maanantai 13. huhtikuuta 2015

Musatarina: Nightwish

Vuosi 2004.

Istuimme kaverini kanssa lukiomme auditoriossa millä lie pakollisella luennolla, joka ei kuulunut varsinaisesti mihinkään kurssiin. Muistan vielä, miten äärettömän innoissamme olimme tästä pakollisesta kahden tunnin istumisesta siellä toiseksi viimeisellä penkkirivillä. Luennon pelastus oli kaverini mp3-soitin, jossa oli paljon hyvää musiikkia, mm. Nightwishin biisejä. Alkuun en jaksanut kiinnittää tarkempaa huomiota biiseihin, mutta hiljalleen luento kävi tylsemmäksi, joten keskityin sitten mielummin musiikkiin. Väistämätön vaihtoehto. Kaverini muistaakseni sanoi jokaisen biisin alussa, että: "Tämä on ihan sikahyvä biisi."

Ensin huomioin vain sen, että biisit tuntuivat alkuun alkavan hiljalleen ja räjähtävän käyntiin alkuintroilun jälkeen tai viimeistään kertosäkeessä. Sitten nappikuulokkeista alkoi kuulua Phantom of the opera. Siinä oli jotain, joka herätti mielenkiintoni ja voikin sanoa, että tuohon biisiin ihastuin saman tien. Tuossa vaiheessa Andrew Lloyd Webberin tuotanto ei ollut itselleni kovinkaan tuttu, enkä muista kyseistä biisiä aiemmin kuulleeni.


Myöhemmin olimme samaisen kaverini luona ja pyysin häntä kertomaan lisää tästä Nightwish-bändistä, jota hän lähes taukoamatta hehkutti. Hän kaivoi hyllystään levyjä ja soitti pääasissa Once-albumilta muutaman minuutin jokaista biisiä. Silloin erityisesti Nemo ja Kuolema tekee taiteilijan jäivät mieleeni. Ja nimenomaan Nemon intro. Yhtyeen musiikki oli jotain sellaista, jollaista en ollut aiemmin kuunnellut tai kuullut. Heavyä, muttei mitään kirkonpolttomeininkiä kuitenkaan ja vahvoja melodioita, rikkaita sanoituksia, lähes taikuutta. Tästä kiinnostuneena pyysin kaveriani polttamaan levylle hänen mielestään parhaimmat NW-biisit ja jotain muidenkin artistien metallisempia biisejä sinne joukkoon. Siitä voisi sanoa, että alkoi minun matkani raskaamman musiikin maailmaan. Nightwishin lisäksi levyllä oli mm. Trio Niskalaukausta.

Kotona kuuntelin aluksi aivan ihmeissäni noita biisejä, sillä korvani eivät olleet vastaavaa kuulleet eivätkä oikein tienneet, mitä tämä on. Hiljalleen niiden kauneus ja nerokkuus avautui, ja olin haltioitunut. Kappaleissa oli jotain aivan uutta ja käsittämätöntä. Tarpeeksi kauan noita samoja biisejä kuunneltuani, rohkaistuin tarpeeksi ja ostin kaupasta ihan oman kopion Once-albumista. Kun pääsin kotiin ja sain rauhassa kuunnella tuon levyn alusta loppuun, olin aivan käsittämättömissä fiiliksissä. Sanojen monivivahteisuus ja melodioiden kauneus lumosi minut siinä hetkessä lopullisesti.

Tuosta ei mennyt kauaakaan, kun painelin uudestaan levykauppaan ja ostin kaikki aikaisemmat NW-levyt kerralla. Tuolloin oli vielä sellainen levykauppa kuin Free Record Shop ja levyt olivat siellä alennuksessa 9,99€/kpl.

Angels fall first jäi vähimmälle kuuntelulle ja on mielestäni "heikoin" NW-levy, mutta toisaalta sehän onkin enempikin demo eikä aivan viimeiseen asti hiottu. Oceanborn, Wishmaster ja Century Child olivat jokainen mestariteoksia, poikkeuksellisen hienoja kokonaisuuksia.

Suosikeiksi nuosivat tuossa vaiheessa mm. Sleeping Sun, Forever Yours, The Siren, Higher Than Hope ja Ghost Love Score.

