sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Jo Nesbø: Verta lumella (2015)

Niin kovasti sitä ilahtuu, kun kirjastosta on tullut sähköpostia, joka ilmoittaa, että "varaamasi aineisto on noudettavissa". Kyseessä oli tietenkin Jo Nesbon tänä vuonna julkaistu Verta lumella. Poikkeuksellisen lyhyt Nesbo-kirjaksi, sillä siinä oli vain 195 sivua normaalin reilun 400:n sijaan.

Liikutaan jälleen Oslon turmeltuneilla kaduilla huumeiden, huorien ja murhien ympäröimässä maailmassa. Olav on rikollispomo Daniel Hoffmanin asianhoitaja, joka hoitelee pyynnöstä ihmisiä pois päiviltä nopeasti ja huomaamattomasti, taitavasti. Hänestä ei ole diileriksi, parittajaksi eikä rikosauton kuskiksi, mutta murhaajana hän on löytänyt oman äänensä.

Pakka sekoittuu, kun Olavin tehtäväksi tulee tehdä pahaa naiselle. Ja jos mies jotain inhoaa ja syvästi paheksuu, niin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja solvaamista.

Olisikohan jotain sanoja, joilla en vielä olisi Jo Nesbon kirjoja kehunut?
Aloitetaan vaikka sillä, että verrattuna muihin kirjailijan teoksiin, tässä murhaaja on hyväsydäminen ja hyvin sympaattinen hahmo. Häntä kohtaa tuntee aitoa välittämistä, huolta ja toivoa siitä, että kunpa mitään pahaa ei tapahtuisi. Murhatkoon vaikka sata ihmistä, kunhan ei vain jäisi poliisiin haaviin ja joutuisi kolkkoon vankilaan.


Olavin hahmo ei toista aiempia hahmoja vaan hän erottuu joukosta omalla persoonallisuudellaan ja toisaalta inhimillisyydellään, vaikka murhaakin ihmisiä. Erityisesti minua kirjassa viehätti, miten hahmo kertoo, että ei hän juuri mistään mitään tiedä, on vain lukenut näin jostakin ja kuitenkin osaa soveltaa lukemiaan tietoja omassa elämässään ihmisiin ja tapahtumiin. Olav ei ole niin hölmö kuin itse kuvittelee olevansa. Hän ei ole yksiselitteinen hahmo, sillä samaan aikaan, kun häntä inhottaa naisiin kohdistuva väkivalta ja nimittely, ymmärtää hän sen, että omaa henkeään suojellakseen voi joutua uhraamaan jonkun toisen ihmisen hengen.

Kirjassa esiintyy tuttua ajojahtia, jossa ei ole lainkaan selvää, kuka selviää hengissä. Vauhti ei ole yhtä huima kuin vaikkapa Harry Hole -romaaneissa, mutta jännitys on silti käsinkoskeltetavissa. Voisi jopa sanoa, että Verta lumella etenee vakaasti ja rauhallisesti, selkeästi kohti päämääräänsä ilman turhia lisärönsyjä ja piiri pysyy suhteellisen pienenä, joten kirjan henkilöt eivät mene sekaisin missään vaiheessa. Tapa tai tule tapetuksia -jahdissa toki on aikaraja häämöttämässä, niin ehkä juuri hahmojen vähäisyyden takia kilpajuoksu ei hengästytä lukijaa äärimmilleen. Se ei kuitenkaan yhtään vähennä jännitettä hahmojen välisissa suhteissa tai poista epäilyksiä siitä, tuleeko kulman takaa joku, joka pistäisikin kaikki mustaan muovisäkkiin ruumiit useampiin eri kappaleisiin paloiteltuina. Ruumiiden määrä pysyy pienenä ja poliisit ovat vain sivuosassa. Ja vaikka paikoitellen esiintyy aika raakaakin kuvausta murhista, Nesbon tapa kertoa ei kuitenkaan ole liiallista mässäilyä vaan pysytään hyvän maun rajoissa.

Niin ja se lopetus. Kun tietää, että Nesbon romaaneissa on aina tulossa yllätysmomentti viimeistään kirjan viimeisillä sivuilla, osaa jo odottaa kieli pitkällä ja valmiina hämmästymään, mihin kirjailja lukijansa viekään. Ja kyllä, yllätys löytyy tästäkin. Ja kyllä, se saa jälleen ihailemaan Nesbon taituruutta rakentaa mitä loistavampia tarinoita. Koko kirja puolestaan saa jälleen ihailemaan Nesbon monipuolisuutta ja kykyä luoda toisistaan poikkeavia pää- ja sivuhenkilöitä.

Nyt julkaistu kirja on tarinan ensimmäinen osa ja loppu jättää todella pohtimaan, että miten tästä tullaan jatkamaan, mihin suuntaan tarinassa vielä voidaan mennä. Ihanaa, mutta toisaalta ärsyttävää, että tässä joutuu nyt pureskelemaan kynsiään uutta Nesbota odotellessa.

"Minusta ei ole ryöstäjäksi. Olen lukenut, että yli puolet ryöstön kokeneista pankkivirkailijoista kärsii myöhemmin mielenterveyden häiriöistä, jotkut kärsivät niistä koko loppuikänsä. Enhän minä tiedä, mutta se vanhus, joka istui postitoimiston luukulla, kun me ryntäsimme sisään, sai ainakin mielenterveudellisiä ongelmia alta aikayksikön. Hän näytti heittäytyvän maahan ihan vain koska haulikkoni piippu osoitti vähän sinne päin. Seuraavana päivänä luin lehdestä, että hän kärsi mielenterveyden häiriöitä. Piti käydä sairaalassa katsomassa häntä. Hän ei tietenkään tunnistanut minua, koska olin naaimoitunut ryöstössä joulupukiksi. (Valeasu oli täydellinen, kadulla kukaan ei reagoinut kolmeen säkki selässä postista ulos juoksevaan joulupukkiin keskellä kiireisintä joulunalusaikaa.) Seisoin huoneessa ja tuijotin vanhusta, joka makasi keskimmäisessä sängyssä ja luki Klassekampenia, kommunistilehteä. Ei niin, että minulla olisi jotain kommunisteja vastaan yksilöinä. Tai no, oikeastaan on. Mutta en haluaisi, että minulla on mitään heitä vastaan yksilöinä, olen vain sitä mieltä, että he ovat väärässä. "

Lukuhaasteen kohta 3: vuonna 2015 julkaistu kirja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.