perjantai 30. toukokuuta 2014

Musatarina: Pink

Pinkistäkään en alunperin pitänyt ollenkaan. Joidenkin kuvien ja parin biisin perusteella en ollut erityisen vakuuttunut tästä(kään) artistista. Vähän samat fiilarit oli alkuun kuin Christina Aguileran, Justin Timberlaken ja PMMP:n kohdalla. Kaikki olivat aluksi inhokkilistallani (ja jopa ajattelin, että mitähän iloa näidenkin musiikista on), josta sitten siirtyivät suosikeikseni. Muistan nähneeni Pinkin ensimmäisen kerran Lady Marmalade-videolla eikä artisti tai kyseinen biisi uponnut ollenkaan. Silloin kyllä jo tunnistin Pinkin (ja Christina Aguileran), mutta lähinnä vain nenä rutussa katselin sitä keikistelemistä videolla. Tuolloin Pinkissä oli lisäksi sekin vika, että musiikki ja artistin tyyli olivat makuuni liian rajuja. Liikaa kai rokkia tai jotain muuta kummallista. Heh.


Herääminen tapahtui Pinkin kohdalla (vaihteeksi) töissä. Meillä ei ollut radiota, Spotifya saati MP3-soittimia, joiden kautta olisi voinut musiikkia kuunnella, niinpä sitten kukin halukas sai tuoda omia cd-levyjään kuunneltavaksi. Joukossa oli uutukaisia pitkäsoittoja (mm. PMMP:n Leskiäidin tyttäret ja Robbie Williamsin kokoelma) ja sitten oli itse poltettuja levyjä. Biisejähän mahtuu noille poltetuille levyille hyvinkin rajallinen määrä eikä sitä kuitenkaan jaksanut kovin montaa erilaista albumia lähteä vain työpaikkaa varten kehittelemään, joten niitä samoja levyjä (ja biisejä) pyöriteltiin useampaan kertaan. Siinä oppi joko vihaamaan tai rakastamaan tiettyjä biisejä ja artisteja.

Silti yllättävän monen nykyisen suosikkiartistini biisejä löytyi noilta levyiltä. Ja kyllähän sitä useampana päivänä viikossa, ja kahdeksan tuntia päivässä, musiikkia kuunnellessa väistämättäkin kehittyy jonkinlainen mielipide kuhunkin kipaleeseen. Kuten vaikkapa Irinaa en voi edelleenkään sietää, koska ainakin yhtä hänen albumiaan soitettiin melkein joka välissä. Kymmenen kirosanaa on biisinä ihan jees, mutta kun sitä tuli kuunneltua arviolta miljoona kertaa, niin siitä tuli sellainen biisi, joka aiheuttaa edelleen väistämättömän puistatusreaktion.

Kun itse poltin levylle biisejä, yritin valita sellaisia, jotka voisivat kelvata kaikille ja olisivat sopivat neutraaleja. Jätin omat suosikkini tarkoituksella kokonaan pois, sillä muuten niihin olisi saattanut kyllästyä ja yhdistää ne liikaa töihin.

Yhdelle levylle poltin Pinkin Get the party started ja täytyy myöntää, että se on nykyisin vähän sellainen biisi, ettei oikein pysty kuuntelemaan. Mutta silloin lisäsin sen mukaan vain siksi, että joku muukin oli aiemmin soittanut Pinkkiä ja ajattelin sen olevan sopiva työmusiikiksi.

Hiljalleen rupesin kiinnitämään huomiota muihinkin Pinkin biiseihin, jotka tulivat radiosta ja huomasin, että tässä onkin jotain kuuntelemisen arvoista. Sanoituksissa oli sisältöä ja laulajan ääni sopivan rosoinen. Kiinnostus kasvoi hyvin hitaasti ja taisi vierähtää välissä parikin vuotta ennen kuin löysin Pinkin uudestaan. Stupid girls-biisiin törmäsin Youtubessa ja silloin joku viimeinen vipu naksahti paikoilleen ja otin asiakseni kuunnella Pinkin tuotantoa laajemmin. Sainpa sitten siinä biisejä kuunnellessani huomata, että monet niistä olivatkin jo tuttuja, ja tykkäsinkin niistä, mutta en vain tiennyt, että ne olivat Pinkin.

Parasta Pinkissä ovat ehdottomasti biisien sanoitukset ja se, että ei ole sellaista aihetta, josta ei biisiä voisi tehdä -ja tarvittaessa kieli sopivasti poskessa.

Ei kai tähän ole sen enempää lisättävää, antaa musiikin nyt puhua:



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.