maanantai 22. kesäkuuta 2015

One Small Hitch (2012)

Ohjaus: John Burgess
Tuottaja: John Burgess, Brett Henenberg
Käsikirjoitus: Dode B. Levenson
Pääosissa: Shane McRae, Aubrey Dollar, Daniel J. Travanto, Janet Ulrich Brooks, Rob Dean, Robert Belushi
Julkaisuvuosi: 2012 (California Independent Film Festival), 2015 (USA:n teattereissa)

Katselen välillä Netlixin suosittelemia leffoja ilman, että luen etukäteen kuvausta elokuvan juonesta. Yksi tällainen oli One Small Hitch (2012), jolle en onnistunut löytämään suomenkielistä käännöstä.

Molly Mahoneyn äiti on menossa uusiin naimisiin ja Mollyn on tarkoitus tuoda salainen poikaystävänsä samalla näytille. Molly ei ole kertonut poikaystävästään edes nimeä, joten suvulla ei ole hajuakaan, kuka tämä mystinen mies on. Viime hetkellä Molly saa tietää poikaystävänsä pettäneen häntä, ja koittaessaan saada ajatuksiaan järjestykseen, Molly törmää veljensä ystävään, Joshiin. Josh lohduttaa Mollya, vaikka se tarkoittaakin, että iskuhommat kauniin naisen kanssa menevät siltä illalta mönkään. Myös Josh on matkalla samoihin häihin ja esittää Mollylle ehdotuksen, että he esittäisivät pariskuntaa, koska Joshin isä on kuolemansairas ja tieto siitä, että raikulipoika on löytänyt sydämelleen valitun, piristäisi isän mielialaa huomattavasti. Varsinkin kun kyseessä on Molly. Pienen pohdiskelun jälkeen teatteri pannaan pystyyn, ja niin Josh ja Molly esittävät rakastunuttta pariskuntaa ystävilleen ja perheilleen.

Asetelma ei ole erityisen persoonallinen: sitoutumista kammoksuva pelimies koittaa pitää housut jalassaan edes sen aikaa, kun vanhempia varten luotua näytelmää pitää pitää kasassa. Toisena osapuolena herkkä ja aitoa rakkautta janoava nainen taistelee sitä vastaan, ettei menisi oikeasti rakastumaan pelimieheen. Kun tyylilajina on romanttinen komedia, niin kyllähän lopputulos on aika lailla arvattavissa. Täytyy kuitenkin sanoa, että elokuvaan mahtui muutama juonenkäänne, joten en osannut odottaa. Ihan piristäviä yllätyksiä ja näin mielenkiinto pysyi yllä.

 Täytyy kyllä edelleen ihmetellä, että miksi niin moniin komedioihin pitää aina tunkea se pakollinen kaupan pukukopeissa biisin tahdissa keimailu, kun etsitään uutta tyyliä. Aina pitää kokeilla hassuja asukokonaisuuksia, ilmeillä viidelläsadalla eri tavalla ja taustalla soi jonkin hauskan menevä biisi. Mitä enempi olen leffoja katsellut, niin olen ruennut kypsymään tähän kuvioon. Eikö sitä uutta tyyliä voi oikeasti hakea muulla tavoin tai käydä sovituskopissa kuin normaalit ihmiset?

Näyttelijöiden roolisuorituksien seuraaminen oli helppoa katseltavaa, sillä ei tarvinnut oikeastaan kieriskellä tuolissaan myötähäpeän voimasta, kuten joskus näissä tuntemattomimmissa elokuvissa. En totta puhuakseni odottanut suuria, joten pettymystäkään ei varmaan siksi tullut. Ihan mukiinmenevä leffa, joka oli kelpoa ajanvietettä ja viihdyttävyydessä ajaa asiansa, mutta katselukerroiksi riittää kyllä yksi kerta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.