perjantai 20. kesäkuuta 2014

Michael Connelly: Runoilija (2005)

Englanninkielinen alkuteos: The Poet (2003)


Runoilija kertoo rikostoimittaja Jack McEvoysta. Urallaan paljon kokenut lehtimies ei uskonut, että joutuisi jonain päivänä kirjoittamaan omasta poliisiveljestään, joka yllättäen tekee itsemurhan. Itsemurha vaikuttaa uskomattomalta ja Jack alkaakin tutkia tapausta tarkemmin. Tutkimuksissaan Jack huomaa, että samanlaisia itsemurhia on tapahtunut aiemminkin poliisien keskuudessa muilla paikkakunnilla. Jackin tutkimusten ansiosta itsemurhia aletaan tutkia tarkemmin ja tutkimusten edetessä ilmenee, että mikään ei olekaan niin yksinkertaista kuin aluksi on näyttänyt ja mukaan on saatu vedettyä myös runoilija Edgar Allan Poe.

Dekkareita on moneen lähtöön ja joitakin pitää lukea yleensä 50-100 sivua ennen kuin pääsee kunnolla tarinaan sisälle tai vaihtoehtoisesti huomaa, ettei kirjaa ehkä kannatakaan lukea. Michael Connellyn Runoilija oli piristävä poikkeus. Olin lukenut ehkä kymmenen sivua ja tiesin jo siinä vaiheessa, että nyt on käsissä hyvä kirja. Monipuolinen ja selkeä kielenkäyttö herätti heti mielenkiintoa ja tarina aloitettiin sopivasti niin, että lukija viedään saman tien tapahtumien keskipisteeseen. Joskus palvelee sekin, että pohjustetaan pidempään taustoja ja tavallista elämää ja murha tulee sitten aikanaan. Romaanin hahmot ovat mielenkiintoisia ja erityisesti päähenkilö Jack on sellainen, johon haluaakin tutustua. Hän on älykäs toimittaja, joka osaa ajatella poliisin tavoin ja onkin erittäin tärkeä osa poliisien itsemurhatutkinnan etenemisessä.

Connelly antaa vihjeitä tulevasta sopivasti, muttei liikaa. Syyllisen etsintä pysyy mielenkiintoisena loppuun saakka. Connellylla on taitoa viedä lukijaa melkein kuin pässiä narussa ja saada kuvittelemaan, että nyt syyllinen on se, joksi sitä väitetään. Hieman samaa kuin Jo Nesbolla, mutta ei vielä ihan niin nerokasta ja monimutkaista kuitenkaan. Menin kyllä harhaan ja kahdestikin kuvittelin, että nyt tiedän, miten romaani päättyy. Loppuratkaisu oli yllättävä eikä onneksi pilannut romaanin aikana syntynyttä tunnelmaa ja jännitystä.

Kirjassa vilisee muutamissa kohdissa aika paljon nimiä ja myönnän, että oli hieman vaikea pysyä perässä, kuka oli kuka ja kenen nimi kannattaisi painaa mieleen. Onneksi tarinan kannalta oleellisimmat nimet pidettiin kuitenkin selkeästi esillä eikä noita vierailevia sivuhahmoja enää tuotu takaisin pakkaa sekoittamaan. Muuten en löytänyt kirjasta mitään moitittavaa vaan se oli kerrassaan ensiluokkainen dekkari: viihdyttävä, jännittävä, mukaansa tempaava ja murhien puitteet oli luotu ajatuksella.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille dekkareiden ystäville, sillä tässä on ehdottomasti yksi lajinsa helmi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.