tiistai 14. heinäkuuta 2015

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (1939)

Agatha Christien kirja julkaistiin alunperin englanniksi nimellä Ten little niggers (Kymmenen pientä neekeripoikaa), mutta neekeri-sanan negatiivisten sävytteiden vuoksi nimi muutettiin 1980-luvulla muotoon And then there were none (Eikä yksikään pelastunut). Suomennoksissa oli aluksi käytössä jälkimmäinen nimi, mutta kirjaa julkaisiin muutaman vuoden ajan alkuperäisnimellä, kunnes se vaihdettiin takaisin neekerittömään versioon vuonna 2003. Kirjan juonen pohjana on lastenloru, jossa kerrotaan, mitä tapahtuu kymmenelle pienelle neekeripojalle.

Kymmenen toisilleen tuntematonta ihmistä saa kutsun mystiselle Neekerisaarelle. Kutsun, josta kukaan ei voi kieltäytyä. Saaren omistajasta liikkuu huhuja, mutta kukaan ei oikein kunnolla tiedä, mikä huhuista pitää paikkansa.

Olen joskus aiemmin lukenut Agathan kirjoja, mutta siitä on niin kauan, etten enää muista, mitä niistä. Tätä kirjaa en kuitenkaan ole aiemmin lukenut. Eikä yksikään pelastunut kiinnosti jo takakansitekstin perusteella, puhumattakaan siitä, miten nopeasti kirjaan koukuttui, kun pääsi sisäsivuja lukemaan. Hahmoja oli alkuun hieman liikaa ja välillä piti pysähtyä pohtimaan, kuka olikaan kuka, mutta aika nopeasti hommaan pääsi mukaan eikä lukemista olisi malttanut keskeyttää. Agatha kirjoittaa helppolukuistatekstiä eikä tässä sorruta liialla väkivallalla mässäilyyn. Rakenne pysyy selkeänä ja lukija saa nopeasti ajatuksesta kiinni, että on vain ajan kysymys, kun seuraava hahmo kohtaa kuoleman. Jännitys saarella tiivistyy, jäljelle jäävät syyttävät vuoroin toisiaan ja vuoroin pohtivat, onko jossain saarella piilossa ulkopuolinen murhaaja.

Agathan luomat Neekerisaarelle päätyneet hahmot käyttäytyvät uskottavasti ja kirjassa kuvaillaankin erittäin hyvin ihmisen käyttäytymistä erityksissä ja kriisitilanteessa. Paniikki iskee päälle ja rauhoittelusta huolimatta joidenkin kohdalla yltyy sietämättömäksi. Tapahtumat mukailevat lastenlorua, joka lupailee kaikille kymmenelle karmaisevaa loppua. Nimen perusteella ajattelin, että tietysti kaikki kuolevat ja välillä taas pohdin, että ainahan on "pakko" olla ainakin se yksi, joka selviää massamurhaajan kourista. Kuten kirjan hahmot, yritin itsekin keksiä syyllistä: voisiko jostain saaren poukamasta mönkiä murhaaja esille aina, kun on tullut aika tappaa vai olisiko murhaaja kenties joku kymmenestä? Tai ehkä mystinen isäntäperhe, josta kukaan ei tunnu tietävän juuri mitään. Kun olin mielessäni päättänyt, kuka on syyllinen, yllätyin silti loppuratkaisusta. Oli hauska huomata, että olin väärässä ja vaikka yritin käyttää hyväkseni kokemuksiani Jo Nesbon juonenkehittelyistä, ei siitäkään ollut apua.

Ei tämä kirja suotta ole klassikko eikä Agatha suotta ole kautta aikojen tunnetuimpia rikoskirjailijoita. Juonen kehittely on monipuolista, mielenkiintoista ja samaan aikaan hyvin selkeää, joten lukuinto heräsi (taas) ja täytyy ottaa asiakseen lukea loput Agathan kirjat, kunhan kirjan vuoden lukuhaaste on suoritettu.

"Ja siksi minä kysyn - pidetäänkö saarella mehiläisiä? - eikö se ole hullunkurista? - eikö se ole kauhean hullunkurista...?"
Hän alkoi taas hillittömästi nauraa. Tohtori Armstrong astui askeleen eteenpäin. Hän kohotti kätensä ja lyödä läimäytti tyttöä poskelle. 

Tämä läähätti, nielaisi ja veti syvään henkeä. Seisottuaan hetken liikkumattomana hän sanoi:
"Kiitos... Nyt olen taas normaali."
Hänen äänensä oli taas rauhallinen ja hillitty -kunnioitetun opettajattaren ääni.

Lukuhaasteen kohta 49.: jännityskirja tai dekkari

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.