torstai 22. lokakuuta 2015

Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin

Aamu alkaa usein sillä, kun herätyskello soi. Se saattaa olla vanhanaikainen ja rämisevä, radio tai digitaalinen, josta hälytysääneksi saa vaikka lintujen laulua. Keinotekoistahan sekin laulu on, mutta ajatus on hyvä.
Kun kellon äänet ovat vaienneet, saattaa mieheni avata television. Aamulähetyksestä pitää katsoa vähintään uutiset ja sää. Juontajat puhuvat ja välissä soitetaan juuri kyseistä ohjelmaa varten luotuja välisoittoja ja taustalurinaa. Joskus puhe ja tiulilailuit soivat päällekkäin.

Sitten on vuorossa veden kohina, kahvinkeittimen kytkimen napsautus ja sen jälkeen kahvi tiputtelee hiljalleen lasikannuun. Lorisee, korisee ja hurisee. Leivänpaahdin kliksahtaa, kun se ilmoittaa leipien paahtuneen rapsakoiksi. Jääkaapin oven tiivisteet päästävät pienen ilmavirran lävitseen hennon äänen saattelemana, kun oven avaa ja kaapista valitsee ruokatarpeet.
Asunnonkin ovet pitävät ääntä, kun mieheni kulkee vessaan, kamariin, eteiseen ja kännykkä muistuttaa, että apteekista pitää hakea lääkkeet. Pam, tiks, pam, tititititiiiii....

Eikä se siihen lopu. Lähden töihin. Vastaan iskevät tuhannet kaupungin äänet. Tie kohisee, autojen moottorit rullaavat, bussin jarrut pihahtelevat, liikennevalojen merkkiäänet piippaavat lyhyttä tai pitkää kertoen saako ylittää vaiko ei. Ihmiset huutelevat puhelimiinsa, jotkut kuuntelevat musiikkia niin, että se kuuluu nappikuulokkeista läpi. Lentokone rikkoo taivaan kannen taideteoksen humahtaessaan asuintalojen yli.

Työpaikalla soi puhelin, tietokone hurisee, kollegat huutelevat toisilleen, kahvikone lorahtelee ja piipittää, astianpesukone surraa, tuolit kitisevät, metalliset tuolinjalat riipivät korvia liikuessaan pitkin kivilattiaa, paperit kahisevat, tulostin jumittuu ja antaa kovan merkkiäänen, joka vihloo korvia. Pahemmaksi kaikki muuttuu työpaikkaruokalassa.

Ja tämä oli vain murto-osa siitä, mitä kaikkea korvat joutuvat kestämään päivän mittaan. Niinpä minä todella voin paremmpin aina, kun voin olla paikassa, jossa ei kuulu mitään ääniä. Paras paikka on metsä. Suon linnuille heidän yksittäiset laulukonserttinsa tai heinäsirkoille sirityksensä. Mutta niissä ei olekaan mitään keinotekoista. Metsän hiljaisuudessa, joka on monen kymmenen kilometrin päässä niin kutsutusta sivistyksestä, voin paremmin. Migreenini on vain kuin eilisöinen painajainen, vatsahaavani kuin muisto viime viikon ummetuksesta ja koko kehoni on levossa. Jos voisin valita, en koskaan poistuisi metsästä. Sinne ei tunkeudu mikään ääni, joka ei sinne kuulu. Jos saisin valita, poistettaisiin kaikki äänet maailmasta. Näin kaikki ihmiset voisivat paremmin. Hiljaisuudessa. Tyhjiössä. Metsässä tai keinotekoisessa kammiossa. Aivan sama, mitä tehdään, kunhan äänet eristetään maailmasta eikä niille anneta lupaa palata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.