tiistai 10. helmikuuta 2015

Juhani Aho: Yksin (1890)

Juhani Ahon pienoisromaani Yksin kertoo miehestä, joka matkaa Pariisiin. Suomeen jää nuori neito, johon romaanin huomattavasti vanhempi päähenkilö on rakastunut, mutta yhteinen tulevaisuus ei näytä todennäköiseltä, joten ehkä matka muualle tarjoaa ratkaisuja: mies saa muuta ajateltavaa, vaikka lähtö tekee kipeää ja ehkä neito huomaisi, kuinka paljon miestä ikävöikään.

Kirjassa kuvataan onnistuneesti epätietoisuudessa elävän miehen ajatuksia: sopiiko hänen rakastaa nuorempaa naista, rakastaako ja voisiko tuo nainen koskaan rakastaa päähenkilöä.

Kirjan päähenkilön persoona tuodaan hyvin esille ja hänen istuessaan vaikkapa miettimässä syntyjä syviä, voi melkein nähdä, millä tavoin mies kurtistaa kulmiaan. Kirjan esipuheessa sanotaan, että Yksin-romaanissa esiintyvä hahmo on paljon kirjailijansa kaltainen ja että Sibelius suuttui kirjan luettuaan, koska henkilöt olivat tunnistettavissa tosimaailman henkilöiksi. Täytyy myöntää, että tuon taustatiedon varjolla kirjaa luki hieman erilailla ja väistämättä pohti, kuinka paljon yksinäisen miehen tunteissa ja ajatuksissa oli Juhani Ahon omia, aitoja tunteita.

Juhani Aho käyttää kieltä ihailtavan monipuolisesti, jopa runollisesti. Hänellä on persoonallinen tyyli kirjoittaa, joka imaiseen mukaan jo ensimmäisillä riveillä. Vaikka luinkin kirjaa sivumäärään nähden verrattain pitkään, ei kyse ollut siitä, ettenkö olisi halunnut lukea nopeammin. Uskon, että tämän olisin helposti voinut laittaa myös kohtaan "Kirja, jonka luit päivässä", jos muita esteitä ei matkan varrella olisi ollut lukemista hidastamassa. Aho taivuttelee kieltä mitä mielenkiintoisimmille mutkille, ja syystä kuuluu merkittävimpiin suomalaisiin kirjailijoihin. Olen lukenut Juhan joskus kauan sitten, mutta alan epäillä, luinkohan sitä kokonaan/ajatuksella, koska olisin varmasti kiinnittänyt jo aiemmin huomiota näin lahjakkaaseen tekstinluojaan. Kun Aho kuvailee laivan lähtöä Helsingin satamasta, Pariisin katuja tai ympärillä olevia ihmisiä, kaiken pystyy näkemään täydellisinä kuvina silmiensä edessä. Kuin katselisi elokuvaa kirjan sijaan. Lumoavaa kerrassaan.


"Ollaan aavalla ulapalla. Kävelen kannella edestakaisin lempeässä tuulessa. Helsinki katoaa katoamistaan. Kotimaa kyyristyy mereen. Hienosta maakaistaleesta hupenee Suomen ranta ruskeaksi pilveksi. Ei ole minulla nyt muuta kuin sininen taivas ja vielä sinisempi meri. Siellä täällä paistaa Ahdin peltojen periltä heleän valkoinen saaristolaisen purje ja minä jo tulen panneeksi huomiolle ja sitä kauvan aikaa ajattelen, että se pyrkii Helsinkiin päin. Kokan edessä on päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja hajottavat sen pirstaleiksi, joista muodostuu leveä tie häikäisevää hohdetta."

Lukuhaasteen kohta 18.: Yli sata vuotta vanha kirja


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.