keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Jan Guillou: Pahuus (1981)

Sain Jan Guilloun omaelämäkerrallisen Pahuus-teoksen työkaveriltani lainaksi. Itse en tuntenut kirjaa enkä kirjailijaa, joten ajattelin, että kyseessä on kirja, jota kukaan ei tiedä. Pikaisen googlauksen perusteella huomasin, että kirjaa on luettu bloggarienkin toimesta. En tosin lukenut näitä arvioita etteivät ne vaikuta omaan mielipiteeseeni edes alitajuisesti. 

Kirja kertoo ruotsalaisesta Erikistä, jota oma isä pahoinpitelee mitä heiveröisimmälläkin perusteella. Jos kaataa suolasirottimen, levittää voita leivän väärälle puolelle, kuorii perunen huolimattomasti tai ärsyttää pikkuveljeä, saa Erik tuta faijansa vihan. Joskus tulee kevyesti vain pelkkä nyrkinisku aterioinnin lomassa, mutta aina kuitenkin ruoan jälkeinen kuritus, jossa apuväline valikoituu faijan ärsytyyntymisen mukaan. Faija on alistanut myös vaimonsa nyrkkinsä (tai koirapiiskan) alle eikä tämä tee mitään estääkseen lapsensa pahoinpitelyä. Hän on liian heikko asettuakseen vastarintaan ja antanut jo periksi tilanteelle ja elää vain surkeana elämäänsä uskaltamatta paeta.

Erikin koulussa, Oppikoulussa, ei ole sen helpompaa, sillä pärjätäkseen pitää pitää yllä tietynlainen kovan kundin maine. Ystävyyssuhteet ovat rakentuneet jengiasetelmien pohjilta, joten eivät tosipaikan tullen ole kovinkaan vahvalla pohjalla. Eikä henkilöiden suhde ole aitoa, välitöntä ystävyyttä vaan enemmänkin pelosta syntynyttä tarvetta pysyä väleissä siksi, ettei jää "paremman porukan" ulkopuolelle.

Monien vuosien kotona kokeman väkivallan seurauksena Erikille on kehittynyt taito kestää kipua kanavoimalla ajatuksensa tilanteen ulkopuolelle. Joutuessaan tappeluun, hän havannoi yksityiskohtaisesti niin tappeluympäristön kuin sen, miten vastapuoli käyttätyy ja millaiset mahdollisuudet Erikillä näin on pärjätä ja/tai voittaa. Kun hän saa luotua päässään kokonaiskuvan tilanteesta, on hän helpommin niskan päällä. Erik ei myönnä pitävänsä väkivallasta eikä ehdoin tahdoin haluaisi joutua tilanteisiin, joissa joutuu käyttämään nyrkkejä, mutta tietoisesti kuitenkin ajaa itsensä tilanteisiin, joissa muuta mahdollisuutta ei ole. Vältääkseen fyysisiä kontakteja, Erik pyrkii saamaan tilanteen haltuunsa psykologisin voimin: puheilla ja eleillä. Mutta valitettavasti myös uudessa koulussa tulee tilanteita, joissa mennään siihen pisteeseen, että selvitäkseen on pakko jatkaa väkivallan tiellä.

Kirja ei tosiaankaan ole mitenkään helppoa saati mukavaa luettavaa eikä taatusti sovellu herkille lukijoille. Jo ensimmäisillä sivuilla tunsin pahoinvointia ja suuttumusta, ja toisaalta myös avuttomuutta pienen Erik-pojan puolesta. Se, miten joku ihminen (tässä: faija) voi saada muut ihmiset valtaansa nyrkin voimin on raivostuttavaa ja kirjailija tuo asian esille niin karulla tavalla, ettei oikein tiedä, mitä ajattelisi. Voisi helposti kuvitella, että ihminen, joka pieksee muita, on vahva, mutta tosiasiassa sellaiset ihmiset ovat juuri niitä heikoimpia. Niitä, jotka eivät muuten tunne onnistuneensa elämässä tai ego tarvitsee pönkitystä, niin helpoinhan se on vetää turpaan, jos älyllinen lahjakkuus tai merkittävät teot eivät puhu puolestaan. Raukkamaisinta on valita uhrikseen sellaisia, joilla todennäköisimmin ei ole mitään mahdollisuutta taistella yhdenvertaisesti vastaan. Tässä tapauksessa perheen vaimo ja lapsi, jotka jo lähtökohtaisesti ovat altavastaajia miestä vastaan. Valmiiksi epäoikeudenmukainen asetelma, jossa faija typerillä säännöillään tyrannisoi perhettään ja jopa naapurin koiria.

Kirjan edetessä huomaa, miten älykäs Erik on, mutta samaan aikaan erittäin rikkinäinen nuori. Kovan kotikasvatuksen osalta hänellä on selkeä näkemys väkivallasta: sen toteuttajista, aiheuttajista ja sen ilmenemisestä. Erik purkaa pahaa oloaan uimiseen, koska vedessä hän voi unohtaa kaiken eikä vedessä ole vaaraa, ei rangaistuksia. Erikin muutettua toiseen kouluun, faija jää taka-alalle ja uudessa koulussa koettu väkivalta on hieman erilaista kuin mitä kotipiirissä. Sitä on ns. helpompi lukea, kun osapuolet ovat tasavertaisempia (samanikäisiä, jokseenkin samankokoisia), vaikka silti koko asetelma on todella vääristynyt. Opettajat sulkevat silmänsä oppilaiden keskinäisiltä pieksemisiltä, sillä sitä kutsutaan "toverikasvattamiseksi". Kirjassa tilanne on viety liioitellun pitkälle jopa niin, että yhteisessä ruokasalissa opettajat istuvat viereisessä pöydässä, kun yksi "paremmista" pojista pieksee Erikiä. Suljetaan silmät, katsotaan muualle, ei puhuta aiheesta. Poissa silmistä, poissa mielestä. Liian vaikea aihe puhua, niin paljon helpompi on olla hiljaa.

Kirja on ahdistava, mutta erittäin hyvin kirjoitettu. Jo ensimmäiset sivut saavat tuntemaan suurta sympatiaa Erikiä kohtaan ja raivostumaan faijan raukkamaisesta käytöksestä ja siitä, että perheväkivalta on edelleen olemassa oleva ongelma. Väkivaltaa on kirjassa yli oman sietokyvyn ja verta lentää kuin amerikkalaisissa toimintaelokuvissa, mutta silti lukemista ei malta lopettaa. Lukemista on pakko jatkaa ihan sen takia, että haluaa saada selville, että paha varmasti saisi palkkansa ja joku astuisi esiin ja panisi lopun silmittömälle väkivallalle. Ja erityisesti siksi, että on pakko saada selville joutuuko faija tilille tekemisistään.


"Faija oli lyönnistään ylpeä, sillä hän kuvitteli osaavansa lyödä sen nopeasti ja yllättävästi. Mutta Erik osasi faijan kaikki löynnit ja kikat yhtä varmasti kuin kertotaulun, ja hän huomasi aina helposti, miten faijan oikean silmän alapuolella alkoi nykiä tietyllä tavalla tulevaa lyöntiä enteillen. Päivällispöydässä oli yleensä mahdollinen vain pitkään ja perusteellisesti harkittu korvapuusti, jonka faija antoi laakealla oikealla koukulla, tai sitten tämä naamioitu nenän päähän tähdätty kämmensyrjäsivallus toiselta puolelta. Jälkimmäinen oli tarkoitettu pikemminkin nöyryyttämään kuin satuttamaan."
 
Lukuhaasteen kohta 48.: kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.