lauantai 8. elokuuta 2015

Päivä 21 – Toinen hetki

Tummanpuhuva taivas oli kuin yöpaidan kangas: kauneuteensa upottava ja lupaus siirtyä tästä hetkestä mielikuvituksen johdolla kankaan reunan taakse. Sokeasti, tietämättä ja näkemättä, mitä kankaan taakse kätkeytyy. Tähdet tuikkivat pieninä pisteinä säännöllisissä kuvioissa kuin pölyhiukkaset, jotka lennähtävät kankaasta ja auringonvalo tuo ne näkyviin kaikkien nähtäväksi. Katselin tuota taideteosta juuri ostamani talon olohuoneen ikkunan läpi. Järven pinta oli sileää kuin virheetön lasi, en huomannut pienintäkään virhettä sen pinnassa. Vallitseva pimeys toki peitti alleen pienimmät kauneusvirheet. Vesi kätki tummuuteensa salaisuuksia, joita en tohtinut edes ajatella. Miten taivas ja veden raja kohtasivat kuusimetsän edessä, tuntui taianomaiselta. Oliko niilläkin yhteinen sopimus pysyä erottamattomina?

Avasin eteisen oven ja astuin kuistille. Ilma tuoksui kostealta sammaleelta, uudelta valkoiselta maalilta ja menneisyydeltä. Laskin jalkani polulle ja kivet rasahtelivat painoni alla. Katselin puiden latvoihin, jotka nekin erottuivat vain persoonattomina varjoina yön valtakunnassa. Tiesivätkö nekin? Osaisivatko ne pitää salaisuuden, joka ehkä yhä keinuisi niiden jäljellä olevilla lehdillä. Ne, jotka olivat pudonneet maahan, olivat hajonneet, menettäneet muistinsa.

Pääsin laiturille. Se valitti äänekkäästi, mutta laineet sen alla kohtelivat sitä pehmeästi. Ne eivät tuominneet, ne eivät lokeroineet ketään vaan ottivat jokaisen tulijan aina avosylin vastaan. Joskus jopa niin avoimesti, etteivät kaikki halukkaat edes pääse pois. Katsoin veden pintaa ja ajattelin, että jonain hetkenä varmasti vielä tulisi se toinen vaihe. Katumus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.