perjantai 28. marraskuuta 2014

Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?

Tänään aamulla mietin asukokonaisuuteni tarkkaan. Olin miettinyt sitä jo pitkään ja myös koko päivän kulkua. Kaiken piti olla juuri oikein, sillä virheet voisivat pilata kaiken. Olin lainannut veljeltäni Armanin puvun, ja keskusten kenkäliikkeestä puolestaan lainasin mustat kengät, joiden kolminumeroisen hintalapun raaputin huolellisesti veitsenkärjellä pois. Puku oli syvän tummansininen, kauluspaita perinteisesti valkoinen ja kravatiksi hillitty, hitusen vaaleampi tummansininen. Tukan laitoin huolella niin, ettei yksikään suortuva ollut väärässä kohdassa. Olalle otin business-salkun ja toiseen käteen läppärilaukun. Tyhjiähän molemmat laukut olivat, muttei sitä päälle päin voinut päätellä. Asetin vielä tummasankaiset lasit silmilleni, vaikkei näössäni vikaa olekaan, noin niinkuin pisteeksi iin päälle.

Perhoset vatsassani lepatellen seisoin ison punatiilisen rakennuksen edessä. Kaikki oli valmiina. Autoksi valitsin punaisen Fordin, sillä olin tehnyt tilastoja ja huomannut, että henkilökunta suosi punaisia autoja. Fordeja oli myös paljon ja eri väreissä.
Astelin aulaan, tervehdin huolettomasti siellä seisovia ihmisiä ja menin massan mukana hissille, jossa tervehdin kaikkia nyökkäyksellä, joka kertoi, että kuulun taloon, mutta että ajatukseni ovat jo päivän palavereissa.

Toinen kerros, kolmas kerros, neljäs kerros. Lopulta viidennessä jäin pois, menin pitkän tummaihoisen miehen perässä sisälle ja käännyin vastapäiseen suuntaan kuin mihin hän meni. Suuntasin askeleeni osaston sisäisiin neuvottelutiloihin, vilkaisin sivusilmällä käytävän molempiin suuntiin ja pujahdin ovesta neuvottelutila 5577:n. Valkoiselle pöydälle oli aseteltu kyniä, lehtiöitä ja vesipulloja. Sivupöydällä oli neljä kannettavaa tietokonetta, joita henkilökunta käyttäisi kolmen tunnin päästä alkavassa kokouksessa. Tai luulisi käyttävänsä. Toimin ripeästi pakatessani neljä läppäriä kahteen laukkuuni, siinä meni ehkä seitsemän minuuttia. Sitten lähdin muina miehinä ulos, hissillä alas ja autolleni. Heitin laukut takakonttiini ja otin uudet samanlaiset tilalle. Palasin takaisin, päivittelin aulassa äskenkin jo seisseelle miehelle, miten unohdin tärkeät paperit työpistelle, menin tuttuun tapaan henkilökunnan kanssa hissillä viidenteen ja siellä suuntasin toiseen huoneeseen, jossa tiesin niin ikään olevan kalliita läppäreitä.

Kenenkään edes kiinnittämättä minuun huomiota, palasin autolleni, heitin laukut takakonttiin ja ajoin pois paikalta monen sadan euron arvoiset tietokoneet mukanani. Niiden puuttuminen huoneista huomattaisiin ehkä parin tunnin päästä ja koko talosta ehkä vasta lounasaikaan mennessä. Siinä vaiheessa, kun miettisivät, ovatko nähneet mitään tavallista poikkeavaa, eivät muistaisi mitään. Vain pukumiehiä ja -naisia tavallisissa työtehtävissään ja aamukiireissään. Ei poikkeavaa tukkatyyliä, ei outoja asuvalintoja, vain kalleinta ja parasta. Kuten tietokoneetkin, joiden jälleenmyyntiarvo on vielä huipussaan, sillä ovathan ne uusinta uutta, eli siis kalleinta ja parasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.