sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Päivä 16 – Eka suudelmani

Toisin kuin ystäväni, serkkuni tai työkaverini, minun ensisuudelmani ei tapahtunut ruosteisen keinun takana tai keltaisista tiilistä rakennetun kerrostalon ensimmäisen kerroksen parvekkeen alla. Eikä se tapahtunut kuten luokkatovereilleni seiskaluokan diskossa sokerihumalassa, jonka kykeni aiheuttamaan pelkästään illan viimeinen hidas biisi, johon oli kaadettu koko vuoden siirappituotanto.
Rippileirillä puolestaan oli samoja apinoita, joita olin katsellut jo koulussa ja iltapäiväkerhoissa, ja joiden osilta olin varma, että he olivat joko avaruudesta tai sen takaa. Ei paljon tehnyt mieli olla lähikontaktissa sellaisten kanssa, koska ei voinut tietää, minne galaksiin sitä tulisi kidnapatuksi.

Lukioon mennessäni olin koukussa Kauniisiin ja rohkeisiin, ja melkein tunsin Ridgen huulet omillani. Tai Thornen. Tai ketä muita niitä nyt oli. Tuntui vain, että siinä vaiheessa olisin suudellut niitä rippikoulun apinoitakin tai naapurin ongelmatapausta, joka harrasti karjumista ja puiden halailua, mutta ei perinteisellä harmoniaa etsivällä tavalla. Tarhassa pusuhippa oli pelottavaa ja hauskaa välituntitekemistä, mutta lukiossa se oli täysin out. Juuri, kun itse olisin ollut valmis moiseen höpsöttelyyn, olikin se muuttunut typeräksi. Kuulemma aikuiset sitä saattoivat harrastaa, mutta useamman viinilasillisen jälkeen. No, kuusitoistavuotiaana oli turha kuvitellakaan pääsevänsä niihin pippaloihin saati olevansa humasssa, joten se siitä. Ja kuka haluaisi ensisuudelmansa jotain ikälopulta, jonka puheessa vilisivät sellaisetkin termit kuin markka, VHS ja lankapuhelin. Pelottavaa.

Lukio alkoi, siellä homehduin ja lukio loppui. Penkkaripäivänä rekan lavalla oli tiivis tunnelma, mutta katsettani kääntäessä kaikki olivat vain naisia. Illat ja viikonloput katselin Kaunareita ja muita ulkomaisia sarjoja, joissa suudelmat tuntuivat korvanneen tervehdykset. Luin netistä suuteluoppaita, luin lehtiä, katsoin ohjelmia ja kuivaharjottelin peilin kanssa.

Lukion jälkeisenä välivuotena menin kaverini luokse kevätriehaan, joka oli vain lyhyempi ilmaisu perskänneille, roskaruokaa notkuvalle pöydälle, epävireiselle Sing Star-laulannalle ja lattialle sammumiselle. Siellä silmäni osuivat vaaleahiuksiseen mieheen, joka omalla tavallaan oli komea. Istuimme sohvalla kaksistaan, kun muut räpelsivät jonkin tanssipelin kimpussa. Hän alkoi nojautua minua kohti ja tiesin, että tässä se tulee. Tässä kohti muuttuu elämäni, kohta räiskyvät ilotulitteet, solisevat pikkulintujen rakkauslaulut, taivaanranta kiepsahtaa ympäri ja sateenkaaren kimaltelevat värit kietoutuvat ympärillemme. Tunsin ensin hänen hengityksensä, sitten hän huuliensa hipaisun. Olin jo näköalavaunussa menossa kohti taivaanrantaa, melkein kykenin kurottamaan käteni pilvien untuvaista reunaa kohti. Huulia seurasi kieli, limainen sellainen. Pystytukka nuoli huuliani kuin sulavaa pehmistötteröä kesäkuumalla. Sitten tunsin kielen liikkeet hampaillani, kieleni alla ja lopulta melkein kurkussa asti. Meinasin oksentaa. Työnsin sinisilmän pikaisella liikkeellä kauemmas, nousin IKEAn viimevuotiselta sohvalta ja lähdin parvekkeelle imemään keuhkoni täyteen puhdistavaa ilmaa. En saattanut uskoa, että joku saattoi suudella noin. Kaukana olivat ne haavekuvat sähköiskumaista kevyistä hipaisuista tai autuuden tunne siitä, että olen päässyt osaksi salaista maailmaa. Hyvästelin ystäväni ja poistuin kesäiltaan, joka hohti kauniimpana kuin koskaan. Linnut lauloivat sulosäveliään, taivas oli pilvetön ja ilmassa tuoksui rakkaus, kesäsade ja tuuli hyväili vienosti kaduilla harvakseltaan kulkevia ihmisiä. Katselin ympärilleni, tunsin oloni petetyksi ja nyrpistin nenääni. Huijausta kaikki tyynni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.