perjantai 19. syyskuuta 2014

A Christmas kiss (2011)

Käsikirjoitus: Joany Kane
Ohjaus: John Stimpson
Pääosissa: Laura Breckenridge (Wendy Walton), Elizabeth Röhm (Priscilla Hall), Brendan Fehr (Adam Hughes)

Tykkään aina välillä katsella kevyitä romanttisia leffoja, joilla saa nollattua aivot ja joissa loppuratkaisun takia ei tarvitse kokea mieltä järkyttäviä pettymyksiä. Tietyn tyyppisten elokuvien suhteen en rakenna juurikaan odotuksia enkä odota yllätysmomentteja. Näiden romanttisesti viihdyttävien elokuvien joukkoon mahtuu harmittavan paljon jopa tälle kategorialle turhan äiteliä ja hölmöjä elokuvia - ja liian äiteliä jopa minulle. Yksi niistä on A Christmas kiss, jota Netflix minulle suositteli. Näyttäisi siltä, että tämä on vain Amerikassa esitetty TV-elokuva, joten ei löytynyt suomenkielistä nimeä tälle elokuvalle.

Elokuva kertoo kiltistä ja ainakin jossain määrin kunnianhimoisesta sisustussuunnittelija Wendysta, joka saa "elämänsä tilaisuuden" työskennellä vaikutusvaltaisen Priscilla Hallin avustajana. Yhtenä iltana Wendy on lähdössä kämppistensa kanssa juhlimaan ja on jo täydessä tällingissä, kun Priscilla hälyttää hänelle pikaisen tehtävän suoritettavaksi tämän asunnolla. Pois lähtiessään Wendy osuu hissiin ah-niin-komean miehen kanssa, ja kun hissiin tulee vika, Wendy kapsahtaa miehen syliin. Eihän siitä voi muuta seurata kuin taianomainen suudelma, jota Wendy ei saa enää mielestään. Kuinkas sitten sattuukaan, että kyseinen mies, Adam Hughes, onkin Priscillan poikaystävä, ja tottahan Priscillan ja Wendyn projektiksi tulee suunnitella jouluaiheinen sisustus Adamin kotiin järjestettävän hyväntekeväisyystilaisuuden puitteiksi. Mainittakoon, ettei Adam tietenkään tunnista Wendyä ilman naamakimalteita.

Osasin jo tuon hissikohtauksen nähtyäni arvata, ettei tämä elokuva tästä parane, mutta samoin kuin kirjojen kohdalla, niin vaaditaan aika paljon, että jätän elokuvan kesken. Jos ei muuten, niin sitten vaikka kelataan se loppuratkaisu (paitsi DiCaprion tähdittämässä Lentäjässä, jossa pikakelauskaan ei enää auttanut). Myönnän kyllä, että toisaalta halusin myös nähdä, että kuinka hölmö elokuva voisi olla. Ja olihan se. En oikein jaksa löytää mitään hyvää tästä elokuvasta. Melkein kaikki näyttelijät olivat yllättävän kömpelöitä vailla suurempaa käsitystä siitä, miten tehdö hahmosta moniulotteinen. Priscillan oli tarkoitus olla dramaattinen diiva, mutta lopputulos oli liiankin stereotyyppinen ja päälimmäiseksi mielikuvaksi jäi vain surullinen yritys. Päähenkilö-Wendykään ei erottunut tähtenä joulukuusen latvasta vaan sulautui pikemminkin muihin pilipalikoristeisiin. Kun Wendy koki pettymyksiä tai joutui Priscillan ilkeilyn kohteeksi, oli näytelty reaktio enemmän myötähäpeää kuin myötätuntoa herättävä. Jäi itselle vähän sellainen fiilis, että Wendyä näytellyt Laura Breckenridge yritti liikaa keskittyä olemaan suloinen, herttainen ja rakastettava sen sijaan, että olisi yrittänyt saada hahmoon enemmän persoonallisuutta.

Kuten elokuvan alussa arvelinkin, ei tästä kokemuksesta oikein kostunut mitään. Musiikki, joka elokuvaan oli valittu, oli ihan yhtä unettavaa kuin kaikki muukin, joten sikäli elokuva oli onnistunut kokonaisuus. Minut yllätti se, että elokuva oli valmistunut vuonna 2011, sillä jostain syystä ajattelin, että näin tylsän elokuvan täytyy olla vanhempi, vähintään kymmenen vuotta. Vaikka yritin suhtautua elokuvaan positiivisesti ja löytää edes jotain hyvää, niin metsään mentiin ja rytinällä tällä kertaa. Eipä tässä muuta kuin valitsemaan seuraavaa elokuvaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.