Antaa musiikin ja soittajien karisman kantaa ja puhua puolestaan. Olin erityisen vaikuttunut siitä, miten Ville esiintyessään sai yleisön (tai no puhun nyt tietysti omasta puolestani) tuntemaan, että hän on paikalla vain meitä varten luodessaan toistuvasti katsekontakteja eripuolille salia. Tuntui kuin hän olisi tarkistanut jokaisen nurkan, että onhan kaikki vielä mukana ja näin tunnelma oli intiimi ja itselle tuli erityinen fiilis saadessaan olla osa tätä tilaisuutta. Ehkä se olin vain minä, mutta keikalla tuntui olevan erityyppisempi ja poikkeuksellisempi tunnelma kuin useammalla toisella keikalla, jolla olen aiemmin ollut. Vaikea sitä on sanoiksi pukea, niin hyvällä tavalla hämmentävää tuo puolitoistatuntinen oli.


Samaan aikaan, kun olin lumoutunut Villestä, kiinnitin myös toistuvasti huomiota soittajiin. Basistiin (Mikko "Migé Amour" Paananen) ensiksi, koska hän vaikutti siltä, että olisi polkaissut bileet käyntiin itsekseenkin, vaikka ketään muita ei olisi ollut lavalla tai yleisössä. Kun olin ajatuksissani ihastellut Villeä ja basistia, seuraavaksi mietin, että onpas muuten kitaristillakin (Linde Lindström) hyvä meininki ja soitossa asennetta, puhumattakaan rumpalista (Jukka Kröger) ja kosketinsoittajasta (Janne Puurtinen). Eli useamman kerran illan aikana tuli hämmästeltyä jokaista bändin jäsentä erikseen, että miten lahjakkaita ja hyvin yhteen soittavia he ovat. Maailmanluokan tähtiä sataprosenttisesti!


Tavastian kakkosillan biisilista:
Buried alive by love
Poison girl
Your sweet 666
Pretending
Kiss of dawn
Killing loneliness
Soul on fire
Join me
Wicked game
The Sacrament
Wings of a butterfly
In joy and sorrow
Heartache every moment
Right here in my arms
The funeral of hearts
Rebel yell
*
Passion killing floor
Razorblade kiss
When love and death embrace

.