lauantai 15. maaliskuuta 2014

Päivä 8: Se hetki

Heräsin aamulla ilman herätyskelloa, kun huone kylpi auringonsäteissä. Yksi niistä osui suoraan silmiini ja herätti minut sikeästä unesta. Nousin ylös ja kurkistin valkoisten ikkunaverhojen välistä ulos kesäiseen aamuun. Hymyillen siirsin verhot syrjään ja astelin tuvan puolelle. Keitin vettä teräksisessä kattilassa ja kaadoin veden keraamiseen teemukiini teelehtien päälle. Voitelin kaksi palaa ruisleipää, joiden päälle laitoin muutaman lusikallisen raejuustoa.

Avasin puisen ulko-oven, kävin hakemassa aamiaiseni ja asetuin toiseksi ylimmälle portaalle istumaan. Asetin teemukin viereeni ja haukkasin palan toisesta leivästä. Katselin ympäri pihamaata, joka onneksi oli omani eikä kenenkään muun. Korkea kuusimetsä ympäröi pihaa kolmelta eri suunnalta ja vain talon takana mutkitteli hiekkainen tie, jotka pitkin pääsi asfalttipäällysteiselle tielle, joka taas johti kaupunkiin. Lähin naapurini sijaitsee saman hiekkatien varressa, mutta sopivasti parin kilometrin päässä.

Siemaisin marjateetäni ja katselin, kun aamuvirkut perhoset lentelivät pihapiirissä. Niitä oli keltaisia, valkoisia ja ruskeankirjavia. Myös yksinäinen sudenkorento näkyi kiitävän huippunopeudella kukkapenkin päästä päähän. Kukkapenkissä kukat hohtivat jo kesäisiä värejään: keltaista, pinkkiä, oranssia ja valkoista. Myös juhannusruusu näytti elonmerkkejä. Vaikka ajoin nurmen muutama päivä sitten, sinnikkäät voikukat pilkottelivat sieltä täältä. Siellä täällä näkyi myös villinä kasvavaa vaaleansinistä lemmikkiä ja kai muutama yksinäinen belliskin piti yhä pintojaan muita kukkia vastaan.

Sain leipäni syötyä ja asteli portaat alas teemuki kädessäni. Tunsin kasteisen viileän nurmikon varpaissani ja nautin siitä hetken. Ilmassa tuoksui kukkien, nurmikon ja auringossa paahtuneen hiekkatien pölyinen tuoksu. Mustarastas lensi viereisestä koivusta toiseen koivuun ja jossain kauempana kuului pikkulintujen kesäkonsertti.

Astelin pois talon varjosta ja annoin auringon lämmittää harmaan yöpaidan verhoamaa selkääni. Katselin taivaalle, jossa pumpulimaiset pilvet lipuivat hiljalleen eteenpäin kuin soutuvene kesäisillä laineilla. Suljin silmäni ja kuvittelin mielessäni, miten voisin mennä tänään rantaan ja soutelemaan. Miten auringonsäteet leikkisivät veden pinnassa, miten hiljaisuus olisi melkein nähtävissä ja miten kalat hyppelisivät pintaan kurkistamaan, vieläkö aurinko paistoi. Miten vene lipuisi laineiden tahtiin eteenpäin niin hitaasti, että etanakin ehtisi ohittaa veneen. Millainen olisikaan se tunne, kun voisi nojata taaksepäin, sulkea silmät ja antaa auringon polttaa ja ajan kulua verkkaalleen. En usko, että tässä maailmassa olisi mitään kauniimpaa kuin nämä kesän hetket.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.