perjantai 29. toukokuuta 2015

Päivä 19: Kaduttaa

Kaduttaa? Kadunko jotain? Olen ihminen, joten totta kai kadun jotain. Kadun kaikkea, mitä en tehnyt. Kadun kaikkea, mitä tein. Kadun ihmisiä, joita tapasin. Kadun ihmisiä, joita en tavannut. Kadun sitäkin, etten saanut suutani auki oikeaan aikaan. Kadun, etten ollut tarpeeksi rohkea. Kadun, kun olin rohkea ja hyppäsin laivasta mereen. Selvinpäin. Nolona jouduin sitä selvittelemään ja selittelemään, ettei minulla ole itsetuhoisia ajatuksia. Olisi voinut ollakin ja myöhemmin tulikin, mutta sillon ei ollut.

Kadun, että join venäläistä vodkaa. Kadun, että sammuin exän porttikonkiin ja minut ryöstettiin. Kadun, että eivät ryöstäneet kaikkea vaan ainoastaan kirjastokortin. Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa. Kadun, etten kuolettanut korttia heti enkä edes kuukauden päästä. Sitten minua muistettiin kirjaston toimesta kahdellakymmenellä sähköpostiviestillä, joissa runoiltiin lainaamani aineiston erääntyvän kahden päivän päästä.

Kaduttaa, että suutuspäissäni vingutin visaa. Kun lasku tuli, mietin millä maksan sen. Viikkoa myöhemmin exä soitti. Arvaatte varmaan? Kaduttaa, että vastasin puhelimeen. Se, mitä ei tiedä, ei ole olemassa tai voi vahingoittaa. Kaduttaa, että join sitä vodkaa, että menin surkeassa mielentilassani sekopäisen naisen luokse etsimään elämäni tarkoitusta ja päädyin tekemään sen, mikä tulee luonnostaan. Arviolta kuuden kuukauden päästä mikään ei palaa entiselleen. Mietin, millä maksan kaiken sen.

Kaksi viikkoa myöhemmin keksin suostua veljeni apuriksi. En kysellyt mitään, suostuin vain viemään paketteja, kasseja, salkkuja ja pusseja paikasta A paikkaan B, ja paikan C kautta paikkaan D. Kaduttaako, etten kysellyt tarkemmin? Ei, sitä en kadu. Kaduttaa vain, että päätin kuriiripalkan lisäksi vetäistä välistä. Kyllähän ne tyypit ovat tarkkasilmäisiä ja läpäisivät pitkän matematiikan kirjoitukset koska hyvänsä, mutta ajattelin saada helpotusta ahdistukseeni ja arvelin, että kuljetuksieni sisältö voisi auttaa. Auttoihan se. Tavallaan. Kuukauden sain vedettyä välistä leikkimällä tietämätöntä. Olen vain kuriiri. Sitten erään kerran minua varjostettiin ja nähtiin, kun poikkesin reitiltä kulman taakse, sujautin ainetta suuhuni ja jatkoin matkaa. Ilmeisesti liian hyväntuulisena. Kaduttaa, etten pyytänyt erästä kaveriani esittämään ryöstäjää, joka olisi pöllinyt kamat minulta. Oltaisiin saatu kunnon satsit, ei mitään rippeitä. Ja minä olisin pysynyt hyvien kirjoissa.

Kaduttaa, että monesti ajattelin pahinta maailmassa olevan sen, jos joutuisin poliisien etsintäkuuluttamaksi. Enpä tajunnut, että pahempaa on olla jonkin toisen porukan listalla. Siltä listalta ei nimeä pyyhitä vuoden tai kymmenen vuoden lomailulla, josta on karsittu etuudet, kuten vapaus kulkea paikasta A paikkaan H. Ymmärsin onneksi, että oli parempi lähteä karkuun kuin jäädä odottamaan, että ovikello soi. 


Tallinnan laivan kahvilan pöydässä istuessani kaduin sitä, että mukanani oli vain reppu täynnä seteleitä. Sellaisia seteleitä, joilla ei kehdannut maksaa kahvia ja toast skagenia, joiden yhteishinta oli kymmenen euroa viisitoista senttiä. Olisipa ollut kolikoita!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.