maanantai 10. elokuuta 2015

Chicago (2002)

Ohjaus: Rob Marshall
Käsikirjoitus: Maurina Dallas Watkins, Fredd Ebb, Bob Fosse, Bill Condon
Sävellys: John Kander, Danny Elfman
Pääosissa: Renée Zellweger (Roxie Hart), Catherine Zeta-Jones (Velma Kelly), Richard Gere (Billy Flynn), John C. Reilly (Amos Hart), Queen Latifah (Mama Morton)
Ensi-ilta: 2002

Roxie Hart
tahtoo tähdeksi: lavoille tanssimaan ja laulamaan, ihmisten palvottavaksi. Hän ihailee suuresti suosittua konkaria, Velma Kellyä, joka siskonsa kanssa on pistänyt Chicagon polvilleen upeilla esiintymisillään. Roxie on paikalla katsomassa esitystä, josta Velman sisko on jäänyt pois ja Velma esiintyy yksinään. Ilta saa uuden käänteen, kun poliisi saapuu paikalle pidättämään Velman epäiltynä siskonsa murhasta.


Yksi asia johtaa toiseen ja pian Roxie päätyy samaan vankilaan Velman kanssa, jossa jöötä pitää yllä Mama Morton. Mitään ei saa ilmaiseksi ja myös vankilan seinien sisäpuolella taistellaan valokeilasta ja suosiosta. Media on vahvasti paikalla niin pidätyksissä kuin oikeudenkäynneissä, joista kaikki raportoidaan. Vankilasta pelastuakseen tarvitsee vakuuttaa (ja tietysti maksaa riittävä summa rahaa) asiansa osaava asianajaja Billy Flynn. Billy tuntuu käytännössä olevan ainut toivo, joten niinpä vankilan naiset taistelevat kuumeisesti pitääkseen Billyn huomion itsessään.

Kävin ensimmäistä kertaa katsomassa elokuvan silloin, kun se tuli elokuvateattereihin (2002). Vaikken Zellwegeristä juuri pidäkään, tykkäsin elokuvan musiikista ja tietysti paljon pelasti Catherina Zeta-Jones, joka kuuluu suosikkinäyttelijöihini, ja joka yllättäen osasi laulaakin. Pidin hänen tummasta, vähän rouheasta äänestään. Myös Zellweger ansaitsee pisteitä laulunlahjoistaan, joskin ärsytyskynnystä piti yllä hänen maneerinsa: huulin suipistaminen.

Olen katsonut elokuvan monesti, sillä pakkohan DVD oli aikoinaan ostaa. Edelleen tykkään siitä, miten tarina etenee ripeästi, säihkyvästi ja sopivan huumoripitoisesti. Puvustus on mielestäni elokuvan parhaimpia puolia ja sopii hyvin yhteen vankilateemaisen musikaalin kanssa. Visuaalisesti tyylikkäimpiä musikaalikohtauksia on mielestäni Roxien soolonumero "Roxie". Tumma tausta ja valkoinen mekko toimii yksinkertaisuudessaan muiden elementtien kanssa. Kuitenkin melkeinpä parasta koko elokuvassa on avausnumero All that jazz sekä Cell block tango. Joista erityisesti jälkimmäinen upposi minuun kuin häkä. Biisi kertoo tarinan vankilan naisista ja jokainen saa vuorollan olla estradilla Roxien istuessa katselemassa esitystä. Kaveri poltti soundtrackin minulle, ja kotona sitten Cell block tangoa veivasin uudelleen ja uudelleen ja eläydyin Catherinen osuuksiin kuin olisin itse ollut näyttelemässä.

Kuten tarkoitus onkin, on Mister Cellophane yksinkertainen ja väritön esitys. Se jää kimaltelevien pukujen ja valovoimaisten naisten varjoon kuin läpikuultava sellofaani. Vaikka esitys onkin tarkoituksella erilainen ja alakuloinen, niin kyllä tämä kohtaus kuitenkin on sellainen, jota ei jaksa katsoa. Mielestäni vähän liian tylsistyttävä, vaikka biisin melodia hieno onkin.

Monesta hienosta asiasta huolimatta elokuvan tähti on Catherine Zeta-Jones, joka voitti Oscarinkin parhaasta sivuosasta. Eikä ollenkaan suotta, sillä mielestäni hänen hahmonsa on persoonallisempi, voimakkaampi ja syvempi kuin päätähtenä esiintyvä Renée Zellweger.

Ostin hiljattain leffan soundtrackin aitona levynä, kun rupesi hyllyssä pyörivät kopiot ärsyttämään, joten tulipa samassa yhteydessä katsottua elokuvankin jälleen kerran.





Pakko laittaa tähän vielä samasta biisistä tehty Disney-versio. Ihan mielettömän hienoa työtä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.