sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Päivä 22 – Tämä järkyttää minua

Minulla on perhe, kuten tässä iässä kuuluukin. Kolme lasta, eli enemmän kuin on suomalainen keskiarvo. Kultaistanoutajaa ei ole, mutta neljä kultakalaa kyllä. Koiralla on neljä tassua, joten universumi on kutakuinkin tasapainossa. Lapset kaloja joillain nimillä kutsuvat, mutten muista millä. Pitäisi muistaa lelujen, kultakalojen ja mielikuvituskavereiden nimet, niin vähemmästäkin menee sekaisin. Niin, ja pitäisikin ottaa kaloista ja lapsista kuva ja laittaa se Facebookiin tai Instagramiin. Voisivat muut katsella ja ihmetellä, miten idyllistä elämämme on. Ei mitään rahvaanomaisia "puurot pitkin poskia" -kuvia, sillä täytyyhän jaetuissa kuvissa olla jotain, joka saa katsojan huokailemaan. Kuvissa pitää olla jotain, joka ei kuvaile tavallista arkea, sitä harmaata tylsyyttä, jota tässä yhteiskunnassa pakotetaan elämään. Valokuvaus luo kauneutta ja valokuvien avulla voi välittää eteenpäin elämänsä kohokohdat. Ehkeivät nuo kalat nyt ykkösenä ole, mutta ovat ne toki aina enemmän kuin kuvat pyykkivuorista, mustista silmänalusista tai rikkoutuneesta kukkamaljakosta.

Mieheni on kirurgi, korkeastikoulutettu, älykäs ja edustavannäköinen. Jotkut veikkailivat, ettei liittomme kestä. Olivat väärässä, sillä mies tarvitsee minua. Minä en varsinaisesti tarvitse häntä, en ainakaan hänen mielipiteitään, mutta onhan hänestä hyötyä. Hän käy kaupassa, vaikka ei osaakaan joka kerta tuoda sitä, mitä olen pyytänyt ja hän on myös oiva väline, jolla voi iskeä sinkkuystävieni vyön alle. Kun he pauhaavat sinkkuden hyvistä puolista, menoistaan ja vapaudesta, voin iskeä pöytään kirurgikortin. Toimii joka kerta, sen voin paljastaa.

Inhoan sanaa arki. Sinkkuystäväni sitä käyttävät parisuhteista ja elämästä puhuessaan, ovat sitä mieltä, että kaikkia se joskus kohtelee kaltoin. Arki on rahvaanomainen sana enkä suostu ajattelemaan, että se voisi tunkeutua pysyvästi elämääni. En ymmärrä, kuinka ihmiset väittävät olevansa onnellisia, kun eivät käy kulttuuritapahtumissa, ulkomailla tai harrasta valokuvausta. Valokuvaus on taidetta, mutta moni muu taiteeksi nimitetty asia ei ole sitä aitoa ja oikeaa, kulturellia, hienostunutta visuaalista ilmaisua. Saven valaminen on typerää, se on sotkuista ja savi on ruman väristä. Naapurini muovailee savea intohimoisesti ja yrittää siitä minullekin puhua, mutta toisaalta, mitäpä voi odottaa ihmiseltä, jonka naamakin on kuin ylijäämäsavesta kasattu. Minua järkyttää, että kyseinen ihminen voi asua samassa talossa kuin minä. Tämä ei ole halpaa seutua, koska sellaisella en voisi asua. Minä tarvitsen elämälleni arvoiseni puitteet: meren lähelle (tai vähintään suuren järven), vehreät lenkkeilymaastot ja hyvät kulkuyhteydet keskustaan. En halua asua liian keskustassa, koska se olisi mielikuvituksetonta. Eikä keskustalla ole statusta niin kuin on arvoalueella. Mietitäänpä vaikka sanaa Westend. Kuulostaa tyylikkäältä, ainutlaatuiselta ja sellaiselta, jossa asuakseen täytyy pankkitilllä olla suurempi kuin nelinumeroinen summa. Sana kertoo heti kuka olet ja mikä on paikkasi maailmassa. Olet ainutlaatuinen kuin Ullanlinnan ullakkohuoneisto tai kuin Eiran eliittien kivijalkakahvila.

Monet ihmiset ymmärtävät, etten ole kuka tahansa perheenäiti. Monet osaavat kohdella minua arvoni mukaisesti ja arvostaa mielipiteitäni. Minua kuitenkin järkyttää syvästi, että on ihmisiä, jotka yrittävät lyödä minua maan rakoon. Kuin olisin joku Rekolan 70-luvun kerrostalossa asuva lähiöäiti. Ajatuskin nostattaa niskakarvat pystyyn, sillä minä olen ainutlaatuinen, persoonallinen ja monen ihmisen kadehtima korkeasti koulutettu, elämässään jo enemmän saavuttanut ja tärkeille asioille omistatutunut yksilö

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.