tiistai 13. tammikuuta 2015

Timo Kanniainen: Langennut enkeli (2006)

Vastasin Helmet-kirjastojen lukuhaasteeseen ja valitsin kirjaston hyllystä summanmutikassa kirjan, joka sopisi listan kohtaan 32: Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi.
Langennut enkeli löytyi Kallion kirjaston Kallio-hyllystä, eli tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin/Kallioon. En ole Timo Kanniaisesta kuullut keneltäkään aiempia kokemuksia, joten mitään ennakko-odotuksia ei kirjan suhteen ollut. 


Takakansitekstin perusteella kirjasta sai kuvan, että tarjolla olisi mielenkiintoinen tarina Kallion kaduilla ja vähän jännitystäkin, eli sopivasti lupauksia, jotta teos lähti mukaani. 

"Alistamisleikkeihin erikoistunut prostituoitu murhataan Kalliossa, eikä väkivallalle tunnu löytyvän järjellistä selitystä. Kun tutkinnan edetessä törmätään korkea-arvoiseen virkamieheen, on soppa valmis. Raimo Korpi palaa tutkimaan tapausta toivuttuaan edellisen jutun dramaattisista tapahtumista, mutta tapahtunut ei jätä miestä rauhaan. Korpi huomaa ajautuvansa yhä lähemmäs kuilun reunaa, kun menneisyys, nykyisyys ja tuleva kohtaavat..."

Nyt on pakko sanoa, että petyin pahimman kerran, vaikka ajattelin, etten odottanut mitään. Kirja on jatko-osa kirjailijan esikoisteokselle Lammas, paimen ja susi (2004). Ja kun tajusin, että kyseessä on jatko-osa, olisi tämä kirja voinut ehkä aueta paremmin, jos olisi tuon ensimmäisen osan lukenut. 
Näinhän se usein jatko-osissa menee, mutta silti kakkososankin pitäisi pystyä toimimaan itsenäisenä teoksena ja kirjailijan kertoa sen verran riittävästi aiemmista tapahtumista, että lukija saa kokonaisuudesta yhtenäisen kuvan. 

Kun murha tapahtuu, poliisi Raimo Korpi heittää ilmoille yhden epäillyn nimen minun mielestäni aika oudosti, ilman johdonmukaista tai perustelua päättelemistä. Jää fiilis, että hän vain nyt "tietää", että syyllinen on tämä henkilö, että siitä lähdetään tutkimaan. Tietysti tuota epäilyvalintaa hieman perustellaan myöhemmin, mutta nuo perustelut eivät ainakaan minua lukijana erityisemmin vakuuta vaan tarina/Korven "päättelykyky" jää oudosti vajaaksi/epäselväksi. 

Mielestäni Korven hahmo ei ole erityisen uskottava poliisi ja tuntuu ihan kuin hahmo olisi vain hatusta heitetty ja katsottu, mitä tulee ja mihin sen kanssa pääsee. Korpea kutsutaan hymypojaksi, koska tämä ei juurikaan hymyile, mutta luonteenpiirre jää mielestäni vain sanoiksi paperille, vaikka sen ilmeisesti olisikin tarkoitus olla sellainen piirre, joka erottaa hänet muista. Vaikka yritin, en millään saanut muodostettua kokonaiskuvaa Raimo Korvesta enkä kirjan luettuani muista hänestä juuri mitään.

Juonesta ja sen hahmoista jää siis aika persoonaton fiilis, koska mistään ei oikeen tuntunut saavan otetta ja kokonaisuus on hattaramaista häilymistä paikasta toiseen. Valjuksi jääneen juonen rinnalla, minua häiritsi aika paljon se, että kirja eteni pääasiassa dialogien varassa. Se ei välttämättä ole huono asia ja sen voi tehdä koukuttavasti ja omalla omaleimaisella tyylillään, mutta tähän tarinaan olisi toivonut enempi kerrontaa, kuvausta ihmisistä ja tapahtumista, pureutumista pintaa syvemmälle. Monet noista dialogeista sisälsivät paljon turhia toteamuksia, jotka eivät tuntuneet tukevan puhujan persoonaakaan kummemmin (esim. että joku olisi ollut lyhytsanainen/juro/tms). Lisäksi keskustelut kulkivat eteenpäin hyvin usein ilman suurempaa kuvausta siitä, mitä samaan aikaan tapahtui tai millä sävyllä puhuja puhui. Ihan kuin keskustelu käytäisiin jossain ilmatilassa, jossa sanat ja lauseet leijailevat siellä täällä vailla yhtenäistä määränpäätä. 

Vähän väkinäiseltä ja mielikuvituksettomalta tuntui myös tuo poliitikkojen vetäminen tarinaan. Huoria, poliitikkoja, huumeita, murhia... Uskoisin, että tuohonkin asetelmaan voi vielä löytää omanlaisensa näkökulman, mutta nyt tuli enempikin hohhoijaa-olo, että onhan näitä nähty liikaakin, viisitoista tusinassa. Pitkään aikaan ei ole tullut näin uuvuttavaa kirjaa vastaan, joten johan melkein tilastotkin vaativat, että täytyy jossain tulla eteen kirja, joka ei jaksa pitää mielenkiintoa yllä. Loppuun asti luin (155 sivua) ja pakko oli vähän rivejä hyppiä, että pääsi äkkiä eroon tästä.
Ehkä ensimmäiseen kirjaan oli sisällytetty kaikki intohimo, ja tähän kirjaan jäi jäljelle vain loputtomat keskustelut?

"Et siis koskenut mihinkään kylpyhuoneessa?"
"En kai..."
"Oliko teillä riitoja?" 
Pirkko nosti katseensa ja ärtymys muokkasi hänen kasvojaan.
"Luuletko, että mä tein sen?"
"Teitkö?"
"Haista paska! Oltiin frendit ja työkaverit. Mitä järkeä ois ollu...", Pirkon ääni petti ja hän pyyhkäisi silmäkulmiaan. 
"Oliko Päivillä hankalia asiakkaita?"
"Ei me niitä harrastettu. Raakattiin sekopäät pois."
"Sekopäät? Eikö kaikki ole niitä?"
Pirkko katsoi Korpea uudelleen. "Et uskois ikinä, ketä meillä käy."
"Kuka kävi päivällä asiakkaana?"
"En tiiä."
"Hän saattoi olla juuri se sekopää, jolta pääsi homma käsistä."
"En tiiä."
"En usko sitä! Tiedät kuka se oli!"
"En tiiä. Meillä oli omat pokat, eikä niistä oikeilla nimillä puhuttu. Jos toinen tuuras, ni kerrottii vaa mimmonen se on ja mitä nimiä se totteli. Oikeita nimi ei tarttinu. Ne selvis joskus, joskus ei."



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.