perjantai 20. joulukuuta 2013

Päivä 2: Ensimmäinen rakkaus

Mistähän sitä alottaisi... 
Tämä aihe on taas sellainen, josta en välittäisi puhua. Yleensähän ihmiset ovat vain innoissaan saadessaan puhua rakkaudesta. Sellaiset ihmiset ovat olleet onnellisia. He tietävät, miltä tuntuu, kun toinen ihminen hymyilee lämmintä hymyä, joka on tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle maailmassa. He tietävät, miltä tuntuu, kun joku hipaisee hellästi käsivartta ohimennessään. He tietävät, mistä nuo miljoonat ja taas miljoonat rakkauslaulut kertovat. He pystyvät samaistumaan kaikkiin niihin lauluihin, jotka eri kantilta lähestyvät rakkautta. Oli se sitten iskelmää, poppia tai rokkia. Rakkaus on kaikissa genreissä samanlaista.

Niin myös kirjat ja romanttiset elokuvat. Aina sama kaava, mutta rakastunut romantikko elää jokaisen rakkaustarinan kuin se olisi ainoa laatuaan. Jokainen tarina muistuttaa omasta rakkaasta, joka hellästi lausuu kauniita sanoja. 

Onnellisesti rakastunut seuraa haltioituneena Brooken ja Ridgen tarinaa, ja aina, kun he päätyvät yhteen, puristaa nenäliinaa kädessään ja hymyilee televisioruudulle. 
Minä vain en koskaan ole mitään sellaista nähnyt. En ensimmäisessä rakkaudessani tai seuraavissakaan. Kai yksisuuntaisia tunteita voi sanoa rakkaudeksi? Jos joka kerta sen tietyn henkilön nähdessään sydän laukkaa kuin nuori ravuri ja sanat tarkertuvat kurkkuun, niin kai sitä voi kutsua rakkaudeksi. Se, että antaa miehelle anteeksi sen, ettei hän huomaa minua, vaikka tanssisin sambaa alasti keskellä Helsingin Kauppatoria. Tai sen, että aina miehen nähdessäni pistän parasta ylleni ja olen aina viimeisein päälle huoliteltu, eikä hän silti huomaa minua. Mitä vain tein, olin ilmaa tai sumua, jonka läpi mennään sitä noteeraamatta. Se vain on siinä, ei siihen tarvitse kiinnittää huomiota.

Näin se meni ensimmäisellä kerralla, seuraavalla ja niin edelleen. Ja niin kai se tulee menemään vastakin. Rakastun, tai ehkä nykyään vain enää ihastun, mutta kukaan ei koskaan huomaa minua. 

Olen kuin rikkinäinen levy, joka jumahtaa aina särön kohdalle. Vaikka miten puhdistaisit ja hinkkaisit levyn soittopintaa, särö on ja pysyy eikä putsaamalla lähde pois. Lopulta naarmu ärsyttää niin paljon, että jätät sen levyn hyllyyn etkä ota sitä sieltä enää pois, koska tiedät, että ei se toimi kuitenkaan. Niinpä levy hautautuu muiden alle ja pian unohtuu kokonaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.