torstai 21. marraskuuta 2013

J. Karjalainen live @ The Circus, Helsinki (16.11.2013)

Olin ensimmäistä kertaa J. Karjalaisen keikalla lauantaina 16.11.2013 Helsingin The Circus-yökerhossa.
Keväällä suunnittelin keikalle menoa, mutta liput menivät sivu suun. Nyt olivat odotukset korkealla, sillä olin kuullut vain hyvää Karjalaisen keikoista, ja luonnollisesti levykin oli niin kovaa kamaa, että huonolle keikalle ei vain ollut puitteita. Odotin keikkaa innolla myös siksi, etten ole J. Karjalaista nähnyt livenä aiemmin ja aina ekalla keikalla kaikki on uutta, koska ei tiedä, missä järjestyksessä tai mitä biisejä soitetaan.


The Circus oli paikkana yllättävän tavallinen, jopa tylsä. Ei siis keikkapaikkana oikein vakuuttanut, sillä paljon viihtyisämpiäkin nähty.
Vähän ennen keikkaa sali oli jo aika täynnä ja odottavia taputuksia alkoi kuulua sieltä täältä. Artisti asteli lavalle noin 15 minuuttia myöhässä ja sellaisten aplodien saattelemana kuin lavalle olisi astellut vähintään maailmantähti.

Setti alkoi Paskahousua-biisillä, joka sai aloitusbiisiksi suhteellisen riemukkaan vastaanoton. Yökerho räjäytettiin heti seuraavalla biisillä, kun bändi pamautti ilmoille joka radiokanavalta tutun Mennyt mies-kipaleen. Rumpali hakkasi rumpuja kuin kunnon rock-konsertissa ainakin ja yleisö lauloi mukana, totta kai.

Meripihkahuone herätteli yleisön taas laulamaan Yksi kerrallaan-biisin jälkeen, ja kuulosti eittämättä hienolta, kun täysi sali lauloi: "Miljoona, miljoona vuotta oon onnellinen." Siinä hetkessä tuntui, että vaikka ulkona on synkkää ja sataa vettä, niin voitaisiin olla onnellisia ainakin miljoona vuotta, kunhan vain Jii on samassa salissa musisoimassa. Meripihkahuone on kyllä yksi Karjalaisen parhaimpia biisejä koko tuotannossa.

Seuraavana tuli On kaikki niin kuin ennenkin, ja koin sellaisen onnellisuuden tunteen, että oikein itsekin ihmettelin. Tämä(kin) biisi on suuri suosikkini ja sellainen, johon liittyy paljon muistoja. Olin "miljoona vuotta onnellinen" siitä hyvästä, että soittivat tämän livenä. En suoraan sanottuna villeimmissä unelmissanikaan uskonut, että tämä olisi sisältynyt illan biisilistaan.

Avaruuden ikkuna sai hittibiisin vastaanoton, ja tunnelma nousi entisestään. "Maataan kalliolla nenät kiinni kivessä, maataan kalliolla, ja sitä nuolaistaan."
Muutkin radiossa tiuhaan soineet biisit innoittivat yleisön kiitettävään yhteislaulantaan ja etenkin Missä se Väinö on?-kipaleessa kertosäkeet olivat aika paljolti yleisön harteilla. Veikkailenpa, että jos ovet olisivat olleet ulos asti auki, olisi Kamppi saanut nauttia villin yleisön fiilistelystä Karjalaisen tahdissa.

Sekaisin-biisistä oli tehty aivan mieletön sovitus, ja tässä vaiheessa jo tuntui vahvasti siltä, että tässä ollaan menty sekaisin onnesta.

Kolme cowboyta-biisissä artisti vähän sekoili säkeissä, mutta sekin paikattiin ammattimaisella taituruudella eikä syntynyt noloa tai hiljaista hetkeä.

Mä meen-biisi on (ylläri varmaan) allekirjoittaneelle äärimmäisen tärkeä biisi, ja voi sitä haltioitumisen määrää, kun soittivat tämänkin.

Keikka päättyi Ankkurinappiin ja Karjalainen poistui lavalta myrskyisien aplodien saattelemana.


Koko bändi oli mielettömässä vedossa, mutta ainakin omalta fiilistelypaikaltani näytti siltä, että Jiin lisäksi eniten liekeissä oli rumpali. Vähän väliä sitä huomasi keskittyvänsä kuuntelemaan, että mitäs se rumpali milloinkin paukutteli ja hän näytti olevan elämänsä vireessä. Aivan kuin oltaisiin viimeistä keikkaa soittamassa. Tavallaan tietysti oltiinkin, sillä seuraavan kerran bändi palaa lavoille ensi vuoden puolella.

J. Karjalaisen koko tuotanto ei ole tullut tutuksi, ja keikalla tulikin muutama tuntemattomampi biisi, mutta se ei menoa haitannut. Tässä on niin rautainen kokoonpano, että olisi sitä varmasti kuunnellut tuon reilun puolitoistatuntisen pelkästään tuntemattomiakin biisejä.
Aina, kun uusi biisi alkoi soimaan, huomasin, että jokaiseen liittyikin enemmän muistoja ja fiiliksiä kuin olin ajatellutkaan. Keikalla tajusin, että olen aika lailla koko elämäni kuunnellut J. Karjalaista, koska siskoni soitti hänen musiikkiaan jo silloin, kun itse olin vielä ihan pieni. Eli tavallaan yksi elämäni artisteista on J. Karjalainen. Aika huikeeta. Lisäksi keikka oli alusta asti ihanan posiitivinen. Ilmassa oli lämpöä ja soittamisen iloa. En muista, milloin olisin hymyillyt tauotta koko keikan alusta loppuun, vaikka aina olenkin keikoista nauttinut ja fiilistellyt. Nyt vain tuntui siltä, että on pakko hymyillä ihan koko ajan.

Vaikka onkin aina tiennyt, että J. Karjalainen on mielettömän lahjakas, niin silti sitä vain kuunteli ja tuijotti ihmeissään lavalle, että herra on juuri sitä, mitä levyilläkin ja enemmänkin. Ei Jiitä suotta ole legendaksi kutsuttu. Sen arvonimen hän, jos kuka, todella ansaitsee. Sanoituksia, joissa on merkitystä, tunnistettava ääni ja vahvat melodiat.

J. Karjalainen on tänä vuonna saanut taas nauttia mieletöntä menestystä, joka ei ole noussut artistin hattuun. Tämä tuli todistettua, kun legenda itse tuli kättelemään eturivin ja kiitti jokaista kädestä pitäen.

Settilista:
Paskahousua
Mennyt mies
Yksi kerrallaan
Meripihkahuone
On kaikki niin kuin ennenkin
Avaruuden ikkuna
Onnenlantti
Mä jäin kiinni asfalttiin
Telepatiaa
Keihäänkärki
Riisinjyvä
Hän
Sydänlupaus
Missä se Väinö on?
Tyttöni mun
Villejä lupiineja
Mä tahdon olla lähellä sinua
Sekaisin

Kolme cowboyta
Mä meen
Doris
Mustat lasit
Ankkurinappi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.