maanantai 23. helmikuuta 2015

Muistoja 90-luvulta: Mr. President

Mr. President oli kova nimi 90-luvulla, joka yritti jonkinlaista comebackia 2000-luvulla uudistuneella kokoonpanolla, ja nykyisin tekee jossain määrin keikkaa kaksihenkisenä yhtyeenä. Bändi julkaisi neljä albumia: Up'n'away (1994), We all see the same sun (1996), Night club (1997),  Space Gate (1999) ja comeback-albumi Forever and one day (2003).
Lisäksi vuonna 2009 on julkaistu digitaalinen albumi ennen julkaisemattomilla biiseillä: Unreleased, joka löytyy edelleen iTunenista.


Muistaakseni jo kahden ensimmäisen albumin julkaisun jälkeen bändin ympärillä alkoi pyöriä huhu, etteivät (nais)laulajat laulaneet itse eikä bändi tiettävästi tehnyt yhtään live-esiintymistä. Netistä löytyy jopa nimet, jotka olisivat olleet ne oikeat äänet: Anne Schroeder, Karen Mueller ja William King. Tuon mukaan Lazy Deekään ei olisi laulanut itse, mutta ainakin ysärifestareilla esiintyessään lauloi varmasti livenä ja ääni oli sama kuin levyillä. T-sevenin soolotuotanto puolestaan paljastaa sen, ettei hän laulanut Pressojen levyillä. (Kuuntele vaikkapa Passion tai How much is the fish.)

Kaikesta huolimatta bändi oli yksi suurimpia nimiä dance-musiikissa ja kuului ehdottomasti omalle suursuosikkilistalleni. 14-vuotiaan maailmaani totta kai järisytti tuo tieto, etteivät he itse laulaneet, mutta pääsin järjytyksestä aika nopeasti yli enkä loppupeleissä antanut sen vaivata kuuntelunautintoja. Olihan musiikki se pääosan esittäjä.



Tutustuin bändiin vuonna 1996, kun Coco Jamboo valtasi radioaallot. Biisi tuli jokaiselta radiokanavalta miljoona kertaa päivässä, mutta en kyllästynynt biisiin lainkaan. Se tuntui paranevan kuuntelukertojen myötä ja tietysti oli aina nauhoitettava se c-kasetille, kun se radiossa pärähti soimaan. Niin, ja  pahimillaan sama biisi oli samalla puolella kymmenen kertaa - ja joka kerta nahoitus alkanut eri kohdasta. Joskus kuunnellessani c-kasetteja läpi, kävi tuo nauhoitustyyli lievästi ilmaistuna ärsyttämään. Yhden kasetin a-puolella saattoi olla neljä biisiä useampaan kertaan, ja niin, että nauhoitus oli alkanut ja loppunut aina eri kohtaan. Unohtamatta tietenkään kaikkia radiomainoksia, jotka myös oli pakko nauhoittaa. Vieläkään en ole keksinyt mitään järkevää syytä noiden mainosten nauhottamiseen, koska eivät ne kuitenkaan mitään mestariteoksia olleet.

Radion kautta tulivat tutuksi myös muut Mr. Presidentin sinkkubiisit, kuten I give you my heart. Tuossa vaiheessa Coco Jamboo jo vähän kyllästytti, joten sitten oli vuorossa tuon biisin loppumaton luukuttaminen. Onneksi pian tulisi muutakin kuunneltavaa, kun lopulta sain albumin omakseni.
Muistan elävästi sen päivän, kun sain We all see the same sun -albumin. Olin ollut kesällä pitkään kipeänä ja äiti sanoi, että ostaa jonkun haluamani levyn piristämään sairastelua. Silloin minulla oli vihkossa kuva teipattuna ko. albumin kannesta ja näytin sen äidille. Saman päivän iltana sain asettaa levyn cd-soittimeeni, ja voi sitä fiiliksen määrää. Tanssimusiikkia, fiilistelyä, menoa ja meininkiä.

Soitin koulun levyraadissa Take me to the limit -biisin, jonka sanoista en tietenkään tuolloin tajunnut yhtään mitään, mutta rytmi ja svengi veivät mennessään. Pahalta kyllä tuntui, kun kukaan luokasta ei pitänyt biisistä. Tietysti, jos olisin soittanut Jojo Actionin, olisi se saanut enemmän pisteitä ja olisin niittänyt suosiota itsekin, heh. Muistankin jonkun luokkalaiseni kysyneen, miksi en soittanut kyseistä biisiä. Näin jälkeenpäin ajateltuna: miksi olisin soittanut biisin vain sillä perusteella, että enemmistö piti siitä ja halusi kuulla jo ennestään tutun kipaleen. Valitsin tosiaan tarkoituksella sellaisen biisin, jota kaikki eivät tunteneet, jotta saisin tuotua kuuluville uusiakin säveliä. Noudatin samaa ajatusta muutamissa muissakin koulussa järjestetyissä levyraadeissa ja joka kerta samalla tuloksella. Ihmiset eivät kai olleet riittävän avoimia tuntemattomille biiseille ja ihmettelivät sitten ääneen, että valitsin vaikkapa Michael Jacksoniltakin "tosi huonon biisin sen sijaan, että olisit voinut soittaa ´hyvän´ biisin".


