sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Sanasinfonia (2015)

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama Sanasinfonia on kokoelma novelleja kahdeksalta eri kirjoittajilta. Aihe on yhtenäinen: Jean Sibelius. Teos on koottu Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

Kukin novellin kirjoittanut on ottanut erilaisen näkökulman Sibeliuksen persoonaan, tämän työhön ja rooliin Suomen musiikkihistoriassa. Kirja alkaa novellilla, jossa Sibeliuksen ajatuksen pyörivät hänen tukkansa ympärillä. Se oli aika hauska teksti, kevyempi ja huumoripitoisempi aloitus. Sibelius heitetään heti sellaisiin ympyröihin, joihin häntä ei mieltäisi. Virkistävää ja erilaista.

Jokainen lähestyy Sibeliusta omalla tavallaan ja hänet nähdäänkin mitä monipuolisimmissa ympäristöissä, kahdeksassa eri tarinassa. Novellikokoelmaa kannattaa lukea avoimin mielin ja ajatella tämä kunnianosoituksena suurta säveltäjää kohtaan. Jos tuntuu, että säveltäjää häväistään vaikkapa laittamalla hänet jumiin ikkunaan, niin ehkä silloin kannattaa jättää tämä teos lukeamatta.

Pidän ajatuksesta, että annetaan mielikuvitukselle siivet ja sijoitetaan kaikille tuttu henkilö mitä kummallisempiin paikkoihin ja kehitellään hänen persoonastaan oma näkemys, fan fictionin tyyliin.

Pidin erityisesti Jyrki Vainosen Lintu-novellista. Tuonelan joutsen saa tarinan myötä aivan uuden merkityksen ja loppuhuipennus oli yllättävä. Tämäntyyppistä tekstiä ja ajatusmaailmaa olisin voinut lukea pidemmältikin. Myös Miina Supisen teksti kahdeksannesta sinfoniasta oli mielenkiintoista luettavaa ja erottui edukseen.

Luin aiemmin tänä vuonna Emmi Itärannan Teemestarin kirjan enkä oikein lämmennyt sille samalla tavoin kuin melkein kaikki muut -ainakin netin syövereissä. Tämä Emmin lyhyempi novelli toimi paremmin kuin laimeahkoksi jäänyt romaani, mutta en kyllä vielä tämänkään perusteella kirjailijan puolesta suuremmin liputa.

Jarkko Martikaisen Jossain ruohon on vihreämpää pohti luovan työn ristiriitoja mielenkiintoisella tavalla ja tykästyin tekstiin kovasti. Ehkä täytyy joskus ottaa asiakseen keskittyä Martikaisen sanoituksiinkin, jotka tähän asti ovat enempi kuuluneet vain taustamölinä-osastolle.

Kirja oli monimuotoinen ja uusia tuulia puhaltava kokonaisuus yhdestä merkittävimmästä suomalaisesta säveltäjästä. Kirja teki tehtävänsä: sen luettuaan oli pakko kaivaa Sibeliuksen tuotantoa kuuluville ja pohtia, mistä suunnista kyseisiä sävelmiä voisi vielä lähestyä. Kuuntelen klassista harvoin, mutta kun kausi sattuu päälle niin silloin kuunnellaan senkin edestä. Sibelius on tuttu -totta kai, mutta tämän kirjan myötä tuli ajatelleeksi, miten Sibeliuksen luomista teoksista voi saada monenlaisia tunteita irti ja miten hienoa on, että suurta taiteilijaa kunnioitetaan yhä monin eri tavoin.

Miinusta kirjassa tulee oikeastaan ainoastaan siitä, etten oikein pitänyt ajatuksesta, kun kirjassa käytettiin st- ja it-ligatuureja. Ne hyppäsivät inhottavasti esille ja lukeminen etenkin alkuun aina "nytkähteli" niiden kohdalla ennen kuin silmä tottui fonttiin.

Kirjan lukee nopeasti, joten sen voi ottaa mukaan vaikka lyhyellä bussimatkalle tai halutessaan lukea jotain viihdyttävää. 

Lukuhaasteen kohta 7: Novellikokoelma

"Väki osoitti, miten Helsingissä elettiin. Heti kun oli yhteistuumin todettu, että läsnä oli suuri säveltäjä, häntä vaadittiin laulamaan teoksiaan.
- Hei, laula se Öinen ratsastus! Se on niin hyvä!
Kannustus oli äänekästä, mutta siitä huolimatta säveltäjä pysyi mykkänä, tuijotti vain katua kuin vahapatsas. 
- Mikä sitä vaivaa, kysyi virkapukuinen nainen, ja jatkoi: - Miksei se laula? Onko se sairas?
- Ei se tietenkään laula, kun se pianolla säveltää, keksi ravintoloitsija.
- Piano paikalle ja heti, vaati virkapukuinen nainen.
Muutamat lähtivät etsimään sellaista. Silloin nainen livahti säveltäjän viereen kysymään, kirjoittaako tämä signeerauksen hänen rintoihinsa. Säveltäjä alkoi karjua niin että kaikki muutkin astuivat askeleen taaksepäin. Virkanainen meni ylioppilaan luo ja alkoi juoda pullostaan. Odotettiin pianoa."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.