torstai 11. syyskuuta 2014

Päivä 11: Sisarukseni

Minun nimeni on Saila ja minulla on kaksi isoveljeä (Saku ja Simo) ja yksi pikkusisko (Silja).
Vanhempani olivat jo ennen syntymäämme päättäneet, että jos tulee tyttöjä, on heillä viisikirjaimiset nimet ja pojilla nelikirjaimiset. Isäni on matematiikan opettaja ja äitini uskoo numerologiaan, joten siksi heille monissa asioissa numerot näyttelevät erittäin tärkeää osaa.

Silja on meistä nuorin, sitten tulen minä, Saku ja vahimpana Simo. Tulimme lapsena hyvin toimeen, mitä nyt nahistelimme silloin tällöin -kuten sisarusten kuuluukin.


Kävimme kaikki saman ala- ja yläasteen, mutta lukioikäisinä persoonamme olivat jo kehittyneet enemmän. Simo on meistä se viisain, lieneekö syy siinä, että hän syntyi ensin. Sai kaikki parhaimmat ainekset ja me loput sitten saimme, mitä oli vielä jäljellä. Hän valmistui lukiosta parhaimpien joukossa ja meni yliopistoon opiskelemaan, pääaineenaan saksan kieli. Vanhemmat olisivat tietysti toivoneet hänestä perinteisesti tylsää lakimiestä tai lääkäriä, mutta Simon intohimo on kielissä ja itsepäisenä ihmisenä hän seurasi haavettaan. Yliopiston myötä hänen kaveripiirinsä koostuu pääasiassa akateemisesti koulutetuista ja fiksuista ihmisistä. En ole nähnyt häntä vuoteen ja joskus pimeimpinä tammikuun iltoina olen pohtinut, johtuuko se siitä, että minä olen bussinkuljettaja enkä ole käyttänyt vuosia opiskellakseni itselleni hienoa titteliä, jolla, jos totta puhutaan, ei tänä päivänä välttämättä saa edes leivän päälle juustoa. Olemme silti ihan hyvissä väleissä, vaikka viime joulun vietimme eri puolilla maailmaa. Se oli ensimmäinen joulu, jolloin emme nähneet edes tapaninpäivänä.

Toinen veljeni, Saku, valmistui kolme vuotta Simon jälkeen luonnontieteiden lukiosta. Saatuaan paperit kouraansa, hän vain totesi, ettei aiokaan jatkaa aloittamallaan tiellä. Ei kuulemma enää kiinnostanut, sillä luonnontieteidein maku oli alkanut väljähtyä ja Saku kaipasi elämäänsä yllättyksiä. Niinpä veljeni pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti kiertelemään maailmaa tehden erilaisia hanttihommiakin välillä. Viimeeksi hän oli Australiassa hedelmiä poimimassa. Onhan siinäkin luonnontiedettä jollain tapaa. Niin ja onhan siinäkin luonto läsnä, kun hän aina uudesta kaupungista löytää itselleen tyttöystävän. 
Luulen, että Saku on saanut Suomesta tarpeekseen ainakin toistaiseksi ja joskus olen harmitellut sitä, ettemme enää näe kerran viikossa kuten aiemmin. Hän on niin hohdokkaan elämänsä lumoissa nykyisin, että korttejakin tulee vain kerran kuukaudessa, kun aiemmin tuli vähintään kerran viikossa. Tai ehkä maailmalla postimiehet ovat lakossa tai postia tuova lentokone eksynyt kurssistaan. Edellinen, lauseen mittainen, tervehdys tuli ennen joulua ja puhelinsoittoa ei tullut ollenkaan, ei edes aattona. Tammikuussa hän soitti ja sanoi, että oli maannut hiekkarannalla Heidin, Katen tai jonkun supermallilta nimensä saaneen typsykän kanssa.

Pikkusiskoni Silja ajattelin aikuistuttuaan, että hänen nimensä on hänen kohtalonsa ja meni laivalle töihin Tax free -myymälään. Jonkilainen kohtalo se kai onkin, sillä hän on nyt ollut siellä jo useamman vuoden. Asiakkaita on laidasta laitaan ja välillä ne koettelevat hermoja, kuten omassakin ammatissani, mutta ilmeisesti työkaverit ja työsuhde-edut ovat niin merkittäviä, että työpaikan vaihtaminen ei ole juurikaan hänen mielessään pyörinyt. Onhan hänellä nyt ensimmäinen lapsi tulossa, joten senkin puolesta on hyvä, että on työpaikka, mihin palata. Vanhenpamme ovat kyllä yrittäneet välillä häntä ja minua patistaa korkeakouluun, mutta toistaiseksi tuloksetta. Meistä kumpikaan ei varmasti jaksaisi kuluttaa yliopiston penkkejä jatkuvilla tenteillä ja kuivilla luennoilla. Puhumattakaan jatkuvasti pätemisen tarpeesta, naurettavasta kilpailuhenkisyydestä ja oman tärkeytensä korostamisesta. Tästä juuri puhuimme Siljan kanssa pitkät tovit joulukuun alussa. Sen jälkeen onkin kulunut useampi kuukausi, ettemme ole nähneet. Hän oli jouluna töissä ja aaton hän vietti kahden miehensä kanssa, sillä perusteella, että tämä on heidän viimeinen kahdenkeskinen jouluaattonsa.

Joulu, jonka olemme aina viettäneet yhdessä, ei ollutkaan enää vain meidän kuuden välinen salaisuus. Tiesin tietysti etukäteen jo, etteivät sisareni pääsisi paikalle, joten laskin kaiken vanhempieni varaan. Sitten itsenäisyyspäivänä he ilmoittivat menevänsä kolmeksi viikoksi Lappiin juhlimaan joulua ja isän syntymäpäiviä. He eivät kysyneet, haluaisinko mukaan, he vain lähtivät. 

Kun laatikot muhivat uunissa ja joululauluissa helisivät vienot kulkuset, olin hyvin surullinen ja vihainen. Miksi minut oli jätetty yksin juuri jouluna ja koko perheeni toimesta? Vanhempani sentään soittivat jouluaattoiltana kysyäkseen, mitä olin pitänyt heidän lahjoistaan. Mutta sisaristani ei kukaan saanut puhelinta käteen, jotta olisi soittanut minulle, sinkulle ja kissattomalle, kysyäkseen, mitä kuuluu. Simo kai kävi syvällisiä keskusteluja jonkun kollegansa perheen luona, Saku piehtaroi sen vaalean naisen kanssa unelman pehmeällä hiekalla ja siskoni hieroi nenäänsä miehensä nenään kynttilänvalossa Pommac-lasin äärellä. Vaikka kuinka sisariani rakastan, en voi ymmärtää heidän itsekkyyttään juhlapäivistä pyhimpänä. Siksi tein tuolloin vielä pyhemmän päätöksen, että minä en ole se, joka heille seuraavaksi soittaa vaan he saavat soittaa minulle.

Niinhän siinä sitten kävi, että Silja, sisaristani tunneälyisin, soitti 7. päivä tammikuuta, naistenmiehen mainetta niittävä veljeni Saku soitti tammikuun 31. päivä ja Simo, sukumme älykkäin jälkeläinen, ei ole vieläkään soittanut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.