Ja sitten oli Wish I had an angel. En osaa sanoa, mikä ihme tuossa biisissä on, koska se nousi samantien yhdeksi ykkössuosikikseni ja on ollut siellä siitä asti. Sitä soitin jossain vaiheessa varmaan kymmeniä kertoja päivässä, aina yhtä lumoutuneena. Tykkään myös demoversiosta ja livevedoista ja kaikesta.



21. lokakuuta 2005
Seuraava päivä tämän bändin matkassa, jonka muistan varmasti aina. Olin töissä iltavuorossa ja oli aika hiljainen ilta. Kaikki kai olivat NW:n konsertissa. Sitten vuoron esimies tuli luokseni ja sanoi, että Tarja Turunen on erotettu bändistä. En niinkään järkyttynyt siitä, että Tarja potkittiin pihalle vaan siitä, onko bändillä enää tulevaisuutta. Muistan, miten harmitti se, että olen vasta oppinut pitämään bändistä ja nyt se hajoaakin. En oikein pitänyt koskaan kummemmin Tarjan persoonasta, mutta lauluäänestä kylläkin.Muistan vieläkin, kun kävelin töistä juna-asemalle ja samalla mietin yhtyettä, sen tulevaisuutta ja miten on mahdollista, että yhtyeen laulaja on noin vain erotettu.


Kun sitten selvisi, että NW kyllä jatkaa uuden laulajan voimin, en malttanut odottaa laulajan julkistamista. Toivoin kovasti, että laulajalla olisi "parempi" persoona kuin Turusella, sillä jokin hänen tavassaan käsitellä eroa ja esiintyä väärinymmärrettynä diivana ei oikein miellyttänyt. Luin tuon erohässäkän jälkeen Nightwish-kirjan ja täytyy sanoa, että sen jälkeen pisti kyllä suututtamaan Cabulin touhuilut ja kontrolli Tarjaan.

Kun ensimmäiset huhut uudesta laulajasta näkivät päivänvalon ja niissä sanottiin laulajan olevan ruotsalainen, olin hyvin pettynyt. Mietin, miten suomalainen bändi voi ottaa riveihinsä ruotsalaisen! Moneen otteeseen ajattelin, että eikö Suomesta todellakaan löydy tarpeeksi tasokasta laulajaa bändin keulakuvaksi. Ja nämä kaikki epäluulot olivat mielessäni ennen kuin olin kuullut minkäänlaista ääninäytettä. Typeriä ennakkoasenteita vain sen takia, että laulaja ei ollut Suomesta.

Kun kuulin ensimmäisen 30 sekunnin pätkän Evasta, niin olin kerrasta lumoutunut. Pidin laulajan äänestä heti, vaikka edelleen oli todella vaikea hyväksyä hänen kansallisuuttaan. Ääni oli todella kaunis, pehmeä ja artisti tulkitsi biisin erinomaisesti. Siinä vaiheessa, kun Amaranth julkaistiin, en enää keskittynyt mihinkään muuhun kuin musiikkiin, jonka yhtye oli luonut. Jokaisella kuuntelukerralla biisi parani paranemistaan ja tuossa vaiheessa seurasin myös haastatteluja. Huomasin samantien pitäväni Anetten avoimesta ja aidosta olemuksesta, ja yhtyeen jatko näytti oikein valoisalta.

Hankin Dark Passion Playn julkaisupäivänä ja täytyy sanoa, että harva levy on ensikuulemalta tehnyt niin suuren vaikutuksen. The Poet And The Pendulum oli käsittämättömän pitkä kappale, mutta samalla huikea mestariteos. Pelkästään tuo biisi vakuutti, että tämä levy on rautaa. Melkein jokaisen biisin kohdalla mietinkin, miten voi olla mahdollista, että on olemassa jotain näin upeaa. Kun olin kuunnellut albumin ekan kerran läpi, olin todella liikuttunut ja mietin vain, onko tämä unta vai onko tämä albumi oikeasti todellinen. Jokainen biisi puolusti paikkaansa enkä kokenut, että yksikään olisi ollut ns. täytebiisinä muiden joukossa. Ainut biisi, joka hieman hiersi, oli Bye Bye Beautiful. Se oli mielestäni liian selkeästi suunnattu Tarjalle, enkä oikein pitänyt ajatuksesta, että Anette joutui sellaisen biisin laulamaan.


