keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Gladiaattori (2000)

Alkuperäinen nimi: Gladiator
Ohjaus: Ridley Scott
Käsikirjoitus: David Franzoni, John Logan, William Nicholson
Sävellys: Hans Zimmer, Lisa Gerrard. Klaus Badelt
Pääosissa: Russel Crowe, Joaquin Phoenix, Connie Nielsen, Oliver Reed
Ensi-ilta Suomessa: toukokuussa 2000


Elokuva kertoo roomalaisesta Maximus Decimus Meridius-kenraalista, joka johtaa armeijansa voittoon ja ansaitsee sillä vanhan keisari Marcus Aureliuksen kunnioituksen. Aurelius kokee Maximuksen paremmaksi vallanperijäksi kuin virallisen kruununperijän, Commoduksen. Aurelius toivoisi Maximuksen voivan palauttaa vallan takaisin Rooman senaatille. Commodus pistää kapuloita rattaisiin murhaamalla isänsä, julistaa itsensä keisariksi ja koska Maximus ei suostu lähtemään tämän kelkkaan, käskee miehen teloitettavaksi. Maximuksen onnistuu paeta ja matkata kotiinsa, jossa häntä kohtaa lohduton näky. Nuunnuttuaan väsymyksestä, Maximus herää siihen, kun orjakauppiaat löytävät hänet, ottavat mukaansa ja myyvät edelleen Proximolle, joka huolehtii gladiaattorien valmentamisesta tuleviin viihdearvollisiin taisteluihin. Maximus pärjää sodassa kehittämänsä taistelukokemuksen perusteella ja lopulta matka vie kohti suuria areenoita, joissa yleisön joukossa on odotettavissa myös petollinen Commodus.

Pidin elokuvan juonesta, joka vaikka sijoittuukin kauas menneisyyteen, käsittelee toki nykyisinkin ajankohtaisia aiheita. Uskollisuutta, kunniaa ja periaatteita. Russell Crowe tekee vahvan ja mieleenpainuvan roolisuorituksen Maximuksena, ja se juuri piti mielenkiintoa yllä, jotta elokuvan jaksoi katsoa loppuun asti. Vaikkei loppu mennyt kuten odotin, oli se mielestäni erittäin sopiva päätös elokuvan kokonaisuuden kannalta. Elokuva oli erikoistehosteiltaan vakuuttava ja muutenkin visuaalinen ilme oli hienosti toteutettu. Vaikka elokuvassa oli paljon hyvää, veti kokemusta alaspäin liika verellä läträäminen. En oikein välitä jatkuvasta silpomisesta ja veren lennättämisen näyttämistä hidastettuna (tai muutenkaan). Kauhuelokuvissa se vielä menee, mutta pidän niidenkin kohdalla enemmän sellaisista, joissa luodaan jännitys muilla keinoin.

Musiikki on itse elokuvaa parempi ja Zimmerin kädenjäljen tunnistin ennen ennen kuin edes katsoin, kuka taustalla on häärinyt. Vaikea sanoa yhtä, joka olisi noussut muiden ylitse, mutta vaikkapa Now we are free on todellinen mestariteos, jota voisi kuunnella monen monta kertaa putkeen. Myös vaikkapa Slaves to Rome, Sorrow ja Barbarian horde ovat myös mainitsemisen arvoisia. Elokuvamusiikkia parhaimmillaan.

Tavallaan hyvä elokuva, mutta liian pitkät ja veriset taistelukohtaukset kyllästyttivät siinä määrin, että en usko tätä toista kertaa katsovani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.