keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Hanna Pakarinen: Paperimiehen tytär (2010)

Kun Hanna voitti ensimmäisen Idolsin vuonna 2004, olin jo tykästynyt hänen karismaansa ja lauluääneensä. Jännitin idolsin finaalia ja riemu oli mitä suurin, kun Hanna päihitti Jani Wikholmin. Sieltä on tultu pitkä matka ja monta julkaistua levyä. Ensimmäisen levyä en jaksanut kovin montaa kertaa kuunnella enkä seuraavia levyjä edes ostanut. Kuuntelin Hannaa lähinnä radiosta ja seurasin aina muistaessani hänen tekemisiään ja kulkemisiaan. Jostain syystä vain en jaksanut kokonaista levyä kuunnella alusta loppuun, vaikkei biiseissä mitään vikaa varsinaisesti ole. Olin aikoinaan yllättynyt, kun kuulin, että Hanna julkaisi suomenkielisen albumin.
 
Paperimiehen tytär
ekana sinkkuna toi mieleen aika epäileviä ajatuksia. Biisi kuulosti enemmän iskelmältä ja oli todella kaukana siitä rockista, jota Hanna lauloi englanniksi. Eikä se tietenkään ole huono asia, vaikka musiikkityyli vaihtuisikin kokonaan, mutta tässä tapauksessa olin todella pettynyt niin sanoihin kuin melodiaankin. Tämäntyyppinen veisu sopisi paremmin vaikka Anne Mattilalle kuin rouheaääniselle ja särmikkäälle Hannalle. Olisin toivonut tästä vähän rohkeampaa vetoa.  

Prinsessa Armaada antoi nimensä perusteella odottaa jotakin mielenkiintoista, ehkä Lappeenrantaan viittaavaa tekstiä. Sen sijaan tulikin melkein liiankin tyypillistä rakkauslaulutekstitystä, mistä ei jää mitään mieleen.  

Sinut kokonaan -biisissä on hyvä rumpukomppi ja kitarat, ja tarttuva kertosäe. Biisissä on jo enemmän  fiilistä, mutta edelleen jotain puuttuu, joka nostaisi biisin astetta korkeammalle.  

Miehet
-biisi on sellainen, että täytyy ihmetellä, miksi se on tehty. Sanat ovat todella hölmöt enkä saa ajatuksesta kiinni, että mikä kappaleen sanoma on. Kerrotaan vain, millaisia miehet ovat, mutta tuntuu, että kertojan tunteista ei sanota mitään tai ei kerrota edes tarinaa. Kerrotaan vain faktat ja siinä se oikeastaan aika lailla on.

Muut biisit hukkuvat aika lailla massaan, eivät aiheuta juuri hurraa-huutoja tai muitakaan mainittavia reaktioita. Kuvaa aika paljon fiiliksiäni koko levystä. Yleisesti ottaen levy on minun makuuni hieman liian iskelmäinen, biisit tuntuvat toistavan toisiaan eikä mikään niistä oikein erotu joukosta. Liian monissa biiseissä sanoitukset ovat kömpelöitä ja hengettömiä. Myös melodiat ovat yllättävän tasapaksuja ja levy sopisikin paremmin kävelymusiikiksi kuin rauhalliseen tunnelmoitiin. Akustiset levyt voivat olla hyviä ja hyvin tuotettuina niistä saa mitä parhaimpia fiilistelylevyjä, kun uppoudutaan sielujen syvimpiin tunteisiin ja tuodaan teksti suoraan kuulijan kosketeltavaksi, mutta valitettavasti Hannan levy unohtuu melkein heti, kun sen on kuunnellut läpi. Sanoituksetkin ovat nähtävästi jysähtäneet siihen samaan mielikuvituksettomaan tusinaiskelmään, joissa ei ole oikeasti mitään sanomaa, kerrotaan vain faktoja vaikkapa siitä, mitä päivällä tehdään. En ole ikinä sellaisia sanoituksia ymmärtänyt, joissa kerrotaan, montako askelta on otettu ja mitä on syöty. Tosin minulle ovatkin sanat yhtä tärkeät, ellei tärkeämmätkin, kuin melodia ja taustat. Omalla kohdallani tämä levy ei toimi millään asteella ja harmittaakin, että Hannan ensimmäinen suomenkielinen oli näinkin tasaisen väritöntä. Näissä tilanteissa aina harmittaa kovasti, kun artistista haluaisi niin kovin tykätä, mutta kun musiikki ei natsaa niin se ei natsaa.

Kuuntele: Sinut kokonaan  
Skippaa: Miehet, Nyt on mun vuoro, Hetken pieni liekki

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.