keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni (2014)

Linnea Parkkonen kirjoittaa Lillistä, joka ajautuu syömishäiriön loukkuun koulukavereiden kesken heitetyn herkkulakkohaasteen myötä. Ensin hän vähentää roskaruokaa, mutta vähitellen jättää kokonaisia aterioita väliin ja lopulta ei syö juuri ollenkaan. Hän ei kerro totuutta kenellekään, koska ei koe, että olisi oikeasti sairas. Hänellä on vain tavoitteita. Ensin saada jalkaan pienimmät kaupasta löytyneet farkut siten, etteivät vyötäröläskit tursua yli, sen jälkeen kasvaa halu olla aina vain hoikempi ja parempi kuin ne tietyt koulun tytöt, joihin hän itseään vertaa. Ne toiset ovat kauniita, täydellisiä, parhaita urheilussa ja älykkäitä. Kaikessa parempia kuin Lilli.

Lilli ei muutu todellisuudessa yhtään onnellisemmaksi, vaikka kilot karisevat. Päässä takoo aina vain ajatus, että vielä muutama kilo ja sitten täydellisyys on saavutettu. Lillillä on läheiset välit siskoonsa, mutta myös heidän välinsä kiristyvät Lillin syömishäiriön takia. Sisko huomaa, että jotain on vialla, muttei tietenkään voi tietää, miten pahasti asiat ovat. Epätasainen suhde vanhempiin ja rauhattomat kotiolot vaikuttavat osaltaan siihen, ettei Lilliä auteta ajoissa vaan mennään siihen pisteeseen, että hän joutuu sairaalaan. Mutta tarina ei pääty siihen eikä taistelu. Onneksi paranemistaistelua ei ole kuvailtu helppona taipaleena, muutamalla lauseella, että nyt on kaikki hyvin kuin taikaiskusta vaan kerrotaan sen sijaan millaista se todella on: välillä tulee takapakkia, kun pitää opetella nauttimaan syömisestä uudelleen ja että pitää ohjelmoida aivot hyväksymään sen, että kiloja kertyy.

Linnea Parkkonen on vuonna 1995 syntynyt eli 19-vuotias, kun 112 - vihaan itseäni julkaistiin. Iästään johtuen hän on osannut kirjoittaa kirjan realistisesti nuoren näkökulmasta, joka elää vaikeaa vaihetta koulun paineiden ja vääristyneen kehonkuvan kanssa. Kirjan kieli on sujuvaa ja koukuttavaa, joten siltä osin kirjaa lukee mielellään. Tekstin sisältö on kuitenkin erittäin ahdistavaa ja tulee hetkiä, kun ajattelee, että enkö voi tehdä mitään auttaakseni kirjan henkilöä. Tekisi mieli vain huutaa, että hei, olet hyvä juuri noin. Toki sen ymmärtää, että kyseessä on vain kirja, mutta niin lähelle tekstin henkilöt tulevat, että tuntee avuttomuutta, kun ei pysty mitään tekemään. Sen lisäksi kirja herättää myötätuntoa ja toisaalta pohjatonta surua.

Tiedän muutaman henkilön, jotka ovat kärsineet kyseisestä sairaudesta ja osittain siitä syystä kirjan lukeminen tuntui vielä raadollisemmalta ja jos nyt ei suoraan henkilökohtaiselta, niin jotain sinne päin. Vaikka paljon noista asioista on puhuttu, niin Parkkosen kirjan myötä tuntui, että sai todellisen kokonaiskuvan siitä, mitä kaikkea syömishäiriöisen päässä voi liikkua, miten jokin ajatus voi juurtua alitajuntaan ja saada ihmisen kuvittelemaan itsestään jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Kirjan myötä tuntui, että pääsi suoraan niihin salaisiin ajatuksiin, joita ei haluta muille sanoa ääneen. Vaikka lopullinen paranemispäätös toki lähtee ihmisestä itsestään, on lähipiirinkin tekemisillä ja sanomisilla todella suuri merkitys. Senpä takia ihmisten pitäisi miettiä muutaman kerran ennen kuin kovin sanoin arvostelevat muiden ulkonäköä/painoa, joka ei loppupeleissä kenellekään muulle kuulu kuin henkilölle itselleen, ja no, lääkärille.

Jos omassa kehonkuvassa on häiriöitä, en tiedä, osaisiko tätä lukea varoittavana esimerkkinä vai jäisikö tästä vain mieleen ajatukset laihuuden ihannoinnista ja täydellisyyden tavoittelusta. Ihmisen mieli on niin kummallinen, ettei sitä tiedä, millaisia asioita se mistäkin poimii ja tallentaa. Koska kirja on sen verran rankkaa luettavaa, niin varauksella lähtisin tätä suosittelemaan. Mutta lukemisen arvoinen 112 - vihaan itseäni ehdottomasti on. Asiallinen kirja tärkeästä aiheesta, ja tarina taatusti pysyy mielessä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Lukuhaasteen kohta 34.: Kirja, jonka nimessä on numero

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.