sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Pysähtynyt hetki

Hänellä oli outo olo, jota hän ei osannut sanoin kuvailla. Hän istui tummanvihreäksi maalatun keittiöpöydän ääressä ja tuijotti ilmeettömänä eteenpäin. Oli heinäkuinen ilta ja ulkona oli yhä valoisaa kellon lyödessä puolta yhtätoista. Pienet hyönteiset lentelivät silloin tällöin ikkunan takana ja hento tuuli löyhytteli koivujen lehtiä. Muuten piha näytti täysin äänettömältä ja elottomalta.

Vaikka luonto hohti kauneinta vihreän sävyään, tuntui kaikki vain hämäykseltä. Hänen silmiensä edessä pyöri tummanpuhuvia tapahtumia kuin ne olisivat kuuluneet johonkin elokuvaan, jonka hän oli hiljattain käynyt katsomassa. Hän näki valkoisen huoneen, jossa toisensa tuntevat ihmiset seisoivat tummissa vaatteissa ja esittivät, etteivät tunteneet mitään toisiaan kohtaan. Neljä miestä, kaksi naista. Heiltä puuttui vain elokuvissa esiintyvät vahva maski. Hän kuvitteli naisille tummat silmämeikit ja lähes luonnottoman vaaleaksi puuteroidut kasvot. Miehillä ei ollut meikkiä, vain vaalea iho ja parransänkeä. Miehillä oli silitetyt puvut päällä, naisilla pitkät hameet, joissa oli hieman liian suuret röyhelöt.

Taustalla soi musiikkia, jotakin nopeatempoista, raskaita lyömäsoittimia ja säröistä kitaraa. Tai ehkä vain melankolista, yksinkertaista pianomusiikkia, jossa soittaja hakkasi hartiavoimin koskettimet pohjaan jokaisen mollisoinnun kohdalla.  Huoneessa seisovat ihmiset tuijottivat valkoisessa sängyssä makaavaa heitäkin kalpeammaksi meikattua naista, jonka kasvoilta näkyivät eletyt vuosikymmenet. Kukaan ei sanonut mitään ja hiljaisuus oli käsin kosketeltavissa. Hiljaisuus huoneessa oli lähes luonnotonta. Huoneessa olijoiden silmät olivat tyhjiä, niissä ei näkynyt elämän kokemuksien tuomaa viisautta tai tämän nimenomaisen hetken tuomia tunteita. Naisten silmät eivät näyttäneet edes kosteilta.

Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi voinut kuulla tuon harmaan, hauraan hahmon äänen vielä kerran. Kaikki tuntui niin tyhjältä kuin valkoinen huone ilman huonekaluja. Hän vain toivoi, että huoneessa seisseet miehet olisivat pyytäneet anteeksi, silloin kun se vielä oli mahdollista. Nyt he eivät pystyisi enää kasvotusten sanomaan olleensa väärässä. Hänkin oli pahoillaan siitä, että oli syyttänyt hahmoa lähes kaikesta, mikä oli mennyt pieleen hänen elämässään. Mutta hän oli ehtinyt pyytää anteeksi. Ja nyt hän vain toivoi, että mihin tahansa tuo hauras hahmo olikin siirtynyt, että se olisi ylpeä hänestä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.