torstai 10. lokakuuta 2013

Yksinäisen ihmisen mietteitä

Suljin huoneistoni oven, sillä seinät alkoivat kaatua päälleni. Ne samat seinät, joita olen tuijottanut joka ikinen ilta toivoen, että jokin joskus muuttuisi. Mutta tuskin, kunhan elän unelmissani. Tosin en enää usko unelmiinkaan, sillä eivät ne koskaan toteudu. Tai ehkä olen vain valinnut vääränlaisia unelmia.

Astuin ulos ja taivas vihmoi vettä. Taas. Niin synkkää. Taivas on musta, kadut ovat mustia, puista on lehdet pudonneet ja ihmisiltäkin taitaa olla hymy kadonnut auringonpaisteen myötä.
Lähdin verkalleen kävelemään märkää asfalttia. Katselin ympärilleni tyhjillä kaduilla ja pohdin, oliko kaikilla muilla seuraa, ystäviä. Kai. Tai vähintää kaikilla heillä, joita päivittäin näin. Hymyileviä lapsia, toisilleen rakastuneita katseita luovia pariskuntia ja elämänilossaan säteileviä vanhuksia, jotka kuitenkin tietävät, että vähemmän päiviä on edessä kuin takana.
Miksi minusta, nuoresta ihmisestä, sitten tuntuu kuin olisin elämäni jo elänyt ja nähnyt sen jo filmille painettuna? Kuin tietäisi, miltä elämäni tulee näyttämään, mitkä vaiheet seuraavat toisiaan ja kuinka en parempaan voi kyetä. Surullista, tiedän. Toisilla ihmisillä on toivoa ja uskoa huomiseen. Ei minulla. Tiesin 18-vuotiaana, että vietän elämäni yksin yksinäisenä. 22-vuotiaana olin jo menettänyt uskoni unelmiin ja haudannut ne. Ihaillen silti seurasin ihmisiä, jotka toteuttivat unelmiaan ja jaksoivat aina kehottaa kaikkia uskomaan omiinsa.

Pysähdyin liikennevaloihin odottamaan, vaikka ajokaistalla ei ollutkaan autoja. Samalla nostin kasvoni taivasta kohti ja annoin vesipisaroiden viilentää ihoani. Vaikka vesipisarat olivat yksilöitä, satoivat maahan erillisinä, niin silti nekin liittyivät lopulta yhteiseksi puroksi. Yhdistivät voimansa ja antoivat elämän kuljettaa niin pitkälle kuin tietä riitti. Tuskinpa olisi niin pientä pinta-alaa, että sille mahtuisi vain yksi pisara. Aina perästä tuli toinen, ne eivät koskaan jääneet yksin. Toisin kuin ihmiset.

Havahduin ja huomasin, että vihreä valo paloi jo. Kiiruhdin ripeästi suojatien yli vesilätäköitä väistellen. Näin taksin kaartavan risteyksestä pois ja sen jälkeen oli taas autiota. Missä kaikki olivat? Koiranulkoiluttajatkin tuntuivat kadonneen kuin maan nieleminä, vaikka heitä riitti säälle kuin säälle.
Samapa tuo, en minä heille kuitenkaan uskaltaisi puhua. Ja mistäpä puhuisin, kun ei minulla ole koiraa.

Katsellessani korkeiden kerrostalojen ikkunarivistöjä, joissa osassa paloi valo, mietin, mahtoiko joku muu tuntea samoin kuin minä. Vaikka ihmisiä oliskin työpaikalla ja joka puolella ympärillä kymmenittäin, ei se silti tarkoittanut, että kaikki olisi hyvin. Saatoin seistä väkijoukon keskellä tuntien olevani palapeliin sopimaton palanen. Se palanen siitä toisesta palapelistä, jonka kaikki muut palat olivat kadonneet. Ehkä imuri oli nielaissut tai koiranpentu pureskellut.
Jopa naapurini. Kaikki tuntuvat kuuluvan, sopivan, tähän kuvaan. Kaikilla on tieto siitä, mihin ovat matkalla ja miksi. Mutta ei minulla. Minä en tiedä. Minusta tuntuu kuin joku olisi vahingossa ohjelmoinut minulle väärän elämän tai väärän ympäristön elää elämääni.

Kiersin kaulaliinan niin, että se suojaisi myös korviani. Olin unohtanut pipon kotiin ja nyt tuo koveneva tuuli tuntui hyvin ilkeältä paljaiden korvieni herkällä iholla. Millaista olisikaan, jos joku ihminen voisi kietoa kätensä ympärilleni ja lämmittää koko kehoani? Tuntuisiko se yhtä ihanalta kuin tuo villan hyväilevän pehmeä ja suojaa antava kosketus? Tai miltä tuntuisi nauraa ystävien kanssa lämpimässä asunnossa silloin, kun talvi paukkui ulkona? Lämmittäisikö nauru vaikka patterit olisivat epäkunnossa?

Mutta niin. Turha on sellaista edes ajatella. Voin kai vain tarkkailla, millaista muiden onni on ja miten läheisyys heihin vaikuttaa. Olen jo tottunut siihen, sillä olenhan tehnyt sitä jo melkein koko elämäni ajan. Tai korjataan, en melkein vaan koko elämäni. Sillä niin kauan kuin muistan ovat ihmiset sivuuttaneet minut. Vaikka en lapsuudestani paljoa juuri muista, niin uskoisin, että niin on täytynyt tapahtua myös silloin. Vai onko?

Seuraan ohiajavan auton valokeiloja tien pinnalla. Mietin samalla, miltä niistä ihmisistä on tuntunut, jotka ovat noiden valokeilojen eteen hypänneet. Mietin myös, olisiko minusta siihen. Joskus olisi ollut, pari kertaa oli lähellä. Sillä sillalla, silloin vuosia sitten. Silloin oli ollut talvi. Lähes kolmekymmentä astetta pakkasta ja kuulas yö. Olin melkein hyppäämässä, mutta sitten ajattelin uudestaan. Ajattelin, että vaikka elämä toisi varmasti lisää tuskaa jatkossakin, voisi välissä tapahtua jotain, mikä olisi elämisen arvoista.

Istuuduin alas märälle puiston penkille ja suljin silmäni. Odotan yhä sitä, mikä voisi olla elämisen arvoista.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.