2008 ->
Menin katsomaan Nightwishia ensimmäistä kertaa livekonserttiin. Todella "yllättäen" olin haltioissani keikan aikana ja jälkeen. Sen lisäksi, että bändi oli huippuvedossa, olin yllättynyt, miten hyvin konserttiyleisö voikaan käyttäytyä. Olen tottunut kevyen musiikin konserteissa, että ihmiset humalapäissään ovat täysiä idiootteja, mutta tuolla meininki oli aivan toinen. Kaikilla oli hyvä meininki, ketään ei yritetty talloa maan rakoon tai ryysitty muuten vain päälle. Konsertin huippuhetkistä yksi oli Sleeping sun, joka laulettiin samalla, kun aurinko alkoi laskea. Viimeisenä oli Wish I Had An Angel, jossa yleisö sitten sekosi lopullisesti. Oli kyllä kaikin puolin niin mahtava keikka, ettei mitään rajaa. Kuten muutkin Nighwish-keikat tuon jälkeen.


Imaginaerumia odottelinkin jo kuin lapsi joulua ja kun sen julkaispäivä kerrottiin, tuskin maltoin pysyä paikallani. Yhtye järjestäisi julkaisupäivänä Helsingin Kampin Anttilassa nimmarisession keskiyöllä. Sinne mentiin ja oli huikeaa. Yhtye oli hyvällä fiiliksellä ja oli se hienoa saada nimmarit uutukaiseen levyyn. En juurikaan nimmareita keräile, mutta ne harvat, jotka minulla on, ovat tärkeitä.

Albumi piti tietysti pistää heti yöllä soittimeen ja se herätti monen monta fiilistä, ja ennen kaikkea lukemattomia wau-tuntemuksia. Melkein tekisi mieli sanoa, että kyseinen levy on yhtyeen paras, mutta toisaalta kaikki ovat niin huikeita, että lienee parempi olla sanomatta tuosta asiasta yhtään mitään.


Liput oli tietysti hankittu Imaginaerum-leffan ensi-iltaan Hartwall areenalle, jossa samassa yhteydessä oli myös keikka. Aikamoista herkkua Nightwish-faneille. Mutta draamaa tulikin väliin. Anette potkaistiin pihalle/erosi itse/erosivat yhteisymmärryksessä vain hieman ennen tuota spektaakkelimaista iltaa. Silloin harmitti vietävästi, koska olin tykännyt kovasti Anettesta ja mietinkin, pitäisikö lippu myydä, kun siellä kuulemma laulaisi "joku Floor Jansen", josta itse en ollut kuullut aiemmin. Tulin siihen tulokseen, että ilta olisi joka tapauksessa tapahtuma, joka muistettaisiin pitkään, joten en voinut kuvitella jääväni pois. Olkoon laulaja mitä vaan, paikalle piti mennä. En odottanut mitään ja yritin myös olla teilaamatta Flooria ennen ennen kuin kuulisin, mistä aineista naisen äänijänteet on rakennettu.

Taas saivat epäilykset huutia. Floor lumosi, loisti, revitteli, eläytyi ja oli kaikinpuolinen monipuolinen ja karismaattinen tähti. Turhat huolet yhtyeen tulevaisuudesta katosivat sinä iltana ja toivoinkin monien muiden tavoin, että Floor jäisi yhtyeeseen. Olisihan se typerää, jos näin upea vokalisti olisi vain tuuraaja!
Floor Hartwallilla.

Onneksi Floor jäi, sillä nyt uuden levyn kuultuani tekisi mieleni sanoa, että nyt yhtyeessä on kaikkein monipuolisin laulaja. Hän taipuu slovareihin ja revittelyyn, ja kaikkeen siltä väliltä. Endless forms most beautiful -albumissa Floor pääsee loistamaan, mutta jostain syystä itselläni on sellainen fiilis, että Flooria ole päästetty vielä täysin vapaasti irti, aivan kuin jotain olisi vielä jätetty jemmaan, ylläriksi. Levystä jäi mukavan odottavainen fiilis ja johan tässä toivoisi uuden levyn tulevan mahdollisimman pian.

Minulle ei onneksi ole kehittynyt pakkomielteistä suhdetta Tarjaan, joten kaikki kolme laulajaa ovat mielestäni hyviä ja täyttäneet tehtävänsä, olleet osa yhtyeen kutakin ajanjaksoa. Kun sulkee kahden ensimmäisen laulajan kohdalla liikkuneet ulkomusiikilliset asiat musiikin tuottamien elämysten ulkopuolelle, on pääosassa vain se, jolla on väliä: Tuomaksen luomat taianomaiset irtautumishetket tästä maailmasta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.