Eniten muistoja liittyy Pressojen kahteen ensimmäiseen albumiin. Night club oli ihan kiva albumi, mutta ajattelin sen olevan liian erikoinen, vaikkakin siinä oli monta hyvääkin biisiä. Space Gate oli mielestäni täyttä kuraa, persoonaton ja väsähtänyt. Edelleen olen sitä mieltä, että kyseinen albumi yrittää ratsastaa menneillä hittibiisien aineksilla ja intohimoisin tekemisen ilo on jo hyytymässä.
Kaksi ensimmäistä albumia muistuttavat minua kovasti kesästä ja tuovat mieleen huolettomuuden, lämpimät kesäillat, pitkät lomat ja hengailut kavereiden kanssa. Kaksi seuraavaa albumia puolestaan (Night club, Space Gate) ovat selkeästi ns. talvialbumeita ja muistuttavat koleista päivistä, lumisateesta ja tähtitaivaasta.

Mr. President on ehdottomasti parhaimpia esimerkkejä 90-luvun loistavasta dance-musiikista. Monet biisit ovat hyväntuulisia ja meneviä, ja sanoitukset ovat sopivan keveitä ja helppoja ymmärtää. Bändillä on ollut selkeä oma linja jokaisessa levyssä, ja vaikka pientä kehitystä onkin havaittavissa, ei silti ole tapahtunut radikaaleja muutoksia ensimmäisen ja neljännen levyn välillä. Jokaisessa levyssä (jopa Space gatessa) on raikkautta, hyväntuulisuutta, tarttuvuutta ja tietynlaista musiikin iloa, jollaista ei monelta tämän päivän artistilta löydy. Sanojen syvällisyys ei päätä huimaa, mutta mielestäni tämmöisessä bailaus-/jammailumusiikissa se on hyväksyttävää ja omalla tavallaan jopa ihan hyvä niin. Täytyy sanoa, että minun on hyvin hankala lähteä albumeita kritisoimaan ainakaan kokonaisuutena, koska ainut, mitä näistä tulee mieleen, ovat nostalgiset fiilikset lapsuudesta. Silloin, kun ei vielä sanoja ymmärtänyt ja kiinnitti huomion vain musiikkiin, rytmiin, lauluääniin ja biisin meininkiin, oli Mr. President niin kova juttu, ettei tosikaan.

Ja mikä hauskinta, huomaan osaavani edelleen lähes kaikkien biisien sanat melkein kokonaan ulkoa. On vissiin tullut pikkuisen yhtyeen tuotantoa luukutettua. Monet biisit ovat edelleen sellaisia, että niiden mukana on pakko jammailla ja hyräillä, sillä melodiat ovat hyvin selkeitä, mieleenpainuvia ja hyvää tuulta tuovia.

Mr. President oli myös ensimmäisiä kosketuksiani ABBAn musiikkiin, joten senkin puolesta yhtyeellä on erityinen paikka levyhyllyssäni. Up'n'away -albumiltahan  löytyy tuo ABBA-medley, jota aluksi luulin yhtyeen omiksi biiseiksi. Äitini sitten valaisi, mistä on kyse. Tuolloin tykkäsin kovasti Pressojen versioinnista ja onhan se edelleen ihan hauskasti ja persoonallisesti toteutettu kunnianosoitus ABBAlle. Nythän tuolla Unreleased-albumilla on coveri myös Thank you for the music -biisistä. Nyt on pakko sanoa, että toivon, etten tätä olisi koskaan kuullut. "T-sevenin" ääni on toki kaunis eikä versio ole kaikista pahinta maan päällä, mutta silti -voi apua. Pahinta lienevät nuo Lazy Deen "uh, yeah, alright" -ääntelyt. Ei näin, ei missään nimessä. Biisistä puuttuu kokonaan aitous, ja muutamista lisämausteista huolimatta, on pysytty liian lähellä alkuperäistä.

Myöhempi kokoonpano, jossa T Sevenin tilalla Myra.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.